Voima kokosi artikkelisarjan utopioista, koska tulevaisuus tuntuu olevan peruutettu, kun horisontti täyttyy tummista pilvistä. Elämme epätoivon ja dystopioiden aikakautta.

Hanskoja ei kuitenkaan auta heittää tiskiin. Jos emme kuvittele ja toteuta uhkakuvien rinnalle uusia ja kestävämpiä tapoja elää yhdessä, jätämme jälkipolvillemme vielä kuvitelmiammekin synkemmän maailman ja ihmisyyden.

Tässä artikkelisarjassa ehdotamme utopiaa – dystopian vastakohtaa – tulevaisuuden jäsentämisen työkaluksi. Siirsimme tähtäimen sadan vuoden päähän, yli ainakin yhden sukupolven. 

Tuolloin ketään meistä ei ole enää olemassa, joten voimme kuvitella tulevaa maailmaa ilman oman edun tavoittelua. 

Muutos alkaa sen luonnostelusta, mitä voisi olla olemassa. Joudumme myös arvioimaan, mikä nykyisyydessä on säilyttämisen arvoista.

Utopia 2120 -sarjaan on haastateltu tieteentekijöitä ja kirjailijoita, jotka ovat visioineet työssään tulevaisuuksia erilaisista lähtökohdista.

Professori Sirkka Heinonen työskentelee tutkimusjohtajana Tulevaisuuden tutkimuskeskuksessa Turun yliopistolla.

Minkälaista olisi hyvä elämä Suomessa vuonna 2120?

”Terveys, turvallisuus, puhdas luonto”, luettelee Heinonen tulevaisuuden kulmakiviään.

Näitä asioita Heinonen arvostaa Suomessa jo nyt. Lisäksi täällä koulutuksen taso on edelleen korkea, sosiaali­turva pitää huolta ihmisistä ja ongelmat ratkaistaan rauhanomaisesti. ”Toivottavasti asiat pysyvätkin sellaisina”, Heinonen kuittaa.

Vuonna 2120 Heinonen haluaisi meidän elävän merkitysyhteiskunnassa:

”Siinä ihmisellä on merkitystä. Nyt ymmärretään esimerkiksi luonnonvarat resursseina, mutta merkitysyhteiskunnassa resurssit ovat myös inhimillisiä. Kaikilla ihmisillä tulisi olla mielekästä toimintaa ja mahdollisuus löytää merkityksellisyyttä elämäänsä ympäröivästä maailmasta.”

Heinonen uskoo, että vuoden 2120 toivottu tulevaisuus ei ole vaivihkaa kaiken sivussa tapahtuva saavutus.

”Tarvitaan suuria mullistuksia.”

Esimerkiksi asumisen mullistuminen voisi johtaa siihen, että eri ikäiset ihmiset eläisivät lähekkäin niin, että lapset ja vanhukset kohtaisivat yli perhekuntien.

Yhteiskunnan koheesiota eli koossa pysymistä auttaisi se, ettei kukaan olisi yksin ja systeemien ulkopuolella.

Muitakin mullistuksia tarvitaan. Talouden edellytyksenä ei saisi olla resursseja tuhlaava talouskasvu, Heinonen puhuu mieluummin ”uuskasvusta”. Se on tulevaisuuden tutkimuksen pioneerin, professori Pentti Malaskan aikoinaan lanseeraama termi. Uuskasvu, neogrowth, ei perustu luonnonvarojen kulutusta lisäävään kasvun malliin, vaan laskee muuttujiksi myös kestävän kehityksen edellyttämiä rajoja.

Heinonen ei halua puhua utopioista, vaan toivotuista tulevaisuuksista.

”Utopia ei toteudu, se on mahdoton, se tulee kreikan kielen sanoista u topos eli mahdottomasta paikasta, jostakin jota ei ole olemassakaan.”

Heinonen on myös tuomiopäivän pasuunajärjestönä tunnetun, maapallon kantokyvyn ja luonnonvarojen loppumisesta varoittavan Rooman klubin jäsen. Mutta Heinonen varoittaa dystopioista, eli kauhistuttavista tulevaisuudenkuvista. Ne saavat ihmiset pelkäämään.

”Ei pidä lukkiutua pessimismiin. Angsti ei johda mihinkään, jos sitä ei saa valjastettua toimintaan.”

Tulevaisuudentutkimuksessa ei tehdä ennusteita vaan ennakoidaan. Tutkijat luokittelevat asioita niin, että on mahdollisia tai todennäköisiä tulevaisuuksia. Lisäksi on toivottavia ja ei-toivottavia tulevaisuuksia.

Tietty annos dystopiaa ajatusten herättäjänä on paikallaan – silloin kun se johtaa toimintaan. Heinonen korostaa kuitenkin toivottuja tulevaisuuksia.

”Toivoa voi ylläpitää ja vahvistaa, kun ryhdytään toimenpiteisiin toivotun tulevaisuuden puolesta.”

Heinosen mielestä tieto tuo velvollisuuksia: ”Jos tiedämme miten asiat johtavat hyvään ja mikä tie johtaa huonoon, silloin meidän täytyy yhdessä pyrkiä kohti sitä hyvää. Se on vastuullista tulevaisuusajattelua parhaimmillaan.”

Lue juttusarjan muut osat:

Osa 1: Kuvitella toisenlaisia tulevaisuuksia

Osa 2: Utopia työn tuolla puolen

Osa 3: Kestävien paikallisyhteisöjen utopia