Uuden ajan drag

Teksti Janne Siironen Kuvat Velda Parkkinen

Drag on siirtynyt neljässäkymmenessä vuodessa viihteen marginaalista valtavirtaan. Sen uusi sukupolvi haluaa kuitenkin enemmän kuin vain viihdyttää.

Kuvaamme Voiman helmikuun numeron kantta toimituksen kellarin studiolla. Kuvattavana on juuri 18 vuotta täyttänyt Vertti Vesala, taiteilija­nimeltään Illuminatrix. ­Vertti edustaa tämän hetken kiinnostavinta vaihtoehto­skeneä: underground dragia.

Pääkaupunkiseudulle on muutamassa vuodessa kasvanut kokonaan uusi elinvoimainen alakulttuuri, joka liputtaa tee se itse -meiningin, osallistamisen ja esteettömyyden nimeen. Uuden sukupolven drag-kollektiivit kuten ­House Of Jaahas, House of Greedy, House Of Auer ja Drag Me To Hel haluavat haastaa klassisen dragin ja sen vanhentuneet roolit.

Kun vakiintuneet tekijät ja tutut nimet ovat vallanneet viihdeohjelmat, viking-linet ja bingohallit, lymyää uusi skene vielä jossain horisontin alapuolella. Sen nousu kellareista on tapahtumassa juuri nyt. Mentaalisesti drag on palannut juurilleen; vaarallisen kiihottavaksi marginaalitaiteeksi, jolla on kyky nyrjäyttää maailmankuvia.

Illuminatrix seisoo keskellä tätä transformaatiota. Pukkilassa kasvaneella, nykyään Torkkelin kuvataidelukiota käyvällä Vertillä on takanaan noin 10 omaa esiintymistä ja muutama Arabian nuoriso­talon kanssa järjestetty tapahtuma.

”Ensimmäinen esitykseni oli eräs surullinen biisi, josta olin tavallaan tehnyt meemin. Soitin siinä ihmispianoa ja lauloin dildomikrofoniin. Aluksi soitin häntä hellästi ja rakastavasti, sitten koko ajan aggressiivisemmin. Lopuksi suutuin, huusin, hakkasin ja potkin sitä pianoa. Esiintyminen jännitti paljon, mutta jälkikäteen ihmiset sanoivat, että heitä itketti. Se oli just se, mitä hain.”

Dragia Vertti on tehnyt omien sanojensa mukaan aina.

”Olen repinyt äidin vanhoja yöasuja ja meikannut kauan ennen kuin tiesin, mitä drag edes on. Olosuhteet ovat olleet aika otolliset. Kummitätini on ollut meikkitehtaalla töissä, joten sieltä tuli jouluisin aina hirveä kasa kaikkea. Tätini puolestaan on stylisti, sain häneltä vaatteita.”

Vertti aloitti kunnianhimoisen meikkaamisen jo teininä.

”Joskus 13-vuotiaana meikkasin jo aktiivisesti, ja aloin ottaa kuvia Insta­gramiin. Sitten innostuin myös meikki­videoiden tekemisestä.”

Meikkausopetusvideot päätyivät ylittämään vuonna 2015 uutiskynnyksen MTV:lla.

”Tuolloin ajattelin vielä, etten tule ikinä esiintymään missään. Esiintyminen alkoi oikeastaan vasta Lola Vanillan koulusta”, Vesala kertoo.

”Dragin menestys kertoo siitä ­valtavasta asenne­ilmapiirin muutoksesta, joka Suomessa on koettu 30 vuodessa.”

Lola Vanilla eli Jari Koljonen on yksi uuden dragin tärkeimpiä vaikuttajia.

Skenen suurinta tapahtumaa Drag Me To Hel -klubia puolisonsa Lamey Crackhousen kanssa järjestävä Koljonen on tehnyt burleskia ja dragia jo yli 10 vuotta. Klassisen porttiteorian mukaan myös Jari aloitti pienellä hassuttelulla koulun bileissä sekä bailaamalla paikallisten club kidzien kanssa club La Perséessä. Lopulta hän osallistui vuonna 2007 DTM:n Miss Drag Queen -kisoihin.

Burleskin löytäminen samoihin aikoihin muutti Jarin ajattelua siitä, mitä on queer, sukupuoli ja niihin liittyvä poliittisuus. Burleski tuntui maailmalta, jonne Jarin drag sopi paremmin kuin DTM:n missikisoihin, jossa komediallinen look-a-like drag oli edelleen normi.

”Jotenkin minua kiinnosti enemmän dragiin liittyvä kehollisuus ja seksuaalisuudella leikkiminen”, Jari toteaa.

Drag Me To Hel syntyi huomiosta, ettei hän ollut ainoa.

”Esimerkiksi perinteisissä Drag-Queen -kisoissa oli useita esiintyjiä, jotka olivat tosi hyviä, mutta väärässä kontekstissa. Me halusimme luoda vapaamman foorumin dragin tekemiseen.”

Drag Me To Hel oli alusta saakka menestys. Sen innoittamana Jari alkoi järjestää School Of Vanillaa, drag-kurssia, josta on valmistunut uusia esiintyjiä vuodesta 2014. Kipinä oman koulun perustamiseen syntyi osittain käytännön syistä. Jarilta oli jo vuosia kyselty neuvoja, kannustusta ja apua dragin tekemiseen.

Keskeistä oli huomio, että vaikka­ monia burleskintekijöitä kiinnosti drag-ilmaisu, niin esikuvat olivat siinä vaiheessa pääasiallisesti perinteistä miehestä naiseksi muuntautumista. Naisoletetut tai muunsukupuoliset olivat epävarmoja, onko heillä edes oikeutta kokeilla dragia.

”Oma näkemykseni on, että tällä uudella sukupolvella arjessa ja elämysmaailmassa suku­puoli ja seksuaalisuus näyttäytyvät ihan erilaisena kuin meidän ikäisille. Ei ole vain miehiä ja naisia, homoja ja heteroja, vaan kaikki on sellaista yhtä liukumaa ja spektriä.”

Perinteinen drag, kuten suuri yleisö sen tuntee, pohjaa selkeille hahmoille, sukupuolirooleille ja stereo­typioille. Mutta entä kun ne muuttuvat?

”70-luvun sinapinvärisessä yhtenäiskulttuurissa tämän kaltaiset ’­rohkeat esitykset’ ­poikivat sensaatiomaisia otsikoita.”

Ristiinpukeutuminen on teatteriviihteessä tuhansia vuosia vanha perinne. Myös Suomessa roolileikkejä on nähty jo toistasataa vuotta teatterilavoilla, elokuvissa, kuplettiviihteessä ja esimerkiksi sotien aikana rintamaviihdykkeenä.

Varsinaisen dragin historia limittyy silti vahvasti LGBTQ -yhteisöjen ja niiden erilaisten alakulttuurien historian kanssa. Suomessa kaksi vuosilukua kehystää näkymää maailmasta­, jossa ensimmäiset drag-kuningattaremme­ toimivat. Vuonna 1971 homoseksuaalisuus poistettiin rikoslaista ja vuonna 1981 homoseksuaalisuus poistui virallisesta tautiluokituksesta.

Modernin suomalaisen dragin historia alkaa 1970-luvun lopulta. Disco-ajan värikkyys ja rento seksuaalisuus olivat jo hieman pehmittäneet maaperää kotimaiselle ”lumppu show:lle”.

Ensimmäisiä korkean profiilin drag-esiintyjiä olivat muun muassa Reijo Paukku ryhmineen. Reijo Paukku & Guys:in showta esitettiin aluksi eksklusiivisesti Club Dianassa Helsingissä, mutta kysynnän kasvaessa ryhmä lähti kiertämään ympäri Suomea. Samoihin aikoihin aloitti myös 18-vuotias Juha Raste eli Mega-Paula, joka löysi menestystä Sylvester Lindarwin Star Sisters -ryhmässä.

Aluksi drag­esiintyjät esiintyivät säännöllisesti yleisöille, jotka hädintuskin tajusivat mistä oli kyse. Varsinkin maaseudulla vanhemmalta väeltä saattoi mennä yli hilseen esiintyjän todellinen sukupuoli. Homopaikoissa yleisö oli tietenkin mukana vitsissä, ja kykeni arvostamaan esitysten nyansseja. Niissä myös huumori sai olla sensuroimatonta ja ronskia.

70-luvun sinapinvärisessä yhtenäiskulttuurissa tämän kaltaiset rohkeat esitykset poikivat sensaatiomaisia otsikoita tyyliin ”Kuinka uskallettua? MIES esiintyy NAISENA keskellä kaupunkia” (Ilta-Sanomat, 1979). Muutamille ryhmille ja kourallisille esiintyjiä riitti silti töitä sekä homo- että heteroravintoloissa.

1980-luvun alussa koettiin jopa jonkinlainen pieni drag-buumi, mutta kun uutuudenviehätys ja il­miön kääk-factor alkoivat hiipua, jäi drag taas marginaaliin.

1990-luvulla alussa drag nousi maailmalla pop-kultuurin kes­kiöön muun muassa Priscilla – aavikon kuningatar -elokuvan ja RuPaulin menestyksen myötä. Kesto­harmaa lamaSuomi janosi väriä ja sirkushuveja, ja niitä drag kykeni tarjoamaan. Esimerkiksi vuonna 1990 perustettu La Revue Aprés Rasage kulki kimalletta säästämättä tukholmalaisen After Dark -ryhmän näyttävien korkokenkien jäljissä. Show:n tähtinä loistivat Jari Vihinen ja Morgan Devereaux, joiden elämäntarinat on myöhemmin tallennettu Tarja Surakan kirjaan Kallion Kuningattaret (2015).

Televisiossa Sirkka Tälli nähtiin vakiokasvona Maikkarin Punainen planeetta -ohjelmassa. DTM-ravintolan vuonna 1997 aloittamat Miss Drag Queen -kisat puolestaan nostivat tekemisen tasoa, ja tuottivat joka vuosi uusia ammattimaisia esiintyjiä. Kisat ylittivät heittäen myös uutiskynnyksen kansallisessa mediassa aina nuortenohjelma Jyrkistä Maikkarin uutisiin. Drag oli nyt esillä parhaaseen katseluaikaan.

Kunnianhimoiset ja uudella tavalla ammattimaiset ryhmät ja esiintyjät, kuten Kalkkunan vetämä Les Femmes ja Pola Ivanka, loivat alalle uutta standardia. Kuten 70-luvulla, oli myös 90-luvulla ajassa jotain luovaa hulluutta, joka mahdollisti myös Plastic Ponyn kaltaiset anarkistiset kokeilut. Niin ikään lesboskenen drag-kingeily, kuten East 17 -henkinen poikabändiparodia Itis 17, alkoi saada jalansijaa miesten dominoimalla kentällä. Kun Superdames-esitys lanseerattiin menestyksellä Helsingin kaupunginteatterissa vuonna 1996, oli drag valloittanut myös suuret teatteri­lavat. Vuosikymmenen lopussa aloitti ­ShoWhat-duo eli Osku Heiskanen ja Jarkko Valtee, joiden menestys toimi jäänsärkijänä skenen siirtyessä marginaalista valtavirtaan.

2000-luvulla dragista on tullut kokoperheen viihdettä, jota on nähty niin Putouksessa, Euroviisuissa kuin vaikkapa sketsiviihteenä nelosen Toosa-Tv:ssä. Monista tekijöistä, kuten Kymppitonnia vetävästä Cristal Snow:sta, on tullut varteenotettavia vakiojulkkiksia, jotka jakavat ilonsa, surunsa ja burnoutinsa naistenlehtien sivuilla.

Dragista on tullut salonkikelpoista. Asialle ei kannata nyrpistellä, sillä dragin menestys kertoo siitä valtavasta asenneilmapiirin muutoksesta, joka Suomessa on koettu 30 vuodessa. Maailmankuvan avautuminen, koulutus ja kansainvälistyminen ovat tehneet marginaali-ilmiöstä yleisesti hyväksyttyä viihdettä. Eli loppu hyvin kaikki hyvin?

Kuten minkä tahansa elävän taide­muodon, täytyy myös dragin luoda nahkansa ja syntyä uudestaan uusien sukupolvien myötä. Ihan ilman kitkaa tämä muutos ei synny. Jo establisoituneet tekijät voivat kokea uudet tulokkaat vääränlaisena, käsittämättömänä, jonain joka on romuttamassa heidän elämäntyönsä. Mutta taidetta ei voi naulita paikoilleen.

Yksi uuden drag-skenen keskeisimmistä tekijöistä on House Of Jaahas -kollektiivi, joka on kahden vuoden sisällä järjestänyt jo toistakymmentä loppuunmyytyä tapahtumaa.

House of Jaahas syntyi loppuvuodesta 2016, kun aiemmin punk-, talonvaltaus- ja burleski-piireissä liikkunut Shady Stardust uskaltautui kämppiksensä ja toisen ystävänsä kanssa School Of Vanilla -kurssille. Heille kysymys siitä voivatko muut kuin miehet tehdä dragia, muuttui nopeasti epärelevantiksi. House Of Jaahas -maailmassa sitä voivat tehdä kaikki.

”Diversiteetti on meidän isoin juttu. Pyrimme siihen, että Jaahasissa olisi aina mahdollisimman erilaisia ihmisiä, mahdollisimman erilaisia kehoja. Lavallamme näkee rodullistettuja ihmisiä, muunsukupuolisia, transnaisia, transmiehiä…”

Vastakkainasettelu perinteisen ”miehestä naiseksi” ja muunlaisen dragin kanssa ei Shadya enää erityisesti kiinnosta.

”Mulle drag on naamioleikin paljastamista, kaikkien asioiden rakentuneisuuden tutkimista; sen käsittelyä, että miten sukupuoli on rakentunut, ja miten asiat ovat historiallisesti rakentuneet. Juuri sukupuoliaspekti on vetänyt minua aina puoleensa, ja siksi teemme dragia emmekä esimerkiksi burleskia. En missään nimessä ole ainoa, joka on saanut omat suku­puolikelansa mietittyä, ja tehtyä niiden kanssa rauhan dragin kautta.”

Shady itse on muunsukupuolinen.

Jaahaslaisten ykkösprioriteetti ei ole niinkään viihdyttää massoja, kuin tehdä ohjelmaa omalle yhteisölle. Tämä ei tietenkään tarkoita, että esitykset eivät viihdyttäisi, se ei vain ole niiden ainoa tarkoitus. Kun potentiaalinen asiakas laskeutuu klubille Kallion Bar Lepakkomiehen alakertaan, on häntä vastassa Jaahasin tukihenkilö, joka tutustuttaa hänet turvallisen tilan periaatteisiin. Minkäänlaista­ öykkäröintiä, epäasiallista puhetta, koskettelua tai muuta vastaavaa Nights of Jaahas -tapahtumissa ei suvaita. Shady Stardust kertoo, että periaatteiden on tarkoitus taata, että ihan kaikilla voisi olla hauska ilta ja turvallinen olo, eikä vain niillä, joilla on paljon resursseja.

”Mitään freakshowta en halua olla promotoimassa. Haluan, että se mitä me teemme on tärkeää sen takia, että se on sitä yleisöllemme ja itsellemme. Ei siksi, että olisimme joku jännä kuriositeetti, josta ihmiset maksaisivat rahaa, jotta ne voivat nähdä jonkun friikin.”

Tällä hetkellä Jaahas-ydinryhmään kuuluvat HyperFemme, Lady Clapback, Shady Stardust ja Viha Piirakka. Myös Vertti on esiintynyt jo useammassa House Of Jaahas -illassa. Hän jakaa kollektiivin ideologian.

”Kaikki numeroni eivät ole olleet varsinaisesti viihdyttäviä. Jotkut ovat olleet vain emotionaalisia, ainakin itselleni. Minulla on ollut tehdessä se tulokulma, että haluan purkaa tietyn tunteen ja ajatuksen, ei haittaa vaikka yleisö ei viihdykään”, Vertti pohtii.

Uuden dragin tekijä ei välttämättä miellä itseään showbusineksen perinteen jatkajaksi, vaan pikemmin taiteilijaksi. Hän ei haaveile jäähallikiertueesta, vaan apurahasta, joka mahdollistaisi tinkimättömän itseilmaisun yleisölle joka ei aina ole maksava. Pitkään skeneä nähnyt Jari kiteyttää ilmiön.

”Nuoret yleisöt eivät vain halua sitä samaa vanhaa, koska heillä on ihan erilainen ajatus siitä mikä on hauskaa. Eikä uudet nuoret yleisöt välttämättä edes etsi sitä, mikä on hauskaa. Esimerkiksi House Of Jaahasilla on ollut mielenterveysiltoja, jotka ovat pikemminkin itkettäneet kuin naurattaneet.”

Se, että drag näyttää ja tuntuu nyt erilaiselta, johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että sen tekijät ovat kasvaneet erilaisessa maailmassa kuin edeltäjänsä. Vuonna 2000 syntynyt Vertti kuuluu sukupolveen, jolle LGBTQ-kysymykset ovat olleet arkipäivää pienestä asti.

”Me katsoimme äidin kanssa RuPaul’s Drag ­Racea joskus vuonna 2013. Silloin minulle tuli ajatus, että haa, tätä voi tehä näinkin!”, Vertti muistelee.

Myös esimerkiksi Lady Gaga on koskettanut kohderyhmäänsä enemmän kuin kyyniset aikuiset ehkä ymmärtävät.

”Vaikka Lady Gaga onkin monen mielestä klisee, niin silloin kun Born This Way tuli ulos, niin se oli tosi wow. Kyllä se on aika monelle tämän sukupolven henkilölle ollut se merkittävä juttu”, Vertti kertoo.

Vaikka Shady Stardust on Verttiä yli 15 vuotta vanhempi hän komppaa.

”On ilmiselvää, että ilman Lady ­Gagaa tai RuPaulin Drag Racea ei näin moni ihminen olisi löytänyt tätä nimenomaista taiteenlajia. Käytettävissä oleva kuvasto määrittää sen mikä on ymmärrettävää. Jos sinulla ei ole sitä kuvastoa, niin voit luulla olevasi tuntemustesi kanssa yksin.”

Kommentoi Facebookissa
Route Couture
Migration Comics