Tuomari media

Teksti Harri Nykänen Kuvat Karstein Volle

Pahan poliisin Jari Aarnion tapaus on media­­seksikäs. Se on maassamme ennen­näkemätön ja kyseenalainen, sillä ennen lain­voimaista tuomiota syytetystä on kirjoitettu kirja ja tuotettu tv-sarja. Niissä tuomiota odottava on jo tuomittu rosvoksi.

Jokainen mediaa seuraava tietää, että Jari Aarnio on korruptoitunut poliisi, manipuloiva huumepomo ja kohta ehkä myös syypää murhaan. Media ainakin on tätä mieltä ja sen kanta on tehty selväksi uutisoinnilla, kirjalla ja tv-sarjalla. Kuinka Aarnion leimaaminen huumerikolliseksi ennen lainvoimaista päätöstä istuu yhteen journalistin eettisten ohjeiden kanssa, on jo toinen juttu, varsinkin kun sillä on samalla hankittu itselle taloudellista etua. Tapaus Aarnio onkin ollut melkoinen mediakäräjä­tapaus Suomessa, ilman että asia olisi herättänyt kummoistakaan keskustelua.

Median kuuluu valvoa valtaa­pitäviä. Mutta kuka on valtaapitävä tässä jutussa? Pitkään vangittuna ja ilmaisukiellossa ollut Aarnio, vai jättikoneistoa ennätysbudjetilla pyörittävä syyttäjien ja tutkijoiden rintama. Tietolähteiden rekisteröintiä koskevassa kylkiäisjutussa, jossa on syytteessä ylintä poliisijohtoa, me­dian ja valvottavan asetelma on paljon selkeämpi. Siinä kyse on siitä, kenen syyksi pannaan rekisteröinnin ja valvonnan laiminlyönnit.

Entisenä rikostoimittajana ja tavallaan Aarnion jutun käyn­nistäneenä olen ihmetellyt näiden molempien tapausten yksipuolista käsittelyä me­diassa. Taustani ansiosta en onneksi ole samalla tavalla riippuvainen uutisoinnista kuin tavallinen lukija. Saan tietoa suoraan kentältä: Tunnen rosvoja­ ja poliiseja, myös Aarnion ja mikä tärkeintä Aarnion alaisia. Ensin hieman siitä, mitä tarkoitan sillä, että olen käynnistänyt jutun.

Vuonna 2013 olin kustantajana tekemässä tietokirjaa nimeltä Paha ­poliisi. Silloin tapasin alamaailman liepeillä viihtyvän Saaran ja hän kertoi, kuinka oli tutustunut Aarnioon ja toiminut vuosia hänen tietolähteenään. Saara syytti Aarniota rahojensa kavaltamisesta ja parittamisesta. Huumeista Saara ei sanonut sanaakaan, lisäksi jutut kuulostivat välillä tyypillisiltä vainoharhoilta: Saara mukaan hänen asuntonsa sähkörasioita oli käsitelty, hänen päälleen oli yritetty ajaa ja häntä oli pidetty kuukausia huumattuna.

Saaran taustalta löytyi monia perättömiä ilmoituksia, prostituutiota, petoksia, kiristyksiä ja kytkentöjä huumerikoksiin. Kysyin entiseltä työkaveriltani, oikeustoimittaja Susanna Reinbothilta kirjoittaisiko hän Paha poliisi -kirjan. Vein hänet myös tapaamaan Saaraa. Myös Reinboth hankki tietoja Saaran taustoista eikä innostunut. Siksi yllätyin, kun luin syksyllä 2013 Helsingin Sanomista Saaran tarinan, jonka Reinboth oli kirjoittanut.

Pian käynnistyi esitutkinta. Sopimaton poliisi-tietolähde-suhde kasvoi huumejutuksi ja Aarniosta tuli poliisin korruption symboli.

Helsingin Sanomien toimittajien mielestä tapaus jakoi toimittajat kahteen leiriin: Aarnion luottotoimittajiin, jotka söivät tämän kädestä ja kunnon toimittajiin, jotka olivat kriittisiä Aarniota kohtaan. Myös Journalisti julkaisi jutun, jossa käsiteltiin toimittajakunnan kahtiajakoa. Ihmettelin jo tuolloin koko ongelmaa. Minusta toimittajan pitää ottaa uutiset sieltä mistä saa, jos ne ovat uutisoinnin arvoisia. Jo tuolloin näkyi selvästi, että Helsingin Sanomat sai ensimmäisenä Aar­niota koskevat uutiset. Kun Aarnio pidätettiin Volkan Ünsalin murhajutusta, pidätys uutisoitiin Helsingin Sano­mien ja STT:n verkkosivuilla ennen kuin Aarnio ehti ilmoittaa siitä omaisilleen.

Aarniolle ja hänen puolustukselleen määrätty pitkä ilmaisukielto lisäsi median riippuvuutta tutkijoiden ja syyttäjien tiedoista. Sinä aikana vain syyttäjä-tutkijapuoli sai kertoa näkemyksiään. Kun Aarniokin pääsi ääneen, mielikuva manipuloivasta konnasta oli jo syntynyt. Huomasin pian, etteivät toimittajat paria poikkeusta lukuun ottamatta halunneet kertoa mitään sellaista, joka muuttaisi tätä ennakkokäsitystä Aarniosta. Paha poliisi kiinnosti enemmän kuin ei niin paha poliisi.

”Kun Aarniokin pääsi ääneen, oli mielikuva manipuloivasta konnasta jo syntynyt.”

Itse kuulin koko ajan uutisarvoisia tietoja, mutta mediasta niitä oli turha etsiä. Yhteistä niille oli, etteivät ne olleet syyttäjien ja tutkijoiden mieleen. Jutussa kuulustelluille Aarnion alaisille syntyi käsitys, että Aarnion syyllisyys oli jo päätetty, sillä tutkijoita ei kiinnostanut mikään mikä oli ristiriidassa tämän tulkinnan kanssa. Aihe ei kiinnostanut mediaakaan. Eikä sekään, että keskusrikospoliisi jäi kiinni puolustukselle tärkeän tiedon pimittämisestä, tai että keskusrikospoliisin päällikkö Robin Lardot valehteli kertoessaan heidän antaneen kaikki tiedot.

Lardot paljasti tietolähdeoikeudenkäynnin loppulausunnossaan, että keskusrikospoliisin ja huumetoimiston välit olivat tuhehtuneet ennen tutkintaa. Koska huumetoimisto henkilöityy Aarnioon, niin Aarniota tutki hänelle vihamielinen taho, joka lisäksi koki Aarnion vaikeuttavan työtään. Oikeus­termein keskusrikospoliisi oli periaatteessa jäävi tutkimaan tapausta.

Tiettävästi vain Seiska ja Iltalehti uutisoivat Aarnion naapurin tiloihin tehdystä laittomasta kotietsinnästä, jonka syyttäjä Jukka Haavisto kiisti. Tutkinnanjohtaja, kihlakunnansyyttäjä Tapio Mäkinen taas katsoi, ettei rikosta ollut tapahtunut. Juttu olisi kuivunut siihen, ellei etsinnästä olisi otettu valokuvia. Mäkisen oli pakko käynnistää tutkinta. Kun kotietsinnän tehneet poliisit lopulta löytyivät, kumpikaan ei muistanut, oliko ollut kyseisellä kotietsinnällä tai edes tunnistanut itseään kuvista. Toinen jopa epäili, että kuva oli manipuloitu: ”On myös mahdollista, että toisesta kuvasta on leikattu minusta selkäpuolelta otettu kuva ja siirretty manipuloimalla tähän lehdessä julkaistuun kuvaan.” Syyttäjä Mäkinen päätti, ettei ollut syytä epäillä kenenkään syyllistyneen rikokseen asiassa.

Kansainvälisestikin tunnettu dna-tutkija Jari Louhelainen vieraili maaliskuun alussa Fysiikan päivillä kertomassa rikosten dna-tutkinnasta. Hän käsitteli myös Aarnion dna-tutkintaa ja löysi siitä useita virheitä. Louhelaisen havainnot eivät kiinnostaneet mediaa, vain MTV:n Rikospaikka-ohjelma sivusi asiaa.

Valikoiva kiinnostus ja jako hyviin ja huonoihin jatkuu yhä edellä mainituissa tietolähdejutussa, jossa poliisijohtoa parhaillaan syytetään. On helppo päätellä kumpiin keskusrikospoliisin eläkkeelle jäänyt päällikkö Rauno Ranta kuuluu. Ranta kertoi joulukuussa oikeudessa varoittaneensa ylintä poliisijohtoa jo vuosia sitten. Samassa istunnossa hän kertoi kuulleensa asiasta vasta esitutkinnassa puolitoista vuotta aiem­min.

Tuomari puuttui oikeudenkäynnissä ristiriitaan: ”Multa meni varmaan ohi jotenkin nää asiat. Te sanoitte, että te olette Lardotille ja Paaterolle kertonut, ettei Helsinki ole rekisteröinyt tietolähteitä, ja nyt äsken te sanoitte, että olette tämän asian saaneet kuulla vasta kuulustelijoilta.”

Tähän Ranta vastasi: ”Niin kuulustelujen yhteydessä se on tullut ilmi…”

”Mutta kun te sanoitte, että te olitte aiemmin kertonut Paaterolle ja Lardotille”, tuomari tarkensi.

Seurasi pitkä hiljaisuus, sitten Ranta huokasi hämmentyneenä: ”Niin.”

STT uutisoi, kuinka Ranta oli jo 90-luvulta asti varoitellut poliisijohtoa ongelmista. Myös Helsingin Sanomat julkaisi vain Rannan varoitukset poliisijohdolle. Sekoilu sivuutettiin armeliaasti.

”Valikoiva kiinnostus ja jako hyviin ja huonoihin jatkuu yhä edellä mainituissa tietolähdejutussa, jossa poliisijohtoa parhaillaan syytetään.”

Koska Saarasta tehtiin mediassa sankari, hänestä ei sopinut kertoa ikäviä. Uutiskynnys ei ylittynyt, kun naistodistaja kertoi hovioikeudessa, kuinka Saara oli yrittänyt kiristää häneltä 100 000 euroa uhkaamalla lähettää hänen lapsilleen arkaluontoisia kuvia hänen miehestään, johon Saaralla oli ollut suhde. Saara väitti myös naisen kavaltaneen Aarnion kanssa perinnön, jonka mies oli hänelle jättänyt. Jos syyttäjä, tutkijat ja media pitivät Saaraa luotettavana todistajana, miksi häntä ei enää uskottukaan? Vaikka Saara lisäksi paljasti hänen turvakseen määrättyjen poliisien uhkailleen häntä ja että hänet oli yritetty tappaa, ei paljastus johtanut mihinkään.

Aarnion pitkää vangitsemista ja tapaamis- ja ilmaisukieltoa perusteltiin Aarnion manipulointitaidoilla ja tarpeella estää syytettyjen yhteispeli. Silti kukaan ei ihmetellyt, miksi Aarnio ja toinen pääepäilty Keijo Vilhunen pantiin ennen lainvoimaista tuomiota yli vuodeksi samalle osastolle Vantaan vankilassa. Siellä he saivat pullakahvitella ja manipuloida toisiaan kaikessa rauhassa.

Aarnio-jutun käynnistäneistä toimittajista tuli mielestäni jutun osapuolia viimeistään silloin, kun Susanna Reinboth todisti oikeudessa ja syytti samalla aiemmin todistaneita Aarnion alaisia valehtelusta. ­Helsingin Sano­mien johdon olisi pitänyt pohtia kirjoittavatko jutun käynnistäneet toimittajat omassa asiassaan, omaa työtään puolustaen.

Lehden itsepuolustusta huolestuttavampaa on, että lähes koko muu media on kirjoittanut tai vaiennut samoista asioista. Kuitenkin terveeseen journalismiin kuuluu, että myös journalisteja pitää käsitellä kriittisesti. Olen löytänyt aiheesta mediakritiikkiä vain toimittaja Mikko Niskasaaren blogista ja journalistiopiskelija Mia Jussinniemen Pasila-Syndrooma-­podcastsarjasta. Jussinniemen suurtyötä ei ole noteerattu missään. Ilmeisesti häntäkin pidetään Aarnion manipuloimana.

Aarnio-uutisoinnilla on myös ansionsa. Ilman sitä Aarnio ei esimerkiksi olisi koskaan myöntänyt ottaneensa yli 400 000 euron lahjaa ilmoittamatta siitä verottajalle. Jo se on riittävä peruste virasta erottamiselle. Silti, onko tärkeämpää saada rikokseen syyllistynyt päättäjä vastuuseen vai puolustaa mahdollisesti aiheetta syytettyä? Maail­malla toimittajat ovat paljastaneet poliisin, syyttäjän ja oikeuslaitoksen virheitä pelastaen jopa syyttömänä kuolemaantuomittuja. Suomenkaan oikeuslaitos ei ole erehtymätön, joten toimittajien olisi hyvä tutkia myös jo annettuja tuomiota ja niiden rikostutkintaa ja olla kriittinen uusia rikostapauksia seuratessa.

Kirjoittaja on mm. Raid-kirjat kirjoittanut ­rikoskirjailija ja entinen HS:n rikostoimittaja.

Kommentoi Facebookissa
Sideways 2019
Route Couture