Toimittaja Santtu Paananen utopiakonsultti Talvikki Eerolan opastuksessa Utopiakonsultaatiossa.

Tuokion kokoinen pala utopiaa

Kuvat Mitro Partti

Utopiakonsultaatio on esitys, jossa pyritään toteuttamaan utooppisia kokemuksia arjen keskelle.

 

Helsingin taidemuseo HAMissa esitettävä Utopiakonsultaatio on taideteos, joka tapahtuu oman mielen sisällä. Näyttely on kaksiosainen ja se käynnistyy Pawel Althamerin näyttelyllä. Toinen osa tapahtuu valkoisessa, lähes tyhjässä ja hiljaisessa tilassa.

Oma kokemukseni esityksestä käynnistyy hetkestä, jolloin utopiakonsultti Talvikki Eerola vastaanottaa minut museon aulatilassa. Kättelemme. Eerola on pukeutunut täysivalkoiseen.

“Minkälainen sinun mielentilasi on juuri nyt?”, Eerola kysyy.

Kerron olevani lievästi jännittynyt ja kireä. Arjen paino on vielä harteillani.

Eerola tiedustelee odotuksiani konsultaatiosta. Totean kaipaavani inspiraatiota ja avointa mieltä, joten Eerola ilmoittaa niiden olevan näin ollen tulevan kierroksen keskeisin tavoite.

Astumme aulatilan pyöröovesta uuteen tilaan. Valaistus muuttuu loisteputkista lämpimään ja himmeään atmosfääriin. Olemme Althamerin näyttelyyn johtavan portaikon alapäässä. Siirtymä tilasta toiseen tuntuu hidastavan mieltäni ja herättävän aistejani. Eerola kannustaa tarkkailemaan ympäristöä yksityiskohtaisesti.

Pawel Althamerin I (Am) -näyttelyn mystiikkaa.

 

“Tutkimme Utopiakonsultaatiossa sitä, minkälaisia todellisuuksia yhteisen hetken aikana syntyy. Tällä on paljon tekemistä ihmisen omien mielikuvien kanssa. Etsimme “portteja” syvemmälle omaan ajatteluun ja tunteisiin”, Eerola kertoo.

Utopiakonsultaatio on Todellisuuden tutkimuskeskuksen esityksellinen kierros. Utopiakonsultit kuljettavat yhtä tai useampaa osallistujaa Althamerin kahden näyttelyn läpi. Konsultti kyselee ja kuuntelee, sekä ohjailee kierrosta kokijan toiveiden mukaan.

“Utopia on konsultaatiossa syntyvä sanallinen ja sanaton yhteys. Utopiakonsultaatiossa pyritään avartamaan näkymiä arkipäiväisistä hetkistä löytyviin asioihin. Se on konkreettinen väline, jolla voi muuttaa asioita siihen suuntaan, mihin itse haluaa. Mahdottomasta voi tulla mahdollista”.

Nousemme portaat rauhalliseen tahtiin. Olemme ääneti. Ylhäällä avautuu jälleen uusi tila. Sinne on aseteltu monenlaisia ihmisen kokoisia, eri tavoin epämuodostuneen näköisiä veistoksia. Paikka on ikään kuin vahakabinetti, jonka hahmot ovat vaihtelevan ihmismäisiä. Utopiakonsulttini kehottaa minua kulkemaan näyttelyssä omaan tahtiini. Hän pyytää ilmoittamaan, jos jokin näkemäni asia vie huomioni.

Katseeni kohtaa mielenkiintoisen. Se on veikeä ihmisen kokoinen figuuri, jonka päässä on pesukoneen rumpu. Se on kulunut, halkeillut ja tummunut. Rumpu näyttää pyörineen liian kovaa, mutta pysähtyneen. Aivan kuin rummun olemassaolo ahdistaisi hahmoa.

Rummusta kiemurtelee letku hahmon lanteella olevaan tankkiin. Tankista tulee ilmeisesti vettä pään ympärillä pyörivään rumpuun. Nyt vesi on loppu, ja rumpu on pysähtynyt. Hahmo näyttää olevan sinut nykytilanteensa kanssa. Katselen hahmoa tarkkaan ja alan samaistua häneen. Kuvittelen itseäni hänen kenkiinsä. Hektinen mieleni on joskus kuin tämä pesukoneen osanen. Vetinen mylly pyörii kaiken päivää pääni ympärillä ja näkökenttäni edessä. Saan toivoa siitä, että uskon edessäni seisovan figuurin pystyneen hidastamaan pyörimisliikettä.

”Aivan kuin rummun olemassaolo ahdistaisi hahmoa.”

“Minulle tämä on eräänlaista todellisuusleikkiä. Kun kuuntelee toista, oma todellisuus laajenee. Nykyajan individualistisuuden takia olisi hyväksi, jos olisi enemmän jaettuja ja yhteisiä todellisuuksia. Ettei kaikki vain kyhjöttäisi yksin siellä omassaan”.

Utopiakonsultti kehottaa minua sulkemaan silmäni. Konsultti ehdottaa, että kuvittelisin millaisia näkymiä näkisin rummun sisältä, mitä ääniä kuulen ja mitä värejä näen. Silmät suljettuina, alan visualisoida pesukoneen osaa päähäni. Rumpu pyörii kovaa ja päästää tasaista, joskin pehmeää hurinaa. Se vaimentaa ulkopuolelta ääniä, joita saattaisin muuten kuulla. Näen hämärää ja harmaata. Rumpu pyörii niin kovaa, etten näe sen rei’istä valoa.

Tiedän, että rummun pyörimisen hidastuminen rauhoittaisi oloani. Liike alkaa kuin hidastua tahtoni voimasta. Reikien kautta tulevat valkoiset valonsäteet alkavat piirtyä selkeinä. Rauhoitun. Humina muuttuu hiljaisemmaksi. Rummun pyöriminen hidastuu entisestään, kun tarkkailen valonsäteiden liikettä. Mielikuvassani valonsäteet ovat ideoita, inspiraation lähteitä. Niiden tarkkailu tuntuu hillitsevän mieleni poukkoilua ja antavan tahtoa ideoida uutta.

Sosiologi Zygmunt Baumanin mukaan utopia luo vastakuvan, joka kyseenalaistaa nykyajan. Utopia avaa horisontteja kriittiselle ajattelulle ja toiminnalle. Bauman esittää utopioiden läsnäolon olevan kyky ajatella vaihtoehtoisia ratkaisuja nykyisiin ongelmiin. Nyt koen löytäneeni vaihtoehtoisen tavan kokea arkea.

Sitten heittäydyn analyyttiseksi. Mieleeni tulee myös sosiaalisen konstruktionismin teoria. Sen mukaan inhimilliset todellisuudet ja merkitykset rakentuvat sosiaalisesti. Huomaan, että tulimme luoneeksi eräänlaisen hetkellisen, yhteisen todellisuuden utopiakonsultin kanssa. Juuri nyt koen todellisuuteni eri tavalla kuin tullessani: vähemmän jähmeänä ja muuttumattomana, enemmän joustavana ja muovailtavana. Tämä kokemani todellisuus on ainutlaatuinen yhtä lailla kuin 7 miljardia muutakin.

Sitten on utopiakonsultaation toisen osan aika. Saan käteeni teoksen esitteen ja ylleni valkoisen suojahaalarin. Tärkeimpänä taiteilijana toisessa osiossa on minä, Santtu Paananen. Eerola kysyy nimeä teokselle. Pesukone-episodini jälkimainingeissa nimi tulee mieleeni nopeasti: Vettä myllystä. Tuleva performanssi, esitys tai näyttely tapahtuisi valkoisessa tilassa vapaasti käyskennellen. Sisällöksi kelpaisi kaikki se, mitä mieleni haluaa tuottaa. Värejä valkoiselle, sisältöä tyhjälle kankaalle. Esiintymisjännitys iskee.

Ympärilläni on valkoinen ilmava ja korkea huone. Tilaan on sijoitettu eri muotoisia istuimia. Lattialla on patjoja ja lattiasta nousee valkoista valoa säteileviä kupumaisia lamppuja. Tilassa kävelee, istuu ja makaa muitakin valkohaalarisia. Yritän olla häiriintymättä muiden läsnäolosta ja menettämättä omaa todellisuuttani.

Tajuan, että heillä on käynnissä omat performanssinsa omassa todellisuudessaan, minulla omani. Tilassa kävelee kymmenisen eri todellisuutta. Koen ajatuksen häikäisevän kauniiksi. Omaan taideteokseeni keskittyminen ei vie muiden teoksilta arvoa, päinvastoin. Oma näyttelyni on yksi muiden lomassa. Tyhjä, hallimainen tila muuttuikin hetkessä Helsingin tapahtumarikkaimmaksi sopeksi.

Näyttely piti sisällään myös miniatyyrikoon maailmoja.

 

Esitys loppuu, kun konsulttini laittaa kätensä olkapäälleni. Palaan hieman hämmentyneenä takaisin hiljaisesta performanssistani. Utopiakonsultaatiota ei ole helppoa kääntää kokemuksesta sanoiksi. Kokemuksen jälkeen koin pakottavaa tarvetta sanallistaa tuntemiani oivalluksia. Yhytin itseni ajattelemasta, että utooppisen kokemuksen arvo olisi sidoksissa sen kielellistämiseen. Utooppinen mielentila oli itsessään arvokas kokemus, joka jätti pysyvän vaikutuksen. Kaikkea ei voi tai tarvitse selittää sanoin.

“Toivoisin, että Utopiakonsultaatio olisi sellainen asia, joka leviää konsultaation hetkestä arkielämään. Että vaikka kadulla kävellessä tulisi hetkiä, jolloin ihminen huomaa olevansa tietoinen. Että voi jälkikäteen todeta, että olipas utooppinen hetki!”, Eerola pohtii.

Kommentoi Facebookissa
Volter Kilpi 2019
Vocapeople