Salainen laakso

Teksti Janne Siironen Kuva Laura Kotilainen

Tove Jansson on Tom Of Finlandin ohella tunnetuin suomalainen seksuaalivähemmistöön liitetty taiteilija. Syvästi henkilökohtaiset tarinat Muumilaaksosta kertovat Janssonin koko ihmisyydestä, myös taiteilijan homoseksuaalisuudesta. 

Ylen tämän kevään suursatsaus on ollut suomalais-brittiläinen Muumilaakso, jossa muumit tuodaan tälle vuosituhannelle 3D-hahmoina. Yli miljoonan katsojalukuja Suomessa tahkonnut sarja on myyty jo esimerkiksi Kiinaan, Japaniin ja Englantiin.

Tove Janssonin muumien jo 74 vuotta kestäneen menestystarinan alku­ oli vaatimaton. Ensimmäinen jäljitetty piirustus löytyy Janssonien kesäpaikan ulkohuussin seinältä Pellingiltä. Peikkohahmon viereen on kirjoitettu lause ”Vapaus on paras asia”.

Janssonille muumit olivat – kuten muukin hänen taiteensa – itseilmaisua. ”Jokainen maalaus on omakuva”, hän tokaisee kirjeessä ystävälleen 1945. Muumeja ei varsinaisesti kirjoitettu lapsille, Jansson kirjoitti ne tutkiak­seen omaa lapsenomaisuuttaan.

Varhaisissa muumimaalauksissa muumit olivatkin melkein pelottavia ilmestyksiä; mystisiä mustia hahmoja jostain taiteilijan alitajunnasta. Sodan varjossa ne alkoivat elää omaa elämäänsä ja siirtyivät vaivihkaa maalauksista pilapiirroksiin. Talvisodan keskellä, taidemaalariksi itsensä mieltänyt Jansson huomasi kirjoittavansa romaania muumeista.

Sodan paino näkyy ensimmäisissä kirjoissa. Vuonna 1946 julkaistu Muumipeikko ja pyrstötähti on saduksi naa­mioitu kuvaus pienistä otuksista keskellä suurta katastrofia. Se on tarina sodan toivottomuudesta ja sitä uhmaavasta elämänvoimasta.

Kolmas muumikirja Taikurin hattu on sävyltään erilainen. Sota oli loppu ja Jansson rakastunut. Hän oli tavannut teatteriohjaaja Vivica Bandlerin loppusyksystä 1946 ja aloittanut ensimmäisen suhteensa naiseen.

Parin välisestä kirjeenvaihdosta selviää, kuinka isosta asiasta oli kyse.

”Tuntuu kuin loisit minut uudelleen”, Jansson kirjoittaa onnellisena. Rakkauden lisäksi Jansson hehkuttaa myös uutta muumitarinaa. Heidän lempinimensä toisilleen: Tiuhti (Tove) ja Viuhti (Vivica) siirtyivät tekeillä olevaan kertomukseen, ja naisten alter egoista tuli pian sen avainhenkilöitä.

Taikurin hattu kertoo kesästä, jolloin muumiperhe löytää salaperäisen taikurin hatun ja maagisista tilanteista, joita se aiheuttaa. Kirjassa Tiuhti ja Viuhti saapuvat muumilaaksoon pakoon mörköä, joka on heidän matkalaukussaan piilotteleman kuningas­rubiinin perässä. Juoni kietoutuu tuon aarteen ympärille.

Tiuhti-Toven ja Viuhti-Vivican salattu rakkaus oli muuttunut tarinassa loistavaksi jalokiveksi, jonka valo on niin kirkas, että ”tulet, lyhdyt, vieläpä kuukin kalpeni ja kadotti loistonsa” sen rinnalla. Ja kuten Tiuhdin ja Viuhdin, oli Bandlerin ja Janssoninkin piilotettava se katseilta. ”Meidän on oltava varovaisia”, kirjoitti Bandler Janssonille keskitalvella 1946, eikä turhaan. Paljas­tuessaan heidän suhteensa ei olisi ollut pelkästään skandaali, se olisi ollut Suomen lakien mukaan rikos.

Kukaan ei silti voinut estää Janssonia juhlimasta onneaan kirjan sivuilla. Kun Tiuhti ja Viuhti vihdoin avaavat matkalaukkunsa, voivat kaikki vain ihastella rubiinia: ”Ajatella, että saattaa olla olemassa jotakin noin kaunista, Muumipeikon äiti sanoi. Ja Nipsu huokaisi syvään ja sanoi: – Onnelliset Tiuhti ja Viuhti!”

Bandlerin ja Janssonin suhde jäi lyhyeksi, mutta jotain oli muuttunut.

”Minä en kuulu enää tänne, Muumipeikko ajatteli. Enkä sinnekkään”, Taika­talvi-romaanissa pohditaan.

Ystävälleen Evalle Jansson analysoi uutta seksuaali-identiteettiään.

”En ole päättänyt, mutta olen varma, että minulle aidointa ja onnellisinta on siirtyä kummituspuolelle”, hän kirjoittaa 1954. Kummitukset olivat Janssonin peitenimi lesboille.

Identiteettipohdinnat siirtyivät myös tarinoihin. Leikillisesti asiaa käsitellään vuoden 1956 muumipeikko-­sarjakuvassa Kuvitteluleikki. Siinä Surku-­koira käyttää kuonokoppaa, koska pelkää jonkun muuten arvaavan suuren salaisuutensa: Surku pitää vain kissoista. Muumimammaa tämä ”hirveä salaisuus” ei hetkauta: ”Miksi kaikkeen pitää suhtautua niin traagisesti? Kissoja tai koiria, tärkeintä on, että ylipäänsä pitää jostain…”

Tarinassa Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin Jansson kirjoittaa Vilijonkasta, jonka koko elämä on jähmettynyt katastrofin odotukseen. Kun vääjäämätön myrsky sitten saapuu tuhoten Vilijonkan velvollisuudentunnolla rakentaman kodin, on hän vihdoin vapautunut. Pelkojensa kohtaamisen – tai itsensä hyväksymisen – puhdistava voima voi olla tornadon kaltainen.

 

”On niin paljon väkeä, joka ei sovi kesään eikä kevääseen eikä syksyyn, Kaikki hieman arat ja kummalliset. Muutamat yöeläimet ja oliot, joita ei huolita mihinkään ja joihin kukaan ei usko. Ne pysyvät piilossa koko vuoden. Ja sitten kun on rauhallista ja valkeaa ja yöt tulevat pitkiksi ja kaikki ovat nukahtaneet talviuneen
– silloin ne tulevat esille.”

 

Toinen romaani, jossa Tove Jansson selkeästi käsitteli elämänsä vähemmistökysymyksiä on Taikatalvi. Jansson oli tavannut taidegraafikko Tuulikki Pietilän pikkujouluissa 1955, ja he alkoivat seurustella kevätalvella 1956. Talvikertomusta Jansson kirjoitti Pietilän kotona syksyllä 1956. Tarinassa Muumipeikko herää kesken muumeille tärkeää talviunta, eikä kykene enää nukahtamaan uudestaan. Yrityksistä huolimatta edes Muumimamma ei herää poikansa seuraksi, joten Muumipeikon täytyy lähteä tutustumaan lumiseen laaksoon ihan yksin. Talvi näyttäytyy Muumipeikolle kiehtovana, mutta myös pelottavana asiana, varjomaailmana tutulle Muumi­laaksolle.

Pian hän löytää ystävän, joka kykenee opastamaan peikkoa uudessa maailmassa. Pietilään perustuva Tuu-tikki (Tooti oli Pietilän lempinimi) on androgyyni naispuolinen hahmo, jonka reipas, mutta sangen lakoninen ote lohduttaa sekä ärsyttää talven säikäyttämää peikkoa. Tuu-tikin avustuksella Muumipeikko tutustuu talveen ja selviää siitä.

Taikatalvi kertoo Janssonin mukaan pohjimmiltaan taiteilijan kyllästymisestä luomaansa kesäiseen laaksoon ja kaikkeen siihen mitä muumeilta nyt odotettiin. On kuitenkin vaikea olla näkemättä sitä myös allegoriana Janssonin heränneelle uudelle seksuaali-identiteetille. Kuten peikko talven keskellä, oli Tove kysymystensä kanssa yksin. Edes niin rakas Ham-äiti ei voinut auttaa häntä suunnistamaan tässä maailmassa.

Selvittäessään talven olemusta Muumipeikolle Tuu-tikki kiteyttää samalla ajan homoelämäntavan. ”On niin paljon väkeä, joka ei sovi kesään eikä kevääseen eikä syksyyn, kaikki hieman arat ja kummalliset. Muutamat yöeläimet ja oliot, joita ei huolita mihinkään ja joihin kukaan ei usko. Ne pysyvät piilossa koko vuoden. Ja sitten kun on rauhallista ja valkeaa ja yöt tulevat pitkiksi ja kaikki ovat nukahtaneet talviuneen – silloin ne tulevat esille.”

Myös Jansson tiesi nyt elämästä varjoissa; kummitusten salongeista, salakapakoista, juhlista suljettujen ­ovien takana, sekä miesten keskinäisistä tapaamisista puistoissa ja julkisissa käymälöissä. Kohtaamispaikoista niille, jotka eivät kuuluneet heteronormatiiviseen maailmaan.

Kirjan lopussa talviunilta herännyt Muumimamma päättää, että muu­mien uimahuoneesta täytyy tulla Tuu-tikin koti. Todellinen elämä oli vähemmän lempeä. Janssonin omien vanhempien kyky käsitellä tyttärensä homoseksuaalisuutta oli ajalle tyypillisen rajallinen. Jansson suri ­asiaa muistiinpanoissaan. ”Harmi, että täytyy kätkeytyä ja piilotella. Minusta tuntuu että Ham ymmärtää, muttei milloinkaan tule puhumaan siitä ennen kuin itse ha­luaa”. Äidin vaikeneminen satutti: ”Hän taitaa tietää. Muttei halua puhua siitä. Oletan, että se on tyylikkäämpää ja oikeampaa. Mutta tuntuu yksinäiseltä.”

Kaikesta huolimatta Tuu-tikista tuli osa Janssonien perhettä. Tuulikki ­Pietilä eli Tove Janssonin puolisona yhteensä 45 vuotta, aina tämän kuolemaan asti.

Kommentoi Facebookissa
Route Couture
Migration Comics