”Mielestäni­ kaikkien tulisi pitää kaikista”, on ehkä yksi Andy Warholin tunnetuimpia lausahduksia. Kryptisen ympäripyöreä kommentti löytyy alunperin ARTnews -lehden haastattelusta marraskuulta 1963. Pari vuotta sitten tutkija ­Jennifer Sichel sai käsiinsä taidekriitikko ­Gene Swensonin alkuperäisen haastattelunauhan ja teki mielenkiintoisen havainnon: Warholin lainaus liittyy laajempaan keskusteluun homoudesta ja sen suhteesta pop-taiteeseen. Swensonin lopullisesta artikkelista kaikki viittaukset homoseksuaalisuuteen on kuitenkin poistettu. Samalla Warholin ajatus jää ilman kunnon kontekstia ja muuttuu vain yhdeksi hassuksi heitoksi pop-taiteilijan suusta.

”No, mielestäni kaikkien tulisi pitää kaikista”, Warhol toteaa nauhalla.

”Tarkoitatko että tulisi pitää sekä miehistä että naisista?” Swanson tarkentaa.

”Joo”, Warhol lausuu yksikantaan.

”Joo? Seksuaalisesti ja kaikin muin tavoin?”

”Joo.”

”Ja siitäkö pop-taiteessa on kysymys?” Swanson kysyy.

”Joo, se on asioista tykkäämistä”, Warhol kiteyttää.

Andy Warhol on yksi tärkeimpiä amerikkalaisia taiteilijoita koskaan. Andy Warhol oli myös homo. Valtavan maineen takia Warhol on edelleen ajankohtainen ja esillä. Aikamme Instagram-maailmassa Warholin töiden loputon toisto ja retusoitu todellisuus resonoi ja tuntuu nyt jopa erityisen puhuttelevalta.

Warholin homoutta taas on mainostettu vähemmän. Usein se unohtuu taidemaailman toimijoilta ja toimittajilta kokonaan. Taiteilijan seksuaalisuudesta jättävät mainitsematta niin Tampere-talon tämän kesäisen Andy Warhol (1928–1987) Posters -näyttelyn mainosmateriaali kuin Lontoon Tate Modernin ensi vuoden Warhol-jättinäyttelyn pressitekstikin.

Tulkintoja Warholin töistä on melkein yhtä paljon kuin tulkitsijoitakin. Nuo näennäisesti tyhjät kuvat ovat innostaneet arvostelijat ja asiantuntijat vuosien varrella mitä villeimpiin teorioihin.

Tyypillisesti Warholin työtä on tutkittu tämän työväenluokkaisen taustan kautta. Hänet on nähty konemaisen ajan konemaisena tallentajana – eräänlaisena teollisen ajan oraakkelina, joka robottimaisesti dokumentoi banaalia kulutusjuhlaamme.

Temaattisesti kuolema on ollut tärkeä aihe Warholin töissä, ja usein juuri se on nähty avaimena koko tämän tuotantoon. Joskus Warhol on ripustettu osaksi laajempaa 60-luvun nuorisoliikehdintää ja vastakulttuuria, jonkinlaiseksi alaviitteeksi Velvet Undergroundiin, huume-happeningeihin ja seksuaaliseen sekoiluun. Turvallisin tapa kategorisoida Warhol on ollut nostaa etualalle tutut keittotölkit ja lehmät, ja esitellä hänet yksinkertaisesti ultimaattisena pop-taiteilijana.

Hyvin harvoin Warholia ja tämän töitä on lähestytty siitä ilmeisimmästä näkökulmasta. Andy Warhol oli homoseksuaali, joka kasvoi Yhdysvalloissa 1930–50-lukujen homofobisessa yhteiskunnassa, aikana ennen Stone­wallin mellakoita, yhdenvertaisuusliikkeen nousua ja Pride-kulkueita.

Oma seksuaalisuutensa ei ollut Warholille koskaan mitenkään epäselvä asia. Hänellä oli seurustelu- ja sukupuolisuhteita vain miesten kanssa. Warhol ei myöskään erityisesti peitellyt homouttaan. Päinvastoin uransa alussa hän pikemminkin korosti homomaisina pidettyjä piirteitään; eleganttia elekieltä ja pehmeää puhetapaansa. Warhol käytti ilmaisutapaansa tavaramerkkinään, provokaationa jolla saattoi hämmentää ja ärsyttää ihmisiä. Kuten Warhol oli mainosmaailmasta oppinut, on parempi ärsyttää ja jäädä mieleen, kuin olla yhdentekevä.

Warhol muutti synnyinkaupungistaan Pittsburghista New Yorkiin 21-vuotiaana vuonna 1949. Homoseksuaalinen kanssakäyminen oli tuolloin Yhdysvalloissa edelleen rikos ja Warholin katolisessa perhepiirissä täydellinen tabu. Pride-liikkeen alkusysäyksenä pidettyihin Stonewallin mellakoihin oli matkaa vielä 20 vuotta.

Warholin 1950-luvun portfolio on täynnä piirustuksia kauniista pojista, leikkisistä cupidoista, nuorten miesten vartaloista, pojista suutelemassa, leikkisistä peniksistä… Itseasiassa tuon ajan Yhdysvalloissa Warhol oli niitä harvoja taitelijoita, jotka rakensivat taiteilijaidentiteettinsä homoseksuaalisuuden ympärille. Juuri töiden homous, ja se fakta että niitä teki ”homo ikkunasomistaja” olivat syypää Warholin taiteilijauran tahmealle alulle. Tuuli kääntyi kunnolla vasta kun Warhol siirsi pojat syrjään ja maalasi 32 Campbellin keittopurkkia. Silti Warhol ei koskaan täysin hylännyt seksuaalisuuden teemoja.

Esimerkiksi Warholin toistuvasti kuvaama Judy Garland ja Ihmemaa Oz -aihepiiri sisältää yhden ilmeisimmän homokoodin vuosisadan alkupuolelta. Kaikenlaisen homoseksuaalisen kanssakäymisen ollessa laitonta, termi ”­Friend of Dorothy”, Dorothyn ystävä, oli peiteilmaisu, jolla saatettiin vaivihkaa tiedustella, onko joku homo. Dorothy tietenkin oli sodanjälkeisen Amerikan suurimman homoikonin Judy Garlandin roolihahmo Ihmemaa Oz -elokuvassa. Heteronormatiivisessa maailmassa tiukasti elävä 1960-luvun kriitikko saattoi tutkia tämänkaltaisia töitä ja nähdä ne vain yleisenä kommenttina viihdekulttuurista.

Hieman vastaavia jännitteitä oli muissakin Warholin kuvaamissa ikonisissa elokuvatähdissä. Joku saattaa tulkita Marilyn Monroe -diptyykin tyhjästi hymyilevän tähden kuolinnaamioksi. Toisaalta Warholin Marilynin voi nähdä myös yhden altavastaajan, homomiehen, kunnianosoituksena toisella altavastaajalle, nuorelle naiselle. Marilyn Monroehan oli ollut juuri niin naurettavan liioitteleva kuin homomiesten stereotyyppisesti ajateltiin olevan. Suuren yleisön silmissä Warhol ja Monroe olivat lopulta molemmat vain samanlaisia luonnonoikkuja.

Warholin queer-viittauk­set eivät olleet aina erityisen hienovaraisia. Esimerkiksi vuoden 1978 Sex Parts, tai kuten Warhol kasuaalisti sarjaa nimitti Cocks, Cunts, and Ass­holes, on sarja töitä, joissa nähdään yksityiskohtia miesten sukuelimistä, pakaroista, anuksista, sekä suihinottoja ja anaaliyhdyntöjä. Warholin kokeelliset elokuvat kuten miesprostituoidusta kertova My Hustler (1965) ja homolänkkäri Lonesome Cowboys (1968) toivat homoseksuaalisuuden valkokankaalle rohkeudella, jota ei Yhdysvalloissa oltu aiemmin nähty. Elokuva Blowjob (1963) esimerkiksi kuvaa nimensä mukaisesti miehelle annettua oraaliseksiä.

Ladies and Gentlemen (1975) -kuva­sarjan tähtinä poseeraa drag-kuningattaria ja transnaisia. Yksi sarjan malleista on Marsha P. Johnson, jonka kerrotaan heittäneen ensimmäisen shottilasin Stonewallin mellakassa ja siten aloittaneen seksuaalisen yhdenvertaisuuden vallankumouksen.

1960-luvulla Warhol rakensi ympärilleen kollektiivin, Factoryn, joka koostui pitkälti homomiehistä, transsukupuolisista ja heidän seurassaan viihtyvistä. Factoryn hätkähdyttävän vapaamielisen menon takia Warholia syytettiin usein halusta shokeerata shokeeraamisen vuoksi. Toisesta näkökulmasta katsottuna Factoryn kummajaiset olivat Warholin vaihtoehtoinen perhe, jonka jäsenillä oli vihdoinkin paikka ja lupa olla juuri sitä mitä he olivatkin.

Monella tapaa 60-luku oli homoyhteisölle pitkä, kivulias, provokaatioi­den ja vastahyökkäysten sävyttämä ulostulo, joka saavutti räjähdyspisteensä Stonewallin mellakoissa. Warhol oli tuolloin jo nelikymppinen ja piti kohteliasta etäisyyttä järjestäytyneeseen pride-liikkeeseen. Silti hänen panoksensa ei jäänyt täysin huomaamatta. Vuonna 1974 Amerikan kulttuurisäätiö ja Popular Culture ­Association palkitsivat Warholin ”homo­seksuaalisuuden ymmärtämisen edistämisestä”. Warhol saapui tilaisuuteen vastaanottamaan palkintoa henkilökohtaisesti. Pitkän puheen sijasta hän kuiskasi ominaiseen tyyliinsä lavalla vain pienellä äänellä ”kiitos”, ja poistui.