Helsingin ja Rooman erottaa kaksituhatta kilometriä ja loppukesän iltapäivänä kymmenen lämpöastetta. Voima tavoittaa hikisen taiteilijan kännykkäkameran kautta. Roomassa on yhä kolmekymmentä astetta, ilmastonmuutos näkyy ja tuntuu Etelä-Euroopassa rajummin kuin Suomessa.
”Helteet ovat todellakin kovempia kuin ennen ja pieniä pyörremyrskyjä eli trombeja on enemmän”, sarjakuvataiteilija Kati Kovács havainnoi.
Italia on suomalaissyntyiselle Kovácsille sielun kotimaa.
”Tiesin aina, että en tule asumaan Suomessa. Olin kuullut äitini liftausreissuista Italiaan, maa oli samalla sekä tuttu että vieras. Ja onhan se taidemaailman suurten nimien kotimaa.”
Kovács tuntee itsensä suomalaiseksi, jolla on unkarilaiset juuret ja joka on kotonaan Italiassa. Mutta samalla hän identifioituu sekä eurooppalaiseksi että maailmankansalaiseksi.
”On hienoa, että olen voinut nähdä maailmaa nuoresta asti. Siitä on tullut tietty avoimuus ja uteliaisuus, ja että on itsestään selvää, että ihmiset voivat toimia eri tavoin.”
Uusimmassa albumissaan Quo vadis, Katalin? (WSOY 2019) Kovács kuvaa vakiohahmonsa, nuoren vaaleahiuksisen saparopään, lähtöä Italiaan. Hahmo on taiteilijan fiktiivinen omakuva, mutta albumi ei ole yhtä arkirealistinen kuin 2010-luvun omaelämäkerralliset sarjakuvat yleensä.
”En kerro kokemuksistani sinällään, vaan mustan huumorin ja kepeyden kautta ulkopuolelta, kuin näytelmänä. Silloin ne eivät tunnu niin henkilökohtaisilta.”
Todellisia tapahtumia on yhdistelty eri reissuilta ja muokattu paremmaksi tarinaksi. Mukaan otetuilla episodeilla, olivat ne sitten tosia tai keksitympiä, on jokin ikonisempi merkitys. Ne kertovat aina jostain suuremmastakin kuin vain tietystä yksittäisestä tapahtumasta.”
Oikeasti elämä oli turvallisempaa kuin sarjakuvassa. Sarjakuvassa päähenkilö esimerkiksi päätyy kadulle ilman rahaa, töitä tai asuntoa. Hänet heitetään ulos hotellista, jolle tekee asumista vastaan kotitöitä etsiessään samalla töitä piirtäjänä. Todellisuudessa Kovács toimi lastenhoitajana italialaisessa perheessä.
”Olin au pairina Italiassa 18–19-vuotiaana. Palasin Suomeen opiskelemaan, mutta 23-vuotiaana lähdin Italiaan uudelleen ja sillä tiellä olen vieläkin. Matkassa oli mukana itsensä etsimistä, mutta tärkeintä oli kuitenkin piirtämisen halu. Se on aina ollut tärkeintä.”
Taiteen löytäminen ei vaatinut itsensä etsimistä. Jo kotona kannustettiin piirtämään ja suvussa oli taiteilijoita.
”Tiesin jo lapsena että haluan taiteilijaksi, ei ollut mitään muuta vaihtoehtoa. Olen kirjoittanut 10-vuotiaana ystäväkirjan ’Minusta tulee isona’ -kohtaan sarjakuvataiteilija.”
Quo vadis, Katalin? -albumissa siirrytään realistisen matkakuvauksen jälkeen Rooman imperiumin aikaisiin bakkanaaleihin. Satyyri siivittää tietä taiteelliseen menestykseen. Siirtymät todesta fantasiaan ovat tyypillisiä Kovácsia.
”Mielikuvitus on aivan mahtava, huumaava, rajaton voima, joka voi viedä minne vain! Lapsillahan se on luonnostaan, miksi sen täytyisi kadota? Täytyy aivan varoa, että se ei ota liian suurta roolia arjessa, etten katoa kokonaan mielikuvitusmaailmaan, vaikka olisin siellä kuinka kotonani.”
Lapsuuden harrastuksista ei ole kadonnut myöskään puihin kiipeily, jota Kovács harrastaa lähimaastossa lenkkeilyn lomassa.
Italialaisessa kulttuurissa oli aluksi oppimista.
”Jos minulle hymyiltiin kadulla, hymyilin takaisin. Se oli minulle aivan luonteva reaktio. Siitä kuitenkin seurasi aina yritys keskustella tai muu pyrkimys kontaktiin. Kesti kauan oppia, että pitää olla vakavailmeisempi jos ei huvita puhua. Italialaiset itse osaavat tämän, naiset kääntävät tylysti päänsä pois.”
Kovácsin sarjakuvissa on paljon seksuaalisuutta. Näkökulma on rohkean ja seikkailunhaluisen heteronaisen. Hänelle miehet ovat halun kohteita, joita on ihana vietellä. Välillä he ovat ahdistelijoita, joista pitää päästä eroon. Hän suhtautuu huumorilla molempiin tapauksiin.
”Tilanteista, joissa yritettiin tehdä läheisempää tuttavuutta kuin itseäni kiinnosti, selvisin yleensä mustan huumorin avulla. Aloin jutella tyyppien kanssa, ja sain ne puhumalla häipymään. En ollut aggressiivinen, mutta pilailin heidän kustannuksellaan. Tajusivat, ettei minua kiinnostanut.”
Metodin oppimiseen meni jonkin aikaa.
”Oli aika, jolloin en halunnut mennä ulos, kun en jaksanut kohdata sitä huomion kärttämistä. Halusin olla rauhassa. Ulos menemiseen piti aina henkisesti valmistautua. Siksi on ihanaa, että tulee vanhaksi. Kontaktin ottaminen on vähentynyt, ja se ei ole samanlaista. Vanhemmat miehet ovat hyväkäytöksisempiä, più educati.”
Kovács arvostelee töissään usein seksuaalisuuteen liitettyä kaksinaismoralismia.
Quo vadis, Katalin? -albumissa päähenkilö törmää ahdistelijoihin paitsi kaduilla, myös töitä hakiessa. Mahdollisia työnantajia kiinnostavat enemmän muut asiat kuin taiteilijan piirrokset. Siitä suivaantuneena hän alkaa piirtää peniksiä, mutta joutuu piirrostensa takia vaikeuksiin.
Kovács piirsi metoo-liikkeen teemoista jo vuosikymmeniä ennen hashtageja. Päähenkilö pakotetaan usein seksuaalisiin tekoihin vasten tahtoaan ja ällötys myös välittyy lukijalle.
”Metoo on hieno asia, mutta onhan raiskauksista aina puhuttu! Tosin ennen oli yleensä sellainen sävy, että asiaa pitäisi uhrin hävetä. Ei tarvitse!”
Viidakkonaisena Vatikaanin varjossa -kokoelmassa (2008) on kaksikin raiskaustarinaa. Molemmissa seksiin pakotetaan henkeä uhaten. Tarinan opetus on, että elämme viidakossa ja pedot pitää tunnistaa itse.
”Siinä kerroin asian aivan niin kuin se tapahtui. Aika auttoi pääsemään yli.”
Mikään ei kuitenkaan hetkauta päähenkilön seksuaalista itsevarmuutta. Tämä vastaa taiteilijan omaa kokemusta.
”En yhdistä häirintäkokemuksia omaan seksuaalisuuteeni. Ne ovat kaksi täysin eri asiaa! Seksuaalisuus on osa minua, jota ei voi pyyhkiä pois! Kiitän tästä sitä, että olen saanut kasvaa rauhassa ja kehittyä vahvaksi, että kukaan ei ole tärkeässä kehitysvaiheessa ahdistellut.”
Kovács kuvaa seksuaalisuutta myös ilolla ja ilkikurisella huumorilla. Saparopäinen päähenkilö muun muassa pesee kuukautisverensä tahrimia vieraan talon lakanoita kiihkeiksi käyneiden salabileiden jäljiltä, päätyy orjien hemmottelemaksi arvovieraaksi ja viettelee pienoismalleja keräilevän neitsytnuorukaisen.
”Oikeassa elämässä neitsyt, josta olin kiinnostunut, oli kyllä suomalainen kundi”, Kovács paljastaa.
”Tällaista ei ole ollut ennen! Ennen politiikassa puhuttiin kohteliaammin ja asiallisemmin, nykyään kuin juteltaisiin jossain baarissa. Muutkin kuin Salvini ovat rääväsuisia liioittelijoita.”
Kovács käy Suomessa muutaman kerran vuodessa ja yleensä, kuten tänäkin vuonna, ainakin Helsingin sarjakuvafestivaaleilla.
”Suomi on paljon teknisempi maa kuin Italia, aivan toisenlainen todellisuus! Aina kun tulen käymään on tullut joku uudistus ja olen ihan ulalla että miten joku arkinen asia toimii. Esimerkiksi matkakortit. Ja pääkaupunkiseudulla rakennetaan koko ajan, maisema on aina erilainen!”
Katukuva näyttää muutenkin erilaiselta.
”Kun lähdin 1980-luvulla, Suomi oli todella valkoinen maa. Nyt katukuva on paljon kansainvälisempi. Italiassa taas on ollut aina ulkomailta tulleita, ja monta maahanmuuttoaaltoa näinäkin vuosina, kun olen asunut täällä: 1980-luvulla oli skandinaavien au pairien aika ja filippiiniläisiä kodinhoitajia, sitten tuli puolalaisia miehiä töihin. Entisen Jugoslavian alueen hajotessa sieltä tuli paljon ihmisiä. Mutta kyllä nykyinen pakolaistragedia on silti uutta.”
Italian pääministeri Matteo Salvini nousi valtaan siirtolaisuutta ja Euroopan unionia vastustamalla. Hän on kieltänyt pakolaisten auttamisen. Kovács ei arvosta johtajan toimia.
”Sille ei ole sanoja mitä Salvini tekee! Tällaista ei ole ollut ennen! Ennen politiikassa puhuttiin kohteliaammin ja asiallisemmin, nykyään kuin juteltaisiin jossain baarissa. Muutkin kuin Salvini ovat rääväsuisia liioittelijoita.”
Italian päivänpoliitiikan valtavat heilahtelut eivät suoraan näy Kovácsin arjessa keskiluokkaisella esikaupunkialueella Rooman ulkopuolella. Taiteilija seuraa menoa tiedotusvälineistä. Nykyhallituksen sekaannus ilahduttaa.
”Nyt governo on kriisissä ja se on hyvä! Salvinilla on ollut tietty hegemonian rakentamisen taito ja kyky vedota ihmisten tunteisiin, mutta yhä absurdimmaksi menevä liioittelu ja selkeät valheet ovat kääntyneet häntä itseään vastaan. Moni, joka on uskonut häntä, on siirtynyt tukemaan muita.”
Poliittiset ennusteet tarjoavat kuitenkin Salvinin Lega-puolueelle mahdollisten uusien vaalien jälkeen jopa suurempaa voittoa.
”Ehkä aina tarvitsee mennä johonkin ääripisteeseen, ja sitten tapahtuu nyrjähdys toiseen suuntaan, kun tietoisuus lisääntyy”, Kovács arvioi.
Myös sukupuoliroolit ovat muuttumassa Italiassa – ainakin vähitellen. Naismurhat, femminicidi, ovat kuuma puheenaihe niin kaduilla kuin mediassakin. Eli puhutaan siitä, miten miehet tappavat entisiä puolisoitaan kostoksi siitä, että nämä eivät halua olla heidän kanssaan. Valitetaan, että tuomiot murhista ovat liian lieviä ja että lähestymiskieltojen rikkomisesta valittavia naisia ei oteta tosissaan. Poliisia ja oikeusjärjestelmää vaaditaan ottamaan nämä asiat vakavammin.
”Tappojen taustalla on ajatus, että nainen on objekti ja miehen omaisuutta. Se on todella syvällä italialaisessa kulttuurissa”, Kovács huokaa.
Suomessakin puhutaan parisuhdeväkivallasta.
”On täälläkin turvataloja, mutta ei varmaan tarpeeksi, ja on numeroita, joihin voi soittaa jos tarvitsee apua. Mutta samalla julkisessa keskustelussa puhutaan esimerkiksi siitä, että naisten pukeutuminen ei oikeuta raiskauksiin. Siitä ollaan jo yhtä mieltä.”
Asioihin vaaditaan muutosta, mutta kovin laajoja kulttuurisia muutoksia ei ole näkyvillä.
”Patriarkaaliset arvot ovat niin syvällä italialaisessa kulttuurissa. Vaikka miehet tietävät, mikä on väärin, käytöksen muuttumiseen menee ainakin sukupolvi.”
Joissain asioissa muutos on hidasta myös Suomessa.
”Kun tulen käymään Suomeen, hengailen vanhojen kavereiden kanssa. Välillä tuntuu, että mikään ei muutu.”
Helppo yhteydenpito tuo läheisyyden tunnetta välimatkan ylikin ja Kovács on kotonaan luovan alan kuplassa, joka on varsin samanlainen Suomessa ja Italiassa.
Kovácsin Suomi-kuva on romanttinen.
”Kun mietin mitä kaipaan Suomesta, ensin mieleen tulevat makkara, sauna, järvi, yötön yö… Ihan hirveitä kliseitä! Mutta niiden kliseiden takana on konkreettisia asioita, joihin liittyy paljon tunteita ja muistoja.”
Helsingin sarjakuvafestivaalit Suvilahdessa 7.–8.9.2019
Katalin ”Kati” Kovács
- Syntynyt 1963 Helsingissä, asunut
Roomassa vuodesta 1986. - Julkaissut 15 sarjakuva-albumia. Kolme niistä on Pauli Kallion käsikirjoittamia.
- Useita sarjakuva-alan palkintoja, kuten Puupäähattu (1999), Lempi Grand Prix (2004) ja Sarjakuvataiteen valtion-palkinto (2014).
- Teoksia käännetty ranskaksi, ruotsiksi, saksaksi ja unkariksi.
- Sukujuuria Unkarissa. Isoisä muutti -Suomeen 1930-luvulla.
