Karvas kalkki. Omaa ikääntymistään ja taiteellisen intohimonsa hiipumista muiden nöyryyttämisellä torjuva näyttelijädiiva Irina Nikolajevna Arkadina (Maria Kuusiluoma) saa itsekin vuorollaan maistaa katkeran suolasateen makua.
Huonekalut ovat osittain lavaan uponneita ja näyttämön takaseinässä on tikkaat, jotka eivät johda minnekään.
Esityksen ehkä pysäyttävimmässä kohtauksessa nuori Maša (Emmi Parviainen) paljastaa epätoivonsa syyn olevan hänen vastakaiuton rakkautensa kirjailijaksi pyrkivään Kostjaan (Miro Lopperi). Samalla kun hän astuu näyttämön katosta valuvan suolasateen alle, taustalta alkaa kuulua Nina Hagenin veret pysäyttävä tulkinta Zarah Leander -klassikosta Der Wind hat mir ein Lied erzählt.
Tämä unenomainen näky löytyy Anne Rautiaisen ohjaamasta Anton Tšehovin Lokista.
Vastaavia näyttämökuvia häneltä on nähty äskettäin esimerkiksi Kansallisteatterissa esitetyn Mestari ja Margarita -näytelmän nukeilla ja valtavalla verholla toteutetuissa Saatanan bakkanaaleissa. Lahden Kaupunginteatteriin Alfanaaraan arkiseen asuntoon heräävässä viidakkonäkymässä tai vaikka Kuopion kaupunginteatterin Fridan kohtauksessa, missä hirveistä selkäsäryistä kärsivä taitelija vääntelehtii vuoteessaan samalla, kun vieressä hänen nukenmuotoinen varjohahmonsa lyö suuria nauloja lankkuun.
”Viisas opettajani sanoi aikoinaan, että näyttämöllistämisen suhteen ei riitä, että oppii ajattelemaan, vaan pitää oppia ajattelemaan teatteriksi. Näyttämö on kolmiulotteinen maailma, jossa jokaisen äänen, liikkeen, tilan muodon ja dramaturgisen siirron pitää olla osanen siitä teoksesta, jota ollaan tekemässä. Mikään visuaalinen ei saa olla vain koristetta”, ohjaaja tarkentaa.
Rautiaiselle näyttämökuvien ohella myös näyttelijätyön pitää kummuta tekstistä ja sen rytmistä.
”Olen kehittänyt pitkään sellaista ohjaustekniikkaa, jossa paneutuneen ennakkosuunnittelun jälkeen näyttelijät rakentavat roolihahmojaan enemmän fyysisten harjoitusten kuin analyyttisen keskustelun kautta. Tämä on enemmän tanssijoille kun näyttelijöille tyypillinen työtapa, mutta se tuottaa yllätyksellisiä ja luovia ratkaisuja myös draamateatteriin.”
Lokissa tämä näkyy esimerkiksi kirjailija Trigorinin (Jussi Lehtonen) ja näyttelijän urasta haikailevan Ninan (Aksa Korttila) ensikohtaamisessa. Siinä hahmot koskettelevat toisiaan tavalla, joka kuvaa ensi sijassa heidän sisäisissä mielenliikkeissään syntyvää jännitettä. Tämän kehollisen ilmaisun kautta Nina näyttäytyy myös aktiivisempana osapuolena kuin Lokin tulkinnoissa yleensä.
Anne Rautiaiselle visuaalis-fyysinen ilmaisu tuntui omimmalta jo yläasteajan taideharrastuksissa.
”Myöhemmin opiskellessani Turussa teatteri-ilmaisun ohjausta, löysin itseni sellaiselta jatkumolta, jonka lähtöpisteenä ovat nukketeatterin näyttämökompositio ja commedia dell’arten tyylilaji. Sittemmin olen päätynyt siihen, että tämän tien kautta voin hyvin filtteröidä vaikka Tšehovia”, hän naurahtaa.
Rautiainen on opiskellut ja/tai tehnyt teatteria Englannissa, nukkenäyttelemistä ja tanssi-ilmaisua Intiassa ja Thaimaassa, varjoteatteria Japanissa sekä meyerholdilaista biomekaniikkaa Moskovassa. Lisäksi hän on viettänyt paljon aikaa Espanjassa ja latinalaisessa Amerikassa ennen kuin valmistui teatteriohjaajaksi myös Teatterikorkeakoulussa.
”Minua on aina ärsyttänyt se, jos länsimainen taiteen tekijä erehtyy esiintymään jonkun toisen kulttuurin suurena tuntijana saatuaan tutustua pintapuolisesti siihen. Siksi sanon mieluummin, että itse olen vain saanut hienoja vaikutteita muualta kehittyäkseni taitelijana siihen missä nyt olen. Samalla olen huomannut, että suomalainen teatterikenttä on kärsinyt visuaalisen teatterin perinteen puuttumisesta.”
Lokki sai ensi-iltansa Pietarissa vuonna 1896. Näytelmässä kuvatun perhepiirin jäsenet kamppailevat taiteeseen ja suhteisiinsa liittyvän intohimon ja sen uupumisen kanssa.
Rautiaisen sovituksessa myös alkutekstin musta huumori ja suora komiikka pääsevät oikeuksiinsa – ja samalla vahvistavat tragedian iskuja.
”Tšehov kuvaa ihmisiä kahden aikakauden välissä, tilanteessa, jossa Venäjä oli vahvassa murroksessa. Meillä itsellämme taas on edessämme ihmiskunnan historian yksi synkimmistä tulevaisuudennäkymistä. On hirveän selvää, että Tšehovilla on paljon annettavaa juuri meille. Ei vähiten siinä, miten eri sukupolvien näkemykset törmäävät”.
Sen enempää Tšehovin kuin Rautiaisenkaan taide ei ole poliittista julistavassa mielessä. Heitä yhdistää pyrkimys löytää ihmisen käyttäytymisen lainalaisuuksia.
”Minua kiinnostaa erityisesti ikuinen kysymys siitä, miksi ihminen on täällä. Kuitenkin taiteilija tutkii todellisuutta omasta maailmankuvastaan käsin”, tuumaa Rautiainen.
Samalla hän innostuu kertomaan Kolumbiassa näkemästään poliittisesta dokumenttiteatteriesityksestä, jossa poliittisen epävakauden keskellä läheisiään menettäneet ihmiset kertoivat yleisölle oman perheensä kohtalosta.
”Ryhdyin miettimään mitä näille ihmisille ja yleisölle merkitsee se, että juuri teatteri voi antaa äänen ja kuunnelluksi tulemisen tunnetta niille, joilta ne on väkivaltaisesti viety.”
Tässä korostuu myös sen vastakohta, miten meitä ajassamme piinaa individualistisen kokemisen ylivalta.
”Teatteriin pitää mennä juuri silloin, kun se alkaa ja siellä pitää sitoutua jakamaan yhteisöllinen hetki tuntemattomien kanssa. Siinä on jotain ikuista ja arkkityyppistä.”
Anton Tšehov & Anne Rautiainen: Lokki
Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 28.12 asti. Esitykset jatkuvat keväällä.
