Kohti jäävuorta

 

Kuvat Mitro Partti

Teatteriohjaaja Esa Leskisen mukaan voimme torjua ilmastomuutoksen vain hylkäämällä uusliberalismin. Dostojevskin tapaan hän uskoo, että meissä kaikissa hyvyys ja pahuus ovat yhtä aikaa läsnä.

Vuoden 2008 finanssikriisi”, vastaa teatteriohjaaja Esa Leskinen epäröimättä kysymykseen, mikä on avain yhteiskunnan nykyisten jännitteiden ymmärtämiseen.

”Itse asiassa silloin talousjärjestelmämme romahti. Oli hyvin lähellä, että pankeista ei olisi saanut rahaa, kaupat olisivat menneet kiinni ja mellakat alkaneet. Käytännössä USA:n asuntokeinottelun käynnistämä globaali romahdus paikattiin niin, että yksityisiä pankkeja pääomitettiin julkisilla varoilla ja Euroopan keskuspankki painoi finanssimarkkinoille 2 500 miljardin euron edestä uutta rahaa. Siitä seurasi köyhille leikkauksia ja vain rikkaita hyödyttävää sosialismia”

Ongelman ydin on uusliberalistinen hegemonia, joka tuottaa vaihtoehdottomuuden illuusiota.

”Vuodesta toiseen samat sedät kertovat, että markkinat hoitavat kaiken parhaiten, vaikka koko maailma ­hajoaa ympäriltä. Erityisen paksua on, että nämä niin sanotut talous­viisaat hyötyvät itse suoraan tai eturyhmiensä kautta politiikasta, mitä heidän ohjeillaan tehdään. Ja samaan aikaan Thomas Pikettyn kaltaisten oikeiden taloustieteilijöiden päinvastaiset ratkaisut leimataan typeriksi ja naurettaviksi”, Leskinen tuhahtaa.

Juuri tästä on kyse Leskisen yhdessä Sami Keski-Vähälän kanssa Kansallisteatterin Suurelle näyttämölle kirjoittamassa näytelmässä Yhdestoista hetki.

Tilastoaineistoihin, tietokirjallisuuteen, julkisiin lausuntoihin, itse tehtyihin haastatteluihin ja tutkivaan journalismiin perustuva dokumentti­teatteriesitys alkaa juuri finanssikriisistä. Sen kautta selittyy, miksi vuoden 2015 eduskuntavaalit käytiin julkisten säästöjen huutokaupan siivittämänä.

Näkökulma laajenee pian taloustieteilijöiden, oikeusoppineiden ja filosofien tuella siihen, kuinka Suomessa porvarihallitus korvasi perustuslaillisen demokratian markkinaideologialla. Syntyy ymmärrys siitä, miten globaalilla tasolla sama vaihtoehdottomuus on taluttamassa ihmiskuntaa ilmastomuutoksen kautta tuhoon.

Synkän faktavirran keskellä Leskinen laittaa puvuilla ja kravateilla sukupuolitetut ihmiset vaeltamaan loputtomien käytävien, kokoushuoneiden ja rullaportaiden labyrintissa – aina viimeiselle portille asti, josta kukaan meistä ei käänny takaisin.

Ehkä tunnelatautuneimmassa kohdassa nämä joukossaan yksinäiset ihmispolot laulavat kännyköihinsä 1980-luvun hittibändi Alphavillen imelää kappaletta Forever Young.

”Siinä on kyse myötätunnosta. Ymmärrän hyvin, että minkä tahansa pankin tai rahaston pomo käsittää, että jos itse viheltää pilliin, paikalle vaihdetaan äkkiä joku muu. Uusliberalismin suurin virhe on oletus, että ihminen on rationaalinen. Ei nimittäin ole. Koko systeemi on irrationaalinen ja olemme kaikki sen vankeja. Ja samalla itse siihen syyllisiä”, huokaa Leskinen.

 

 

Yhdestoista hetki on jatkoa Leskisen ja Keski-Vähälän viisi vuotta sitten samalle näyttämölle kirjoittamalle Neljännelle tielle. Siinä esiteltiin pikakelauksella Suomen talouspoliittinen kehitys kansalaissodasta alkaen, kansakunnan trimmaaminen Emu-­kuntoon sekä valtion yritysten yksityistämisen ja sosiaaliturvan leikkaamisen historialliset kehykset.

Historiantaju on Leskisen mielestä erityisen tärkeää, koska uusliberalistiselta hegemonialta se enimmäkseen puuttuu.

”Kun säätelemättömiä markkinoita kokeiltiin 1800–1900-lukujen taitteessa seurauksena oli maailmansota.  Vuonna 1944 Karl Polanyi kirjoitti, kuinka itseään säätelevien markkinoiden ajatus on ihmiskunnan huonoin keksintö, jota onneksi ei enää koskaan kokeilla uudestaan. Silti meni vain yksi sukupolvi, kun Friedman, Hayek ja kumppanit ryhtyivät tekemään töitä sen eteen, että historia ainakin rimmaisi, jos ei peräti toistuisi.”

Samalla Leskinen muistuttaa, että keskiluokan menettäessä asemiaan yleensä sen ahdistus sataa äärioikeiston laariin. Talousoikeistolle tämä sopii, koska kapinan suuntaaminen vähemmistöjen kiusaamiseen jättää rakenteet rauhaan.

Tätä Leskinen ja Keski-Vähälä käsittelivät Franz Kafkan klassikkotekstin päälle kirjoittamassaan Muodonmuutoksessa (2017). Ryhmäteatterin näytelmässä oravanpyörästä pudonneet  keskiluokkaiset ”keijot” kaatuvat  Hitlerin ja Trumpin kaltaisen kiihottajien haaviin.

”Trumpin valtaannousuun pääsyyllinen oli Obama. Finanssikriisin kohdalla hänellä olisi ollut mahdollista lisätä pankkien sääntelyä, mutta hän ei uskaltanut suututtaa rahakkaita tukijoitaan. Trump voitti, koska markkinatappioiden sosialisointi oli alkanut kalvaa ihmisiä eikä Hillary Clinton tarjonnut asetelmaan mitään uutta”, Leskinen analysoi.

Onko päälle kaatuvalle ilmastokriisille ja koko systeemin korruptiolle mitään tehtävissä?

 ”Matematiikka on yksinkertainen. Markkinat eivät ole kiinnostuneet ympäristöstä huolehtimisesta. Pelkästään kauralattea juomalla ja muilla kulutusvalinnoilla ei järjestelmätason virhettä saa korjattua. Jos mitään ei tehdä, öljyn kulutus kasvaa ainakin 20 seuraavaa vuotta. Tämä kaikki tarkoittaa, että elintason on pakko laskea, jos haluamme selvitä tästä. Ja rikkaiden elintason on laskettava enemmän kuin köyhien, sillä muuten päädymme elämään järkyttävän epätasa-arvoisessa maailmassa”, Leskinen summaa.

Leskinen perustelee sanomaansa Pikettyn työryhmän raportilla, jonka hän kaivaa esille puhuessaan. Raportin yhteenvedossa esitetään, että Euroopassa pitäisi välittömästi toteuttaa tuntuva hiilivero. Lisäksi raportti ehdottaa ylimääräistä 15 prosentin veroa yrityksille, sekä muita verolisäyksiä niille, jotka tienaavat vuodessa yli 100 000 euroa tai omistavat yli miljoona euroa.

”Vaikka systeemi on mätä, en heittäisi hanskoja kokonaan tiskiin. On tärkeää, että ihmiset ovat aktiivisia, tutkivat asioita, puhuvat keskenään, miettivät mitä äänestävät ja ylipäänsä käyttävät omia aivojaan.”

Urallaan Leskinen ei ole ohjannut ainoastaan manifestoivaa dokumenttiteatteria. Hänen ensimmäiset ohjauksensa olivat Kansallisteatterin Willensaunaan tehty Peter Shafferin Equus (1996) ja Ryhmäteatterille tehty Fjodor Dostojevskin Idiootti  (1997). Etenkin klassikoiden sovituksia on takana paljon ja lisää on tulossa.

”Koen Dostojevskin ajatuksen ihmismielen jakaantumisesta itselleni erityisen läheiseksi. Hyvyyden ja pahuuden suhde ei ole yksioikoisen vastakkainen. Hyvyys on enemmän ykseyttä, pahuus taas rikkoutuneisuutta. Kaikki uskonnot sisältävät tämän ajatuksen, mutta yleensä maallisen vallankäytön takia halutaan aina jakaa ihmiset hyviin ja pahoihin.”

Tosin juuri tälläkin saralla uusliberalismi näyttää vahvuutensa.

”Nykyinen hegemonia on koukuttavampi ideologia kuin Jeesus, koska se ei kehota ihmistä muuttumaan paremmaksi, vaan esittää, että jopa itsekäs kusipäisyys koituu kaikkien parhaaksi”, hymähtää Leskinen.

Koetko olevasi poliittinen taiteilija?

”Taiteessa tärkeintä on sisäisen kokemuksen avautuminen. Kaiken taiteen ei todellakaan tarvitse olla avoimen kantaaottavaa, mutta yhteiskunnallisuus on ollut teatterissa mukana Aristofaneesta asti. Teatteri on lähtökohtaisesti esittämisen hetkessä kiinni, joten kuuluu asiaan, että se kommentoi aikaansa.”

Leskistä ei innosta taiteen poliittisuudesta käytävässä keskustelussa toistuva jämähdys stallaritraumojen vatvomiseen. Hänen mielestään jako oikeistoon ja vasemmistoon on vanhentunut, ja sitä pitävät yllä lähinnä menneisyyteen jämähtäneet.

”Minulle tärkeää on dialogisuus ja siksi kaikista suunnista tulevat vaatimukset yksimielisyydestä tuntuvat ahdistavilta. Toisaalta yhteiskunnallisuuden sivuttaminen kokonaan on myös valinta ja hyvin voimakas viesti. Tällä tavalla ajatellen ei ole olemassa epä­poliittista taidetta.”

 

Esa Leskinen & Sami Keski-Vähälä:
Yhdestoista hetki

Esitykset Kansallisteatterin Suurella ­näyttämöllä 30.10. asti.

Kommentoi Facebookissa
Querelle 2019
Route Couture