Ympäristöahdistuksen paradoksi. Näytelmäkirjailija tuottaa tekstiä metsien tuhoamisesta, joka printataan paperille, jonka tekeminen tuhoaa metsiä.
Ilja Lehtisen ja Tuomas Rinta-Panttilan Elinvoima eläytyi ympäristöahdistukseen. Sen siivittämänä Teatterikorkeakoulussa järjestettiin taiteen poliittisuutta käsittelevä keskustelutilaisuus.
Katsomon edessä istuvan viiden näyttelijän takana aukeaa suuri tyhjä tila. Se paljastuu pian hakkuuaukeaksi. Myöhemmin kattoon ripustetut tulostimet suoltavat sinne A4-kokoisia metsäteollisuuden lopputuotteita. Tyhjänä epilogiin asti odottava kuudes tuoli taas vaikuttaa kuuluvan ympäristökeskustelua masennuspäivityksillään täydentävälle näytelmäkirjoittajan minähahmolle.
Moninaisista tekstifragmenteista rakentuva kokonaisuus ankkuroituu Johan Vilhelm Snellmannin 1800-luvun puolivälissä esittämiin näkemyksiin metsän ja sivistyksen ylittämättömästä ristiriidasta. Esityksessä nähdään myös kuvaelma metsiensä tehohoidosta kieltäytyneen pukkilalaisen Reino Takalan 1980-lopulla saamasta oikeuden tuomiosta. Kerronnan kaari päätyy näytelmäkirjailijan alter egon panikointiin ilmastoahdistuksen synnyttämän voimattomuuden edessä ja hänen sen kompensaationa Pentti Linkolan kotitilalle suuntaamaansa pyhiinvaellusmatkaan.
Kyseessä on Ilja Lehtisen kirjoittama ja Tuomas Rinta-Panttilan Teatterikorkeakoulun näyttämölle viime vuoden lopulla ohjaama Elinvoima. Esitys ei ole ainoa ajankohtainen teatteriesitys, jossa viitataan suoraan ilmastonmuutokseen ja sivilisaation romahdukseen. Sellaisia ovat esimerkiksi Viiruksessa nähty Anders Carlssonin ja Roland Schimmelpfenningin Den Stora Elden sekä Kansallisteatteriin tehdyt Juha Mustanojan Atlantis sekä Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän Yhdestoista hetki.
Vertauskuvallisemmin ilmastouhkan on saattanut tunnistaa vaikkapa Pirkko Saision ja Laura Jäntin Koivun ja tähden viimeisellä lautalla seilaavassa jääkarhussa, Essi Rossin ja Vladimir Sorokinin Icen näyttämöllä sulavassa jäämöhkäleessä sekä Mika Leskisen ja Okko Leon Aterian televisiomonitoreissa näytetyissä mereen sortuvissa jäävuorissa. Tuskin oli vain lavastuksellinen tehokeino sekään, että Paavo Westerbergin sovituksessa Tšehovin Kolmesta sisaresta suuren muutoksen edellä empivien aristokraattien talossa satoi lunta sisällä.
Helmikuussa järjestetyn ylimääräisten Elinvoima-esitysten yhteyteen Teatterikorkeakoulu ja sen alumniyhdistys järjestivät alan sisäisen keskustelutilaisuuden Taide ekokriisin aikakaudella. Tapahtuman tarkoituksena oli kommentoida ilmastonmuutoksen aiheuttaman poliittisen jännitteen käsittelyä taiteessa.
Ammattilaiskierroksen alussa kirjailija ja teatteriohjaaja Laura Gustafsson arvioi, että taiteen voima on nimenomaan mielikuvituksessa, joka mahdollistaa ihmiskuvan muutoksen. Jopa tärkeämpää kuin itse ekokriisin käsittely, on tutkailla sitä millaista on olla ihminen käynnissä olevan muutoksen keskellä.
Elinvoiman kirjoittajan Ilja Lehtisen mielestä kollektiivisesta tajunnasta kumpuava teatteri reagoi muutoksen tarpeeseen joka tapauksessa – tajusivat taiteilijat sitä itse tai eivät. Teoksissa olisi hyvä avata yhteiskunnallisesti ehdollistettuja ajattelutapoja: suurin osa hyvän elämän aineksista on jo olemassa, mutta saatamme tarvita taiteen tukea voidaksemme vapautua tarpeettomasta.
Yliopistonlehtori Sanna Ryynäsen mukaan ihmisyyden uudelleen määrittelyssä on hyvä ottaa huomioon uusliberalismin yhteys talouskasvuun, mihin sisältyy se, että toisinajattelijat yleensä pannaan ruotuun. Nimenomaan taide voi paljastaa, että muut lähestymistavat eivät välttämättä johda tuhoon.
Kansallisteatterin pääjohtaja Mika Myllyaho puolestaan muistutti, että isot muutokset tapahtuvat lopulta systeemitasolla. Siksi on tärkeää huomata, että myös teatterilla on instituutionsa, joiden tehtäviin kuuluu tunnistaa omien teknisten, tuotannollisten ja jopa sisältöihin liittyvien valintojen yhteiskunnalliset ulottuvuudet.
Keskustelussa nousi esiin myös kysymys siitä, että korruptoituuko taide, jos se valjastetaan minkä tahansa poliittisen tavoitteen – vaikka ilmastonmuutoksen torjumisen – ajamiseen.
Gustafsson linjasi vastauksessaan, että taide ei saa olla propagandaa. Uusien ovien avaaminen kuuluu asiaan, mutta jos taide julistaa lopullista totuutta, se on vaarassa menettää luovan perusolemuksensa.
Lehtinen huomautti tähän, että taide voi kuitenkin paljastaa myös sen, että jossain asioissa juuri riippumattomuus voi olla ongelma. Toisaalta on hyvä huomata, että se mitä itse teatteriesitys viestii on yleensä eri asia kuin mitä siinä esiintyvät henkilöhahmot sanovat. Hänen mukaansa esimerkiksi Elinvoima esittää enemmän henkilöiden manifestointia kuin manifestoi itse.
Ryynänen puolestaan katsoi, että kaikki on poliittista ja tämä aika vaatii jopa aiempaa suurempaa reflektiivisyyttä sen suhteen mitä ja miten teatteria tehdään. Suora aktivismi istuu johonkin tilanteeseen paremmin kuin toiseen. Toisaalta voidaan puhua siitä, keitä esitys tavoittaa: löydetäänkö laajempia yleisöjä vai pyöritetäänkö asioita vain pienissä samanmielisten piireissä.
Keskustelun tiivistyessä teatteriohjaaja ja dramaturgi Katariina Numminen nosti yleisön joukosta esiin tärkeän näkökulman liittyen taidekritiikkiin: usein riippuu esitystä arvioivasta taidepuheesta, mitä asioita sieltä löydetään. Toisinaan teoksen yleisempi tulkinta palautuu oudosti vain ihmis- tai tunnekeskeisyyteen, vaikka esityksen sisältö ja muoto selvästikin kertovat myös muusta.
”Ehkä taiteen tehtävä on pitää järjissään meitä, jotka olemme vaarassa sairastua ympäristöahdistukseen”, parahti lopulta valokuvaaja Sanni Seppo. Keskustelun moderaattorina toiminut Teatterikorkeakoulun ohjauksen professori Saana Lavaste muotoili tätä ajatusta vielä lohdullisemmaksi: ehkä taiteen ei niinkään ole poistaa ympäristöahdistusta kokonaan, vaan pikemminkin opettaa meitä käsittelemään sitä ja ahdistumaan myös yhdessä.
Taide ekokriisin aikakaudella -tilaisuus järjestettiin Taideyliopiston Teatterikorkeakoululla 17.2. Koko keskustelu ja sitä seuranneet eduskuntapuolueiden puheenvuorot löytyvät tallenteena YouTubesta.
