Himojen tulkki

Kuvat Velda Parkkinen

Kuvataiteilija Aurora Reinhardin teoksissa valtasuhteet, sukupuoliroolit ja fetissit nivoutuvat yhdeksi kudelmaksi. Kuvatessaan ilmiöitä itsensä kautta, Reinhard tulee tehneeksi myös itsestään fetissin.

Kun sosiaalisen median virrassa vastaan tulevan selfien pintaa rapsuttaa, niin halkeamista pilkistää syvempää ihmisyyttä. Miten juuri tuo ilme, nämä teemat tai aiheet? Miksi juuri nämä asiat kuvastavat kohteensa käsitystä hyvästä ja kauniista? Selfien asetelma kertoo siitä, kuinka itseään kuvannut ihminen haluaa nähdä itsensä. Omakuvat kertovat haaveista, unelmista, täydellisyyden käsityksestä ja ennen kaikkea rakenteista, jotka tuottivat juuri tätä ihmisyyttä.

Aurora Reinhardin teokset eivät ole selfieitä, mutta ne ovat syntyneet selfiekulttuurin aikakaudella. Teostensa avulla Reinhard tutkii määrätietoisesti sukupuolirooleja sekä identiteettejä, ja mallina on useimmiten hän itse – toisinaan naamioituneena, toisinaan alastomana. Hän on ikuistanut itsensä myös patsaaksi muoviin 3D-printterillä sekä perinteisesti kipsiin.

”Kyllähän teokset kumpua­vat omista kokemuksista ja itsestä. Mutta jos olen riittävän rehellinen itselleni, niin omat kokemukseni naisena saattavat olla melko tuttuja monelle muullekin naiselle”, Reinhard toteaa töidensä näytteille ripustuksen lomassa Helsingin Amos Rex -museossa. Reinhardin teokset ovat osa Ars Fennica -ehdokkaiden yhteisnäyttelyä.

”Pääasia ei kuitenkaan ole puhua minusta itsestäni. Käsittelemäni asiat ovat minua isompia. Minua kiinnostaa se, kuinka ihmiset haluavat kuulua joukkoon ja tekevät sitä esimerkiksi vaatteiden, asusteiden ja elämäntyylin kautta”, Reinhard jatkaa ajatustaan.

Itsensä kuvaamisessa ei olekaan kyse loputtomasta narsismista – havainnot ympäröivästä maailmasta aukeavat omien halujen, toiveiden ja tuntemusten kautta.

”Minua kiinnostaa se, kuinka ihmiset haluavat kuulua joukkoon ja tekevät sitä esimerkiksi vaatteiden, asusteiden ja elämäntyylin kautta.”

Vaikka huppariin ja mustaan nahkatakkiin pukeutuneen Reinhardin oma tyyli on kaukana satuprinsessojen vaalean­punaisista unelmista, on hän löytänyt myös prinsessaunelman sisältään. Fairy­tale-veistos kuvaa luonnollisen kokoista korkokenkää, josta pilkistävät varpaat. ­Teos viittaa barbiemaisessa pinkkiydessään Tuhkimoon.

”Teoksessa yhdistyy vaaleanpunainen muovisuus ja prinsessahaave. Kyllä monet naiset haaveilevat prinsessajutuista, vaikka se on epärelistista”, Reinhard toteaa.

”Katsoin juuri Bachelor Suomea – tai olen siis katsonut ne kaikki tuotantokaudet – ja mietin, että se on oikeastaan naisten pornoa. Täysin epä­realistista haaveilua jostain epätodellisesta – ja sitähän porno nimenomaan on.”

Fairytale ei ole ainoa Reinhardin prinsessaunelmiin viittaava teos.

Cindy, Arabella & Peppi -sarjassa Reinhard poseeraa itse ikuisesti hymyilevässä, läpikuultavassa ja räikeän meikatussa naamiossa. Pinkkitukkaiseeen Arabella-hahmoon taiteilija haki innoitusta prinsessa Dianasta.

”Teoksen osti keski-ikäinen nainen, joka totesi, että se kuvaa juuri aikuisen naisen prinsessahaavetta. Teokset ovat henkilökohtaisia, niissä kyse on siitä, että tunnistaa ja myöntää itselleen jonkun halun tai toiveen.”

Venus-sarjan teoksetkin isoine tisseineen kuvaavat jotain sellaista, joka on selvästi haluttua. Ne jättimäiset kumitissit ovat tuote, jota myydään netissä. Myös maskit, joita käytän teoksissani ovat aina oikeita tuotteita, eivät mitään sellaista, mitä olisin keksinyt. Ne edustavat jotain sellaista ideaalia, että joku on katsonut parhaaksi niitä myydä ja jengi haluaa niitä ostaa.”

Aina näitä haaveita ja toiveita ei ole helppo sanallistaa ja oma suhtautuminen niihin voi olla ristiriitainen. Toisinaan niitä ei edes halua kohdata.

Haaveisiin liittyvät myös erilaiset fetissit. Reinhardin kiinnostus niitä kohtaan puhkesi kukkaan hänen työskennellessään Tokiossa vuosina 2004–2005. Tuosta kokemuksesta kumpuaa muun muassa teos Venus 8, joka kuvastaa S/M-henkistä, koulupukuun puettua naista. Jälleen kerran taiteilija poseerasi itse kameran edessä.

Venus 8 (2017) Digitaalivedos – Aurora Reinhard

”Tokiossa näkyy niitä koulu­pukuja todella paljon ja se puku on fetisoitu todella seksuaalisesti. Sen jälkeen en ole voinut olla ajattelematta tuota fetissiä koulupuvun nähdessäni”, Reinhard toteaa.

Kokemukset Japanissa näkyvät teemojen ohessa myös teoksissa käytetyissä tekniikoissa.

”Japanilaisessa kulttuurissa käsityöläisyys ja esteettisyys ovat näkyvässä roolissa. Sen jälkeen esineet tulivat vahvemmin osaksi duunejani.”

Yksi 2000-luvulla näkyväksi noussut tavarafetissin muoto ovat tyyriit designer-laukut, jotka maksavat helposti satoja, jopa tuhansia euroja. Yhä useampi hakee glamouria arkiseenkin elämään ja näyttävä laukku voi olla tapa kokea sitä. Tämä esinefetissi ja imagon rakentaminen ei ole jäänyt Reinhardilta huomaamatta.

”Niitä laukkuja alettiin niin sanotusti kansanomaistamaan ja tunnistin itsessänikin ajatuksen, että se laukku on se juttu. Silloin päätin aloittaan näiden laukkujen tekemisen kipsistä.”

Koska taiteeseen sopii monikerroksellisuus ja fiktiivisyys Reinhard osti teostensa raaka-aineeksi liettualaiselta torilta halpoja kopioita luksus­laukuista.

”Halusin asettaa sen feikkilaukun jalustalle ja tehdä siitä arvokkaan taideteoksen.”

 

Flowers (2014) Hanskat, akryylikynnet, akryylimaali – Aurora Reinhard

 

Reinhard haki neuvoja kuvanveistoon Jiri Gelleriltä, joka tunnetaan hyper­realistisista veistoksistaan. Aluksi Gelleriä avustaen ja vähitellen omien teosten pariin siirtyen hän sai haltuun uuden tekniikan. Taiteilijan tehdessä yksityiskohtaisen realistisen kipsikopion halvasta feikkilaukusta syntyy aito taideteos. Tätä voisi pitää hieman ristiriitaisena, mutta ei se sitä ole. Taide kommentoi aikaansa ja yhteiskuntaa, joka sen synnytti.

Piraattilaukkujen lisäksi Reinhard hankki itselleen myös aidon ­Christian Louboutin -laukun teoksen raaka-aineeksi. Toistaiseksi hän ei kuitenkaan ole raaskinut uhrata sitä taiteen alttarilla.

Arabella (2015) Digitaalivedos – Aurora Reinhard

”Mitä jos teos epäonnistuu ja laukku menee pilalle turhaan? Olen sitten käyttänyt sitä laukkua itse”, taiteilija nauraa.

”Aitouden” ja ”feikkiyden” raja on välillä hyvin häilyvä myös taiteen ulkopuolella. Ja ajan mittaan tuo raja myös liikkuu.

”Ennen sotaa rikkaat hankkivat ’­aitoja asioita’ – kultaisia tupakkakoteloita ja vaatteet hankittiin ompelijalta. Sotien jälkeen näitä monia asioita on sitten alettu imitoimaan ja esimerkiksi muovinen huulipunakotelo on kullanvärinen ja näyttää arvokkaalta. Mutta ne ovat imitaatioita siinä missä joskus nekin ovat olleet kultaa tai messinkiä.”

Markkinat tuottavat kuluttajille siis jatkuvasti tavaraa, joka teeskentelee olevansa jotain arvokkaampaa ja kalliimpaa. Jopa aidoksi koetut hyödykkeet voivat lopultakin olla geneerisiä substituutteja, eikä tämä tietenkään ole automaattisesti väärin.

”Ostammehan me jatkuvasti myös muovisia koruja, jotka pyrkivät näyttämään aidoilta timanteilta.”

”En koe, että minulla olisi velvollisuus parantaa tätä maailmaa. Minun tehtäväni on tehdä näkyväksi.”

Rakenteiden käsittely ja erityisesti niillä leikittely tietenkin myös herättää tunteita yleisössä. Ja jatkovaatimuksia.

”Minulta aina välillä kysytään, että miksi vahvistan näitä käsittelemiäni kliseitä. En kuitenkaan koe, että minulla varsinaisesti olisi velvollisuus parantaa tätä maailmaa. Minun tehtäväni on tehdä näkyväksi.”

Eikä muutos ole ylipäätänsäkään mahdollista ilman, että ensiksi hahmotetaan se, mikä pitäisi muuttaa.

Yksi toistuva teema Reinhardin teoksissa on kehollisuus, joka näyttäytyy aitona tai simuloituna alastomuutena. Ja koska taiteilija itse poseeraa teoksissaan, on tarkastelun kohde nainen ja yhteiskunnan suhde naiseen ja sen suhde taiteilijaan itseensä. Ei tietenkään ole ennen kuulumatonta, että taideteoksessa kuvataan nainen – se on jopa muodostunut ajan saatossa alalla standardiksi.

Vuonna 1989 yhdysvaltalainen taiteilijaryhmä Guerrilla Girls kysyi, että pitääkö naisen olla alaston päästäkseen museoon. Do Women ­Have To Be Naked To Get Into The Met. Museum? -teoksessaan esitettyä kysymystä ryhmä tuki huomiolla siitä, että samalla kun valtaosa museoissa näkyvistä alastomista hahmoista on naisia, niin vain murto-osa itse taiteilijoita on naisia. Reinhard rikkoo tämän asetelman Alaston lepäävä -teoksessaan. Taiteilija on kameran edessä ­alastomana ja hyvin klassisessa poseerauksessa, mutta hänen kädessään näkyy kameran kaukolaukaisin. Teoksen malli muuttuu passiivisesta katseen kohteesta aktiiviseksi toimijaksi.

Teaser-teoksessa taiteilija on puolestaan pukeutunut ihopukuun. Kuva näyttää nopealla vilkaisulla siltä, että hän olisi siinä alasti.

”Se lähti liikkeelle ajatuksesta, että itse taiteilijana ’likaan itseni’. Mutta onko se oikeasti alastomuutta, kun en siinä alastomana ole? Kyllä se kuitenkin kuvaa alastomuutta ja voi olla provosoiva.”

Teos on matkaamassa seuraavaksi näyttelyyn Muyung Art Spaceen Pekingiin. Paitsi että nyt siellä pohditaan, että onko teos sovelias esitettäväksi.

”Alastomuudessa ei loppupeleissä ole edes kyse siitä, onko malli oikeasti alastomana. Riittää, että sitä kuvataan”, Reinhard toteaa, eikä ole varma koska hänelle selviää, kelpuutetaanko teos näyttelyyn Kiinassa.

Alastomuuteen liittyy myös seksuaalisuus. Seksuaalisuuteen puolestaan liittyy usein hinku määritellä sen sopivat muodot ja tasot. Kautta länsimaisen historian naisille on auliisti tarjottu rooleiksi joko madonnaa tai huoraa ja tuon jaon sotkeminen on usein johtanut kriisiin. Tähän erottelun ehdottomuuteen Reinhard tarttui teoksessaan Flowers.

Flowers muodostuu arkisista, siivottaessa usein käytetyistä kumihanskoista, joihin on kiinnitetty kirkaanvärisen rakennekynnet. Tarjotut kodinkoneen tai seksikumppanin lokerot ovat ilmeiset, ja tukahduttavat. Silti taiteilija, joka on tehnyt näiden lokeroiden kriittisestä tarkastelusta oman työnsä ei suostu tyystin tuomitsemaan kaikkia lokeroita. Tai vähintäänkin hän ymmärtää niiden tarpeellisuuden ja merkityksen.

”Lokeroiminen on osa sitä, kuinka hahmotamme maailman. Ihmiset hahmottavat maailmaa vaikka sen perusteella, että tuo on hetero ja tuo homo, ja tuo vaikka diplomi-insinööri. Lokerointi on oleellinen osa ajattelua.”

Onko tämä siten oikein tai väärin on toisen keskustelun arvoinen kysymys.

 

Taiteilija ja keräilijä (2019) Sekatekniikka, tulostetut 3D-figuurit – Jussi Tiainen

 

Taidemaailman valta-asetelmia voi tarkastella tekijyyden ohella myös taiteilijan ja kuraattorin sekä taiteilijan ja keräilijän suhteessa. Näiden toisilleen välttämättömien ihmisryhmien suhde on ristiriitainen ja kaikki lähestyvät samoja teoksia hyvin erilaisista lähtökohdista.

Taiteilija ja kuraattori -veistoksessa Reinhard on itse sitomisleikeistä tutuissa vermeissä ja suukapulassa kontallaan, kuraattori David Elliottin talutushihnassa. Taiteilija ja keräilijä -teos muistuttaa puolestaan nukke­kotia, jossa toisessa huoneessa taiteilija itse pakertaa hyvin vaatimattomissa ja arkisissa olosuhteissa teoksen parissa. Seinän takana taidekeräilijä Timo Miettinen istuu puku päällä ja sikaria poltellen huoneessa, jonka seinään nojaa muutama Reinhardin teos, jotka Miettinen omistaa oikeastikin.

”Eihän se taiteen keräilijän elämä tietenkään oikeasti ole sitä, että istuskellaan nojatuolissa, poltetaan sikaria ja ihaillaan teosta. Mutta kyllä tässä jotain siitä jaosta on”, Reinhard pohtii teoksen äärellä. ”Ja tavallaan myös taiteilija on työnsä vanki. Tai niin sen ainakin itse koen.”

Samalla museon henkilökunta rehkii taiteilijan ympärillä saadakseen näyttelyn ripustettua määräajassa ja kaiken valmiiksi yleisölle.

”Taidefetisismi on oma lajinsa. Sehän on hyvin eksklusiivinen harrastus, jos puhutaan vaikka kalliista nykytaiteesta. Nykyään pankitkin neuvovat hajauttamaan sijoituksia myös taiteeseen – jollekin se teos voi olla samalla sijoitus, hieno juttu, statussymboli ja fetissi. Minulle itselleni tämä on varsin ristiriitaista”, Reinhard toteaa.

Hän ei itse halua tavaraa ympärilleen, mutta samalla tiedostaa tekevänsä itse teoksia, joiden tavoite on olla mahdollisimman haluttuja fetissejä. Kaksijakoisuus on osa taiteilijan elämää teosten ulkopuolellakin.

Vaikka me kaikki rakennamme enemmän tai vähemmän tiedostaen itsellemme julkista identiteettiä, eivät nämä rakennelmat juurikaan näy ulospäin. Teoksissaan läpikuultavia naamareita pitänyt taiteilija voi tehdä maskeilla näkyväksi jotain sellaista, joka tavallisesti pysyy piilossa.

”Auttaa jos ei joudu peittämään itseään ja pystyy olemaan sinut itsensä kanssa. Me kuitenkin helposti pelkäämme, että olemme itse vääränlaisia. Maskit teoksissani liittyvät siihen, että kyllä noin periaatteessa ihminen ­haluaa ja toivoo, että hänen nähtäisiin sen maskin takaa. Että kuka oikeasti olet, siitähän on usein kyse.”

Läpinäkyvän avulla näkymätön muuttuu näkyväksi ja auttaa katsojaa kohtaamaan itsensä.

 

Reinhardin työpaitana käyttämä Voiman punainen t-paita poistui tuotannosta jo toistakymmentä vuotta sitten.

 

Aurora Reinhard

  • s. 1975.
  • Valmistui Kuvataideakatemiasta
    vuonna 2003.
  • Opiskellut valokuvausta Göteborgin yliopistossa sekä International Center of Photographyssa New Yorkissa. 
  • Reinhardin teoksia on ollut esillä muun muassa Kiasmassa, Helsingin Taidehallissa, HAMissa, Serlachius–museossa, Emmassa, Deutches Historisches Museumissa Berliinissä, Shedhallessa Zürichissä, Fridericianumissa Kasselissa, Ludvig Múzeumissa Kölnissä.
  • Saksalainen ZKM Center for Art and Media Karlsruhe palkitsi Reinhardin Boygirl-videoteoksen vuonna 2002.
  • Ehdolla vuoden 2019 Ars Fennica –palkinnon saajaksi.
  • Julkaissut yhdessä tutkija Minna -Torpan kanssa teoksen Helsingin Kruunu-vuoren hylätyistä huviloista
    ja niiden historiasta.
Kommentoi Facebookissa
Rakkautta & Anarkiaa 2019
Etnosoi 2019