En olettanut Tammilehdon olevan varsinainen Maduron hallinnon kannattaja. Mutta Maduron kritisointi ei ole mielestäni tässä vaiheessa sen terävämpää tai ansiokkaampaa kuin sanoa, että toista ei saa lyödä nuijalla päähän. Tammilehto voisi tietysti tuoda kunnolla esiin hallinnon harjoittaman sorron ja sadat poliittiset vangit ja kidutetut.
Tahdoin ennen kaikkea tuoda esiin nykytilanteen syyt. Tammilehdon vastineella on sitä paitsi jälleen kovin puolusteleva sävy.
Osa oppositiosta saattaa todella pyrkiä vaikka mihin ratkaisuihin. Mutta mitään yhtenäistä oppositiosta ei ole koskaan ollutkaan. Hän ei tunne Voluntad Popularin pyrkimyksiä, mutta arvailee niitä englanninkielisten lähteiden perusteella. Emme lisäksi tiedä, minkälaista politiikkaa oppositio harjoittaisi, koska sillä ei ole ollut valtaa. Mutta chavismi on saanut aikaan pahempaa jälkeä kuin mikään uusliberalismi.
Jos Tammilehto todella tietäisi, mitä maassa on tapahtunut, hän tajuaisi, että jo Chávezin aikana hallitus turvautui väkivaltaan ja vaalivilppiin. Hän voi lukea vaikkapa Richardo Haussmannin tutkimuksen vuoden 2004 vaaleista. Mutta hän ei tiedä, ja lienee turha huomauttaa, että hänen tietonsa ovat peräisin yksipuolisista englanninkielisistä vasemmistolähteistä, eikä hän ei näköjään tunne maata kuin netin välityksellä.
Annan hänelle siis yhden englanninkielisen lähteen: Brian A. Nelsonin kirja The Silence and the Scorpion kumoaa Tammilehdon näkemyksen vuoden 2002 vallankaappauksesta. Kirjoittaja meni Venezuelaan chavismin kannattajana, mutta tutkittuaan kaappausta monta vuotta päätyi täysin eri näkemyksiin kuin Tammilehto.
Kaappauksen jälkeen Primero Justicia-oppositiopuolue – johon Capriles ja López tuolloin kuuluivat – ehdotti kansalainvälisen totuuskomission perustamista, jotta saataisiin selville, mitä oikein tapahtui. Chavistinen hallinto tyrmäsi ehdotuksen. Olin siellä ja koin tämänkin.
Myös Guardian-lehden kirjeenvaihtajan Rory Carrollin kirja Comandate lisäisi Tammilehdon tietoja. Kunpa hän osaisikin lukea myös venezuelalaisten näkemyksiä, ei vain ulkomaalaisten. Hän voisi lukea vaikkapa edes Carlos Tablanten ja Marcos Tarren kirjan El gran saqueo: Quénes y como se robaron el dinero de los venezolanos, joka on perusteellinen selonteko hallinnon hurjasta korruptiosta.
Venezuela on diktatuuri, koska hallituksen valtaama korkein oikeus on laittomasti estänyt parlamentin toiminnan ja koska hallitus hallitsee kaikkia valtion instituutioita.
Silloin hän ehkä voisi ymmärtää, että maan romahduksen aiheuttajia on oikeastaan tasan yksi. Chávezin ja Maduron hallinto. Oppositiolla ei ole ollut muuta valtaa kuin jonkin aikaa medianäkyvyyttä. Mediat hiljennettiin. Mielenosoitukset tukahdutettiin väkivaltaisesti.
Minulla ei ole mitään ruusuista näkemystä oppositiosta. Minusta maahan yksinkertaisesti pitäisi saada demokratia, jossa muillakin on mahdollisuus valtaan. Silloin voitaisiin ainakin purkaa haitalliset valuutta- ja hintasäännöstelyt ja edistää yritysten asemaa. Silloin ihmiset saisivat enemmän valtaa omaan elämäänsä.
Venezuela on diktatuuri, koska hallituksen valtaama korkein oikeus on laittomasti estänyt parlamentin toiminnan ja koska hallitus hallitsee kaikkia valtion instituutioita. Korkein oikeus ei ole tehnyt yli viiteentoista vuoteen muita kuin hallitusta tukevia päätöksiä. Vaalit, joissa Maduro valittiin, olivat puhdas farssi.
Asuin maassa jo ennen Chávezin valtaantuloa, ja tiedän mistä puhun. Korkeat öljynhinnat antoivat totta kai mahdollisuuden jakaa köyhille jonkin aikaa varallisuutta. Samalla rapautettiin infrastruktuuri ja romutettiin tuotanto. Insinöörit puhuivat sähköverkon hälyttävästä tilasta niin yksityisesti kuin julkisesti jo kymmenen vuotta sitten.
Kun maanlaajuinen sähkökatko koettiin maaliskuussa, hallitus ilmoitti että syynä oli kyberhyökkäyksen lisäksi elektromagneettinen hyökkäys. Kehotan tarkistamaan, mitä tämä tarkoittaa. Rubion lisäksi siitä on syytetty jo ties ketä. Rubio (jota en sinänsä kannata, kuten en Trumpiakaan) puhui etukäteen muusta kuin hyökkäyksestä.
Pakkolunastettujen yritysten tuotanto on kadonnut chavismin aikana. 1970-luvun öljybuumin aikana köyhyys väheni enemmän kuin Chávezin aikaisen buumin. Mutta silloin jo tehtiin samoja kohtalokkaita siirtoja kuin 2000-luvun alussa vielä räikeämmin: paisutettiin valtion koko kohtuuttomaksi. Chávezin aika oli osaksi toisintoa 1970-luvusta. Silti maa ei ollut 1990-luvun lopussa läheskään yhtä pahassa tilassa kuin se on nyt.
Venezuelassa noin 20 prosenttia työntekijöistä on hallituksen palveluksessa, kun ympäröivissä maissa luku on 5-8 prosenttia. Tämä ei ole siunaus, se on kirous.
Köyhyyttä ei poisteta jakelemalla niukkoja ruokapaketteja.
Öljyntuotanto on myös romahtanut, eikä siihen todellakaan ole syypää yksikään ulkovalta. Jo Chávezin ensimmäisten vuosien aikana turvattomuus ja väkivaltaiset kuolemat moninkertaistuvat.
Maa sai öljytuloja ainakin tuhat miljardia dollaria. Kaikki ovat kadonneet. Chávezin kuoleman jälkeen Maduro joutui ensi töikseen hakemaan hattu kourassa lainaa ulkovalloilta. Näin on käynyt öljyrikkaassa maassa, vaikka öljyn hinta on nykyään kolme kertaa korkeampi kuin Chávezin tullessa valtaan.
Köyhyyttä ei poisteta jakelemalla niukkoja ruokapaketteja. Se poistetaan vain luomalla työtä ja tuotantoa. Tätä ei ole tehty 20 vuoden aikana, siksi ihmiset ovat jääneet vähäisten avustusten varaan ja elävät huonommin kuin 20 vuotta sitten sellaisen hallinnon aikaan, jossa ei sinänsä ole mitään puolustettavaa.
Tammilehto ei selvästikään välitä miljoonista pakolaisista ja kärsivistä ihmisistä. Ja mitä ajatella siitä, että Venäjä tukee Euroopassa äärioikeistolaisia ja Venezuelassa chavismia? Yhteisiä piirteitä näillä kolmella on aivan liikaa.
Jukka Koskelainen
Kirjoittaja on kirjailija ja suomentaja, joka seuraa aktiivisesti Venezuelan kulttuuria ja yhteiskuntaelämää.
Lisää aiheesta:
Venezuela öljyvallan kuristuksessa
Debatti: Toinen näkökulma Venezuelan tilanteeseen
Debatti: Osa Venezuelan oppositiojohtajista pyrkii väkivaltaiseen ratkaisuun
Venezuelan tukijoita ja siitä kirjoittavia on monenlaisia
