“Mikä tuo paita on?”, kysyi korkea-arvoinen ogoniheimon päällikkö Kaakkois-Nigeriassa, Nigerjoen suistoalueella. “Mitä siinä tapahtuu?”
Olimme istuneet jo pitkän tovin päällikkö (High Chief) Violea Peter-John Lebarin ja hänen johtamansa ogonien neuvoston kuultavina. Ogonien maahan ei ole asiaa ilman lupaa.
Paidan rinnuksessa oli suomalaisen kuvataiteilijan ja Kulttuurihäiriköiden ystävän Jani Leinosen teos. Sen taiteilija on lahjoittanut Voima-lehdelle.
”Teollisuusmaissa tuotettujen karkkien ja roskaruuan nyt jo ikonisiksi kohonneet symbolit ovat valjastettu protestiin kulutusyhteiskuntaa vastaan, ja tämä kuva kertoo ironian keinoin vakavan asian”, vastasin Lebarille.
Olin jo aikaisin aamulla päättänyt pukea paidan ylleni, koska halusin sen näkyvän kuvissamme Ogonimaalta – mutta olisiko vaate ogonijohtajien mielestä epäkunnioittava? Toisin sanoen, jättiläismoka.
Jos päällikkö ei olisi tyytyväinen käytökseeni (eli tässä tapauksessa asuvalintaani), seurueeni ei pääsisi käymään Ogonimaan kylissä katsomassa öljytuhoja.
Lebari tuijotti hetken Voiman paidan kindermuna-ukkelia ja sen muropakettikavereiden protestia riistoa vastaan. Pian päällikön kasvoille levisi hymy: ”Tervetuloa”, Lebari kajautti. ”Tervetuloa Ogonimaahan!”
Vuoden 2018 ensimmäisessä Voimassa oli juttu Nigerian ogonialueella tapahtuvista öljytuhoista otsikolla Kadonnut paratiisi. Alaotsikossa kirjoitin, miten ”Nigerian öljy näyttää karmealta, jos sitä joutuu katsomaan liian läheltä”.
Nigerjoen deltalla vuotaa öljyä luontoon 240 000 barrelia eli noin 40 miljoonaa litraa päivässä.
Päivässä.
Alueelle vuotanut öljy myös tuntuu karmealta, sillä sitä ei koe vain näköaistin avulla. Se haisee, ja koska nenästä on suora yhteys suuhun, sen voi myös maistaa.
Vierailumme aikana kuuman ja vehreän ogonikylän yllä taivas repesi rankkasateeseen. Hajumaailmakin muuttui, kun öljyisen veden pinnan höyryt langettivat yllemme ogonimaan löylyn. Öljy tahmasi ihon pinnan, eikä se lähtenyt pois pelkällä vesipesulla. Raaputin sitä illalla hienon portharcourtilaisen hotellin kuumassa suihkussa partakoneen terällä ja saippuvaahdolla.
Millaista olisi asua sen ympäröimänä, sitä en voi edelleenkään ymmärtää.
Oman lisänsä hajumaailmaan toivat kuolleet kalat. Ogonit ovat perinteisesti olleet maanviljelijöitä ja kalastajia. Öljyvuotojen terveyshaitojen takia öljyvuotojen alueella ei saisi kalastaa, vaan saalista pitäisi lähteä hakemaan kauas mereltä saakka. Sinne ja takaisin on muutaman päivän matka – siksi monet kalastavat öljyisillä joilla. Vaikkei isoja kaloja enää niistä löydykään.
Asioissa on myös toinen puolensa. Usein, kun tarkastelee teollisen maailman rajuimpia tuhoja, joiden pääsyitä ovat ihmisten ahneus ja välinpitämättömyys, kohtaakin myös ihmisten väsymättömän halun parantaa maailmaa.
Mikä mieleenpainuvinta, kohtaa ystävällisten, huumorintajuisten ja väsymättömän vieraanvaraisten ihmisten lämmön.
Voimassa julkaistun Kadonnut paratiisi -jutun lopussa päällikkö Eric Doh sanoi, ettei toivoa ole, vaan saastuneiden alueiden ogonit kuolevat niille sijoilleen. Asiassa on perää, sillä karmeat terveysvaikutukset ovat jo valtavat: ogonien eliniänodote on alle 50 vuotta, epämuodostuneita lapsia syntyy jatkuvasti ja naisten menopaussi alkaa usein jo alle kolmekymppisenä, eli hedelmällisyys laskee. Väki sairastaa paljon.
YK:n tutkimuksissa on arvioitu, että alueen puhdistaminen öljystä kestäisi noin 30 vuotta.
Toivoa alueelle voisivat antaa ilmastonmuutosta ehkäisevät kampanjat, jotka taistelevat yhteiskuntien öljyriippuvuutta vastaan ympäri maailmaa.
Öljyistä ogonien suota voi katsoa myös harjoittaen ”mistä muovi tulee” -ajatusleikkiä: ”Lojuuko tässä kaloja tappamassa minun urheiluvaatteitteni ja lapseni lelujen raaka-aine, autoni bensatankin sisältö tai lähes mitä vaan tuotepakkausta ympäröivä kelmu”.
