Kuvat Velda Parkkinen

Noora Dadu halusi lapsena nunnaksi. Sen sijaan hänestä tuli näyttelijä, käsikirjoittaja, ohjaaja, runonlausuja ja aktivisti. Dadu tahtoo ymmärtää, mitä minuus identiteettien takana on. Silti hän nauttii roolien suojasta sekä näyttämöllä että oikeassa elämässä.

Kaksi päivää varsinaisen haastattelun jälkeen Noora Dadulta saapuu odottamaton tekstiviesti.

”Olisi sittenkin pitänyt puhua enemmän siitä Jeesuksesta. tv: Noora.”

Ehkä, onhan Jeesus Dadulle tällä hetkellä aidosti ajankohtainen. Hän valmistautuu näyttelemään Jeesuksen roolia, joka on ilmestyvä lihaksi Kiasma-teatterin lavalle 12. joulukuuta.

Mutta ei kiirehditä vielä sinne, palataan alkuun. Ihan alkuun.

Kun Noora Dadu syntyi Kuusankosken keskussairaalan synnytysosastolla, mieskuoro lauloi radiossa ”Maamme”-laulua sen sanoittaneen Runebergin kunniaksi. Oli Runebergin päivä vuonna 1981. Dadujen perheen tarinassa kansallisrunoilijan rooli on tosin häivytetty taustalle. Sen sijaan Nooran fanfaarinen saapuminen keskuuteemme on tarinan ydintä.

Dadu on tarinankertoja, puhuu kuin ruuneperi, perheensä tapakulttuurin kasvatti. Eritoten Dadun äiti viihdytti vieraita kertomalla tarinoita ja ”legendoja” muista perheenjäsenistä ja sattumuksista kodin piirissä.

”Niitä kerrotaan sitten uudestaan ja uudestaan. Ja kun uudet vieraat saapuvat, niin taas kerrotaan, ja aina se ­tarina vähän muhevoituu, yksityiskohdat ­terävöityy ja punchlinet kirkastuu. ­Jossain vaiheessa tarina pitää jo keskeyttää ja huutaa, ettei se noin mennyt, ei siellä niitä oikeasti sataa ollut”, Dadu nauraa.

Perhe kuului katoliseen kirkkoon. Teini-ikään saakka seurakunnalla oli keskeinen rooli Dadun elämässä, mutta välit viilenivät, ja hän erosi kirkosta reilut viisitoista vuotta sitten.

”Ymmärrän henkisyyden, mystiikan ja riitin tarpeen, mutta oikeassa olemisen pakkomielteen voisi jättää pois”, Dadu tiivistää.

Dadun lapsuuden ja varhaisnuoruuden kesiin kuului osallistuminen Ursuliini­sisarten vetämille kesäleireille. Nunniin syntyi vahva suhde.

”Halusin itsekin nunnaksi kahdeksan–yksitoistavuotiaana. Muistan, että olin ihan superturhautunut, kun en saanut Jumalalta kutsumusta.”

”Minä olisin ajat sitten tuhoutunut, joutunut siirtymään muille maille, jos en olisi löytänyt jotakin armoa tähän loputtomaan urpoiluun.”

Dadu tunnetaan käsikirjoittamistaan ja ohjaamistaan näytelmistä Minun Palestiinani ja Fail. Hän näytteli molemmissa esityksissä itse.

”Tein keväällä 2015 Teatteri Takomoon esityksen nimeltä Minun Palestiinani, jossa ratkaisin Palestiinan ja Israelin välisen konfliktin. Unohdin valitettavasti kertoa ratkaisusta asianosaisille. Miehitys, saarto ja väkivalta siis jatkuvat edelleen. En voi sanoa onnistuneeni”, Dadu kertoo Fail-näytelmänsä käsiohjelmassa.

Fail väittää, että kaiken ytimessä on virhe.

”Ei yksikään valaistunut ihminen ole osannut jakaa kokemustaan. Ei yksikään sana osu maaliinsa. Ainoa mahdollinen totuudellisuus on väärässä olemista. Fail on virheen ylistys ja synnintunnustus”, Dadu jatkaa käsiohjelmassa.

Dadulle virheen ja synnin käsitteessä on keskeisesti sama sisältö.

”Failin käsiohjelmassa erittelin, että suomen kielen sana synti on peräisin ainakin yhdeksästä eri sanasta, joista vaatimattomin on liukastuminen. Lisäksi siellä on tahallaan tehty rikos toista ihmistä kohtaan, tahallaan tehty rikkomus jumalaa kohtaan, tietämättömyydestä tehty kohtalokas erehdys ja se liukastuminen. Ne on kaikki käännetty suomen kielelle ja englannissa sanaksi synti, koska niitä ei ole jaksettu vaan eritellä”, Dadu ilmaisee.

Dadu näkee ajatusketjussaan asia­yhteyden ihmisten kokemaan tuntoon omasta virheellisyydestään, selittämättömästä ”synnintunnosta”.

”Meihin istutetaan jo lapsena viha itseämme kohtaan ja viha ihmisyyttä kohtaan. Se, minkä piti olla rakkautta, kääntyykin inhoksi. Minä luulen, että siellä saattaa olla juuret myös sille, että olemme lakanneet välittämästä itsestämme, ympäristöstämme ja muista.”

Ihmisyyttä leimaa myös opittu kaipuu jonkin itsemme ulkopuolisen yhteyteen. Aluksi se on äiti tai vanhempi, myöhemmin se on yhdelle ystävien hyväksyntä, toiselle jumaluus ja joillekin se ilmenee ylipäätään korostuneena huomion tarpeena. Dadun mielestä elinkaartamme määrittelee kuitenkin jatkuvien yhteyksien katkeamisten tuottamat hylkäämiskokemukset. Näitä katkeamisia kohtaamisemme ovat täynnä.

”Me haemme yhteyttä, ja se yhteys katkeaa, ja taas me haemme sitä yhteyttä, ja taas se katkeaa. Ihmisyyden projekti on tavallaan sitä yhteyden hakemista ja sen yhteyden katkeamisen tuottaman pettymyksen kanssa elämistä.”

Katkova yhteys toimii myös toiseen suuntaan. Myös meihin haetaan yhteyttä, jota emme pysty läheskään aina antamaan tavoittelevalle. Pettymyksen tuottaminen toiselle, on tavallaan sitä virhettä, ”syntiä”, jota toistamme.

Todellinen kohtaaminen on anomalia, poikkeus.

”Ne ovat hetkiä, joissa katoa­vat sovitut roolit ja se hetki itse, koko olemassaolo alkaa virrata kahden ihmisen läpi. Ne ovat aina olleet minulle sellaisia välähdyksiä, joita yhtäältä tavoittelee, toisaalta enemmänkin pelkää.”

Pelossa on kyse siitä, että aito kohtaaminen vaatii voimia. Sitä ei ole kaikille päiville varastossa.

”Luulen, että flippaisin, jos edes yrittäisin. Sikäli olen siis hyväksynyt oman valheellisuuteni, roolini, väistämiseni, pelokkuuteni ja yritän rauhassa katsella, mitä näillä palikoilla voisi saada aikaan.”

Ja sitten toisaalta:

”Toki, jos me saisimme olla avoimemmin sitä, mitä kulloinkin olemme: pimeitä, seksuaalisesti kaikenmoisia, arvaamattomia, petollisia, kyllästyneitä, vihaisia, väsyneitä, mitä nyt milloinkin yritämmekin peittää. Meidän ei ehkä tarvitsisi valehdella niin paljon. Voisi olla aika paljon helpompaa.”

”Ne ovat hetkiä, joissa katoavat sovitut roolit ja se hetki itse, koko olemassaolo alkaa virrata kahden ihmisen läpi.”

Synnin käsitteen vastaparina Dadun töissä korostuu armo. Dadulle itselleen sen kokeminen on pakko.

”Koska olen aivan auttamaton tumpelo. Ihan lapsesta saakka olen kaveripiirissä ollut semmoinen toivoton sählä. Ajaudun ongelmiin ja noloihin tilanteisiin päivästä toiseen.”

Viimeksi eilen raitiovaunussa, kun oletettu tuttava osoittautuikin ventovieraaksi.

”Luulin jotain naista vanhaksi kurssikaverikseni, jota en ole nähnyt pariin vuoteen.”

Ystävän mahdollisuus herätti koomikon. Päähänpistosta Dadu päätyi tuijottamaan ystäväoletettua viiden sentin päähän tämän kasvoista.

”Ajattelin, että yllätän hänet sellaisella tosi vitsikkäällä piinallisella lähituijottamisella.”

Dadu tuijotti. Vieras tunsi kai Dadun hengityksen poskessaan ja käänsi kasvonsa lähes kiinni hänen kasvoihinsa. Lähietäisyydeltä Dadu ei erotttanut yksityiskohtia.

”Luulin edelleen, että se on se. Ehdin jo miettiä, miksi ihmeessä se ei reagoi…”

Sitten vieras leväyttää hermostuneen hymyn.

”Tajusin vasta siitä hymystä, ettei se olekaan Emppu.”

Hämillään Dadu päätyi taputtamaan naista olalle, pyysi anteeksi ja poistui häpeän vallassa.

”Mietin, että oispa haarukka, jolla voisin hakata itseäni naamaan, mutta eipä ollut taskussa”, Hän nauraa syvältä kuin eilisen häpeää kehosta vapauttaen.

”Olisin ajat sitten tuhoutunut, joutunut siirtymään muille maille, jos en olisi löytänyt jotakin armoa tähän loputtomaan urpoiluun.”

Myös virheellisyyden ja armon teemat ovat Dadulle erottamattomia.

”Minä ajattelen, että armo on tavallaan ainoa keino selviytyä, pysyä hengissä, pysyä edes jollakin tavoin mahdollisena, koska meidät ihmiset on tuomittu virheellisyyteen.”

Poliitikoilta, johtajilta ja valtaapitäviltä odotamme usein virheettömyyttä. Kun virhe paljastuu, närkästymme. Sama koskee julkisuuden henkilöitä yleensä.

”Ainoastaan lähipiirin ja itsemme kohdalla meille on selvää, että virheitä tehdään, mutta silti me olemme päivästä toiseen valmiita kauhistelemaan jonkun lehtiotsikon äärellä, kun joku on tehnyt taas sitä tai tätä.”

”Ihmisyyden projekti on tavallaan sitä yhteyden hakemista ja sen yhteyden katkeamisen tuottaman pettymyksen kanssa elämistä.”

Näyttelijän työtä avatessaan Dadu nostaa esiin roolien vaikutuksen näyttelijään.

”Kulloinkin tehdyt roolit vaikuttavat vähintään hetken kehossa ja alitajunnassa. Sen tajuaa monesti vasta jälkikäteen, kun on kriisiyttänyt koko elämänsä huolella, kun on esimerkiksi esittänyt jotakin henkilöä, joka haluaa kuolla.”

Tässä keskeistä on roolin kehollistuminen. Aivot eivät Dadun mukaan tee stressihormonien tai kemiamme suhteen eroa näytellylle ja koetulle pelolle, johon eläydytään kehollisesti. Käytössä on fik­tion ja faktan suhteen yksi sama apparaatti.

”Meillä on vain yksi alitajunta ja yhdet unet. Olemme sen äärellä, mitä kutsumme luoksemme.”

Tietenkään kyse ei ole siitä, että Dadu luulisi esimerkiksi nyt olevansa Jeesus tai olisi vuosi sitten kuvitellut olevansa raiskattu vankileirin nainen, kun näytteli Milja-neitiä Kangastus 38 -näytelmässä.

”Esitin Kangastuksessa roolihenkilöä, joka oli systemaattisen seksuaalisen väkivallan ja vallankäytön uhri punaisten vankileirillä vuonna 1918. Hahmoni oli sitten piilottanut ja salannut kokemuksensa koko aikuisikänsä.”

”Kun syksyn neljänkymmenen esityksen jälkeen tuli loma, huomasin, että koko kehoni oli mennyt aivan jäykäksi. Olin alkanut muodostaa sellaista panssaria, jolla suojaan itseäni siltä väkivallalta roolissa ollessani.”

Asian tiedostaminen ja hieroja auttoivat.

”Meillä on viljelty sellaista myyttiä, että tämä on vain duunia, ei kosketa. Minusta se on potentiaalisesti vaarallisempaa kuin se, että tunnistaa oman herkkyytensä, huokoisuutensa ja pehmeytensä ja ottaa vastuuta siitä, mitä materiaalia ja miten käsittelee. Ja miten huomioi itsensä siinä prosessissa”, Dadu pohtii.

Dadun teoksissa identiteetti on yksi tutkimuksen kohde. Dadu esittää omakohtaisuuden, haparoinnin ja paljastamisen kautta monimutkaisia kysymyksiä identiteetistä ja minuudesta. Identiteetin ja minuuden suhde ei ole Dadulle itsestäänselvyys. Päinvastoin.

Minun Palestiinani kertoo prosessista, jossa Dadu kohtaa oman palestiinalaisuutensa yrittäessään löytää ratkaisun Israel–Palestiina-konfliktiin.

”Palestiinassa tarina kulkee niin, että sen edetessä palestiinalaistumiseni, minun palestiinalaisuus, paljastuu omaksi fabrikaatiokseni: minusta tulee sitä palestiinalaisempi, mitä enemmän käsittelen niitä aiheita ja mitä enemmän kiinnityn siihen”, Dadu kertoo.

Silti esitys oli ennen kaikkea poliittinen vaikuttamisyritys. Siinä oman identiteetin käsittely oli tiedostettu strategia kahdesta syystä.

”Ensinnäkin sain yleisön kiinnostumaan aiheesta asettamalla itseni syötiksi siihen keskelle, toiseksi ajattelen, että identiteetti on keskeinen osa koko konfliktia, molemmin puolin.”

Dadu kehotti yleisöä suuntaamaan katseensa ennen kaikkea sodan ja miehityksen perustuksiin. Tarkalleen siihen kohtaan, jossa toisen ihmisyys katoaa ja vihollisen dehumanisaatio tapahtuu.

”Ja lisäksi siihen kohtaan, jossa se ihmisyys voidaan palauttaa. Koko esitys huusi sitä, että Israelin ja Palestiinan tilanne voidaan ratkaista.”

Sitten Dadusta tuli maassamme siteerattu palestiinalaisaktivisti, joka kutsuttiin puhumaan aiheesta tilaisuuksiin ja haastatteluihin.

”Siinä kävi tavallaan niin, että se esityksen tarina muuttui minun tarinakseni mediassa. Eli minusta alkoi tulla jossakin määrin ja ainakin joidenkin silmissä, se identiteetti.”

Dadu muistelee äskeistä puhelua runoilija-muusikko-ystävänsä Timmy Straw’n kanssa.

”That we wouldn’t put equals to the self and identity”, Straw oli todennut.

”Itse, minä tai ihminen ei ole yhtä kuin identiteetti. Identiteetti tavallaan operoi rakenteissa, mutta minuus voi operoida missä tahansa. Siinä mielessä minuus voi olla temaattisesti tosi lähellä jumaluuden käsitettä, että se on kaikkein syvin osa itseä, tuntematon. Sen kuvaamiseen ei oikein edes kieli taivu. Ehkä runous.”

Dadun ajatus synnyttää mielikuvan, että kielen keskeinen ominaisuus on erittely sille on haaste ilmaista ristiriitaisuuksien yhtenäinen kaikkeus. Ehkä minuuden ydinolemus on kokonaisvaltaisuuden moniaistillisessa kokemuksessa. Ehkä.

Dadun mielestä identiteetti ja minuus sotketaan usein toisiinsa. Myös hän tekee niin. Minuuden sotkeminen kulloiseenkin identiteettimme on Dadusta mahdollinen ahdistuksen lähde. Kategorisesti identiteetti on kapeampi rakenne kuin minuuden olemus.

”Identiteetti on luomus, joka on osittain oma ja osin yhteisesti sovittu. Identiteetti on jotakin, mikä muuttuu koko ajan, jotakin, jota minä muovaan ja luon suhteessa ympäristööni.”

Dadu painottaa, ettei tarkoita kuitenkaan sitä, etteikö erityisesti vähemmistöihin kuuluvilla pitäisi olla oikeus itse määritellä identiteettinsä.

”Se oli pisteliäs, kaatoi pöydät maahan ja meni temppeliin ilmoittamaan, että kaikki muut ovat väärässä paitsi hän, joten ei se silleen mikään nöyrä kaveri ollut.”

Henkilökohtaisten identiteet­tien tutkailujen jälkeen, Dadu on ottanut selkeyttävää analyyttistä etäisyyttä identiteettipolitiikkaan­. Nyt se mieltyy Dadulle tärkeänä työkaluna, strategiana.

Identiteettipolitiikan toimivuus strategiana näyttäytyi Dadun mielestä selkeänä Me too -kampanjassa. Se osoitti, että identiteettipolitiikan strategia on käyttökelpoinen minkä tahansa sortavan rakenteen avaamisessa.

”Onhan se mieletön keino tulla volyymilla ja kertoa, että tämä ei ole yksilön kamppailua. Ei niin, että ’minulle nyt vain kävi näin, että se tyyppi tuli ja puristeli’, vaan niin, että nyt siinä vieressä on yhtäkkiä satojatuhansia naisia, jotka ovat kävelleet sen saman systeemin läpi, kasvaneet samassa vitun patriarkaatissa naiseksi, näiden kehojen kanssa, ja koettaneet jotenkin yksin selviytyä.”

Aiheesta puhuminen ja ymmärtävä kokemus nostattavat Dadulle kylmät väreet.

”Se, että minun ei oikeasti tarvitse hävetä, on absoluuttisesti identiteettipolitiikan ansiota. Ja kuitenkin maailma on koettanut kasvattaa meistä sellaisia, että häpeä kuuluu aina sille, jota sorretaan.”

Erityisen sorrettuna Dadu ei kuitenkaan itseään pidä. Päinvastoin.

”Ei minulla ole mitään hätää, mutta minä satun edustamaan jossain asioissa naista ja toisissa diaspora-palestiinalaista ja niiltä osin minä kyllä jaan kamppailun kaikkien niiden kanssa, jotka taistelevat samojen kysymysten kanssa.”

Palataan alun Jeesus-tekstiviestiin.

”Minä arvasin, että sinä nostat sen sinne juttuun”, Dadu naureskelee myöhemmin puhelinkeskustelussa. Dadun tekstari viestii huolestuneisuutta siitä, että varsinaisessa haastattelussa aiheet hoipertelivat konkretiaa vältellen Palestiinasta aistillisuuteen ja kehollisuuteen, identiteettipolitiikasta perisyntiin ja kasvatuksesta urpoiluun. Sekä siihen Jeesukseen. Murto-osa aiheista sopi lopulta tekstiin.

Dadu näyttelee Jeesuksen roolin aviopuolisonsa Teemu Mäen ohjaamassa ja käsikirjoittamassa Jouluevankeliumi-näytelmässä. Siinä Jeesus on Mäen näkemys Raamatun hahmosta.

Dadulla roolin etsintä ja löytäminen ovat haastattelua tehdessä vasta aluillaan, mutta jo nyt Jeesus näyttäytyy hänelle yhtenä vastarinnan esikuvana.

”Ehkä minua koskettaa Jeesuksessa semmoinen järkähtämättömyys. Se, että hän pystyy olemaan sitä mieltä mitä on, riippumatta siitä, mitä ihmiset hänestä ajattelevat. Ja vaikka häneen kohdistui silmitön määrä aggressiota ja vihaa, silti hän pystyy rakastamaan. Onhan se aika houkuttelevaa, siistiä ja samalla aika mahdotonta”, Dadu pohtii Jeesustaan.

Toinen puoli Dadun Jeesuksesta yksinkertaistuu sanoihin ”outo tyyppi”.

”Vähän semmoinen heppu, jonka kanssa et välttämättä haluaisi viettää ihan koko baari-iltaa”, Dadu nauraa, ”ärsyttävän rehellinen, ei pehmentele, eikä sievistele.”

Raamatun Jeesushan oli mitä ankarin syyttäjä.

”Se oli pisteliäs, kaatoi pöydät maahan ja meni temppeliin ilmoittamaan, että kaikki muut ovat väärässä paitsi hän, joten ei se silleen mikään nöyrä kaveri ollut.”

Ilmiselvä baari-iltoina karteltava katastrofitapaus.

Dadu on tehnyt teatteria kohta kolmekymmentä vuotta. Lava ja laji ovat säilyttäneet tenhonsa.

”Minua kiinnostaa se maailma, missä minä oikeasti elän, ja siitä tässä taiteessa ja teatterissa ja muussa on tietty pohjimmiltaan kysymys. Näyttämö on minulle se paikka, taikapaikka, joka on loputtoman kiinnostava eikä tunnu tyhjenevän millään. Parhaina hetkinä elämä virtaa näyttämöllä tosi voimakkaasti, sen oikeasti tuntee, että me ollaan täällä, tässä, pikkuinen hetki, eikä mikään ole yhdentekevää.”

”Olen nähnyt esityksiä, jotka ovat muuttaneet suhdettani maailmaan, kehoon, sukupuoleen, olemassaoloon, itseeni, ihan kaikkeen.”