Malmö ei ole enää liekeissä. Sarjakuvataiteilija Liv Strömquist sen sijaan on.

Kaksi autoa on poltettu naapurikorttelissa vain kolme päivää ennen haastattelua. Erinäiset näennäisuutislähteet­ ovat jo jonkin aikaa kutsuneet Malmöä ”Euroopan raiskauspääkaupungiksi”, jossa on ”no-go-alueita”. ­Yksi noista median mainitsemista alueis­ta sijaitsee vain muutamien kortteleiden päässä.

Täällä me istumme, sarjakuva­taiteilija Liv Strömquistin asuintalon vehreällä sisäpihalla. Naa­pu­rustossa on irakilaista kulttuuri­keskusta, huumeriippuvaisten asemaa ja afga­nistanilais­ravintolaa. Siellä on teat­teri­ryhmien työtilaa ja kuntosalia.

Strömquistin kaksi vanhinta lasta käyvät paikallista koulua, jonka lapsista 85 prosenttia on hänen mukaansa maahanmuuttajataustaisia. Strömquist itse on feministi, joka kritisoi teoksissaan railakkaasti patriarkaatin ja kapitalismin valtaa.

Tämäkö on se Ruotsi, josta ääri­oikeistolaiset varoittavat?

”Ruotsissa asuvana ihmisenä se on minusta ratkiriemukasta, täysin outoa. Meistä on tullut meemi”, Strömquist sanoo.

Se Ruotsi, jossa Liv Strömquist kasvoi, oli hyvin erilainen. Hänen koulunsa oli pieni ja sen oppilaat hyvin samanlaisista taustoista, etenkin hänen omien lastensa kouluun verrattuna.

”Vanhempani olivat osa vuoden -68 liikehdintää. He kävivät Intiassa ja yrittivät kasvattaa omat vihanneksensa – asuimme maaseudulla ja olimme kasvissyöjiä. He olivat varhaisia hipsteri­elämäntyylin omak­sujia”, Strömquist kertoo.

Perheessä oli neljä lasta, mutta ei televisiota.

”Isäni oli taiteilija, ja vanhemmillani oli ajatus, että meidän pitäisi olla luovia. Äitini oli kirjastonhoitaja, ja hän toi aina kotiin paljon kirjoja.”

Strömquist ei kokenut varsinaista taiteellista tai poliittista heräämistä, sillä molemmat teemat ovat aina olleet läsnä hänen elämässään. Feministisen heräämisen Strömquist muistaa sitäkin vahvemmin.

”Isosiskoni opiskeli Tukholmassa, ja olin käymässä hänen luonaan 17-vuotiaana. Menimme sattumalta erääseen vaihtoehtokahvilaan – olimme kiinnostuneita punkista – ja siellä oli feministinen työpaja. Se oli elämän mullistava kokemus. Palasin kotiin ja katsoin kaikkea aivan toisin silmin.”

Hänen lukiossaan feminismi ei ollut kovassa huudossa. Strömquist kertoo olleensa pienen koulunsa ainoa feministi, opettajat mukaan lukien.

Kun hän alkoi vuonna 2005 julkaista feministisiä sarjakuvia, tilanne oli tavallaan sama. Feminismi ei ollut muodissa. Strömquistin mukaan meneillään oli takaisku feminismiä vastaan.

Vuonna 2018 tilanne on feminististen sarjakuvien kohdalla taas hyvin erilainen. Feministisiä zinejä syntyy koko ajan ja albumeja julkaistaan, eivätkä albumeiden tekijät arastele feministin titteliä.

Ruotsalaisessa yhteiskunnassa on kuitenkin meneillään jonkinasteinen vastaisku liberaalia politiikkaa kohtaan. Kun Ruotsista puhuttiin ennen ”humanitaarisenä supervaltana” ja täkäläistenkin vasemmistolaisten esikuvana, nyt maahan viittaavat yhtä usein oikeistolaiset tahot.

Yhdysvaltalainen Fox News -uutiskanava esitti viime vuoden helmikuussa todellisuutta vääristelevän raportin, jonka näh­tyään Donald Trump varoitti maahanmuuton seurauksista: ”Katsokaa, mitä tapahtui Ruotsissa. Kuka olisi uskonut?”

Ruotsalaiset itse eivät tienneet, mihin Trump huutelullaan viittasi.

Kun 13. elokuuta autoja poltettiin ympäri Ruotsia, Ilta-Sanomat kysyi pian kansiotsikossaan: ”Mikä Ruotsia vaivaa?”

Äärioikeistopuolue ruotsidemokraatit tarjoaa vastaukseksi maahanmuuttoa ja rikollisuutta. Ruotsin kolmanneksi, tai ehkä jo toiseksi suurin puolue on vahvoilla syyskuun 9. päivän parlamenttivaaleissa, vaikka muut puolueet ovat sanoneet kieltäytyvänsä yhteistyöstä heidän kanssaan. Hurjimpien ennusteiden mukaan kuitenkin jopa sosiaalidemokraattien vuodesta 1917 pitämä ykköspaikka on vaarassa.

Yle uutisoi 18. elokuuta ruotsi­demo­kraattien tuottamasta YouTube-dokumentista Ett folk, ett parti, joka rinnastaa sosiaalidemokraatit ja natsit. Asiavirheitä sisältävää dokumenttia on katsottu jo yli puoli miljoonaa kertaa.

”Vaihtoehtomedia – tai miksi sitä haluaakaan kutsua – on iso ongelma Ruotsissa. Se on yhtä iso toimija kuin koulutetut journalistit ja heidän edustamansa media. Oikeistopopulismia, totaalista propagandaa on hyvin paljon, ja se leviää pitkin sosiaalista ­mediaa. Osa ihmisistä saa sieltä kaiken tietonsa, heitä aivopestään”, Strömquist sanoo.

Hän kertoo edellispäivänä näkemästään videoklipistä. Alt right -nettikanavalta löytynyt pätkä kutsui Ruotsin tilannetta sisällissodaksi.

”Ajattelin, että ’teillä ei ole vitun hajuakaan siitä, mitä sisällissota on’.”

Valemedia on uusi ilmiö, mutta muuten historia tuntuu toistavan itseään. Helmikuussa 40 vuotta täyttäneen Strömquistin nuoruudessa 1990-luvulla Ruotsissa perustettiin oikeistopopulistinen puolue uusi demokratia ja oltiin huolissaan uusnatseista.

Strömquistillä on kuitenkin yksi suuri huoli ylitse muiden. Siitä ei keskusteltu 90-luvulla, eikä se nytkään kiireellisyydestään huolimatta tunnu yltävän vaaliteemaksi.

”Ilmastonmuutos on asia, joka minua huolestuttaa toden teolla. Se varjostaa kaikkea muuta. Nykyisten poliittisten puolueiden erot ovat hyvin pieniä, kun miettii, miten massiivisia muutoksia meidän pitäisi tehdä selvitäksemme lajina.”

Strömquist ei näekään mieltä keskustelussa siitä, mikä lentoveron pitäisi olla.

”Haluaisin nähdä suurkeskustelun ja komitean, joka pohtisi täysin vaihtoehtoista tulevaisuutta. Sellaista, joka pohjaisi erilaiselle elämiselle.”

Hänen mukaansa poliitikoiden maailmankuva on utopia. Jatkuva kasvu ja kulutus ovat fantasiakuvia, joilla ei ole mitään pohjaa todellisuudessa.

”Uskon, että tarvitsemme jonkinlaisen ison kansanliikkeen. Muutos ei tule poliitikoista. He haluavat vain tulla valituiksi uudelleen.”

Liv Strömquist on enemmän kuin vähän kallellaan vasemmalle, mutta hän ei ole kiinnostunut poliittisesta vallasta. Häntä ei ole pyydetty ehdokkaaksi, eikä hän sellaiseksi omien sanojensa mukaan lähtisikään.

Strömquist on aina kritisoinut valtaa, kirjoitti hän sitten sukuelin vulvasta (Kielletty hedelmä), parisuhteista (Prinssi Charlesin tunne) tai kapitalismista (Nousu & Tuho). Hänen suosionsa on kuitenkin myös tuonut hänelle eräänlaista kulttuurista valtaa. Hänen albumeidensa pohjalta on tehty näytelmä Liv Strömquist tänker på dig!, joka on ollut hitti Dramatenissa, Tukholman kuninkaallisessa draamateatterissa. Hänen menstruaatiosarjakuviaan esiteltiin Tukholman metrossa, ja hänellä oli televisiossa yhteinen kulttuurimatkailuohjelma Ruotsin Akatemian jäsenen Horace Engdahlin kanssa.

”Totta kai olen nykyään eri asemassa”, Strömquist myöntää ja jatkaa naureskellen:

”Itse asiassa kirjoitin Prinssi Charlesin tunne -teokseen itseluottamusta uhkuvasta miehestä, joka sanoo ohjaavansa teoksen Dramateniin. Nyt samaa sarjakuvaa esitetään siellä näytelmänä. Minusta on siis tulossa oman satiirini kohde.”

Strömquist sanoo yrittävänsä aktiivisesti välttää olemista valtavirrassa. Esimerkiksi hän antaa yhdessä Caroline Ringskog Ferrada-Nolin kanssa tekemänsä podcastin En varg söker sin pod, jossa he käyvät pitkiä keskusteluja.

Joka tapauksessa ruotsalaislehdet nostavat hänet silloin tällöin vaikutusvaltaisimpien kulttuuripersoonien listoille. Kaksi vuotta sitten sanomalehti Expressen rankkasi hänet sijalle 20. Kolme vuotta sitten Fokus-lehti nosti hänet sijalle 18.

”Meidän kulttuurialalla työskentelevien ääntä kuullaan varmasti enemmän kuin toisten. Mutta minun näkemykseni mukaan yhteiskunnan todellinen valta ei ole journalistien tai taiteilijoiden käsissä. Se todellinen valta on paljon vaikeampi nähdä.”

Nousu & Tuho -albumissa on kappale nimeltä ”Oikeamieliset”. Siinä vallan kriitikko kohdistaa katseensa vasemmistoon ja kertoo, ”miksi vasemmistolla menee niin hiton huonosti”. Hän vertaa virnuillen vasemmiston toverikyttäämistä Stasiin – ja ruotsidemokraatteja Jeesukseen. Hän piikittelee vasemmistoa moralismista ja keskittymisestä pieniin kysymyksiin tai elämäntapaansa samalla, kun luokkaerot ovat jatkaneet kasvuaan.

Strömquist sai sarjakuvastaan kritiikkiä. Oli niitäkin, jotka uskoivat hänen tölvivän niin kutsuttua identiteettipolitiikkaa tai antirasisteja. Strömquist haluaa kuitenkin peräänkuuluttaa yhtenäisyyttä ja solidaarisuutta, etenkin niiden voimien edessä, jotka haluavat jakaa ihmisiä ja pelotella näitä. Samalla hän ei halua hymistä omiensa edessä.

”Minusta ei ole kiinnostavaa sarjakuvataiteilijana olla puoluejäsen, joku, joka puhuu ideoista vain omalle ryhmälleen. Haluan nähdä asiat, jotka ovat pielessä millä tahansa puolella. Se on mielestäni todella tärkeää”, Strömquist toteaa.

Samassa Nousu & Tuho -albumissa on ruutu, jossa Strömquistin näköinen hahmo esittelee itsensä: ”Hei! Nimeni on Liv Strömquist ja kuulun valkoiseen keskiluokkaan.”

Kirjallisuuden ja sarjakuvataiteen parissa hän edustaa valkoisena ja keskiluokkaisena ihmisenä massiivista enemmistöä. Asuinalueellaan ei välttämättä.

Lähikorttelit eivät ole niitä, jotka ovat huolestuttavissa määrin jengiväkivallan kohteena – sellaisiakin Ruotsissa oikeasti on. Silti lähikorttelitkin ovat kiinnostaneet ulkomaita myöten.

”Fox News kävi tekemässä uutisen alueesta, jolla asun. Eikä se ollut totuudenmukainen, ei lähelläkään totuutta”, Strömquist kertoo.

Kaksi palanutta autoa on jo korjattu kaduilta, kun etsimme sopivaa kuvauspaikkaa haastattelun jälkeen. Pari paikallista ohikulkijaa näkee kameramme ja huutaa nauraen peräämme: ”Oletteko tekemässä jotain reportaasia?”