Elokuva

Pysyvää on vain muutos

Dokumenttielokuva Bixa Travesty kertoo performanssitaiteilija Linn da Quebradan kautta muuttuvasta kulttuurista, kehosta ja kielestä.

Lukuaika: 2 minuuttia

Pysyvää on vain muutos

Teksti Heli Yli-Räisänen

Dokumenttielokuva Bixa Travesty kertoo performanssitaiteilija Linn da Quebradan kautta muuttuvasta kulttuurista, kehosta ja kielestä.

Te miehet”, sanoo Linn da Quebrada: ”Te järjestitte kaiken aika hyvin, eikö?”

Quebrada katsoo suoraan kameraan ja hymyilee ilkikurisesti. Hän jatkaa puhuttelemalla koko maskuliinista valtarakennetta, joka hänen mukaansa on ovelasti luonut sirkuksen, likaisen pelin, jossa maskuliiniset ovat lyöttäytyneet yhteen ja hyötyneet samalla kun feminiiniset on suljettu pieneen tilaan kamppailemaan keskenään maskuliinisten hyväksi.

”Te luulitte, että emme puuttuisi siihen mitenkään. Te luulitte pääsevänne siitä rangaistuksetta”, Quebrada sanoo. Hän julistaa, että feminiiniset ovat oppineet maskuliinisilta, tulevat ja käyttävät heidän keinojaan – mutta paljon paremmin – ja valtaavat tilan. Hän julistaa feminiinisten luovan verkoston ja tukevan toisiaan.

Näin alkaa Kiko Goifmanin ja Claudia Priscillan ohjaama dokumentti Bixa Travesty, joka kertoo Linn da Quebradan työstä ja elämästä sekä São Paulon queer-yhteisöstä.
Linn da Quebrada on performanssitaiteilija, jonka musiikkia ja tanssia sisältävät esitykset juhlivat queeria, normeista vapaata seksuaalisuutta, trans- ja muunsukupuolisuutta, feminiinisyyttä sekä ruumiillisuutta. Ne panevat tiukasti vastaan machokulttuurille ja valmiisiin malleihin pakottamisille.

Performanssitaiteilijassa tiivistyy henkilökohtaisen poliittisuus ja se, että eletty elämä karkailee kaikista määritelmistä, normeista ja kate­gorioista. Hän haastaa jopa nykyisessä feministisessä diskurssissa esiintyvän terminologian: ensin Quebrada sanoo olleensa ennen trans- mutta nykyään cis-nainen, ja seuraavissa ­kohtauksissa katsoja näkee hänen peniksensä.

Dokumenttielokuvan päähenkilö osoittaa, kuinka kulttuuri muuttuu ja sen myötä myös kieli. Myös sellaiset ihmisyyden ilmentymät kuten sukupuoli muuttuvat jatkuvasti. Biologia elää suhteessa kulttuurisiin käsityksiin.

Oivalluksesta seuraa kysymyksiä. Mikä edes on penis? Kenellä on oikeus määritellä, miksi kukin oman genitaalinsa kokee? Dokumentissa käännetään katse ruumiiseen, jolla kaikesta itsemäärittelyoikeudesta huolimatta on arvaamattomuutensa.

Quebrada makaa sängyssä sairaalassa kemoterapiassa. Hän pohtii, miten hänen kehonsa yhtäkkiä onkin toisten vallassa, sairaalan ja lääkäreiden. Jopa hänen läheisillään on viime tilassa valta sanoa, mikä hänen keholleen on parhaaksi. Syöpä kuitenkin myös lähensi Quebradan suhdetta omaan kehoonsa: hän näkee selvemmin, sekä konkreettisesti että kuvaannollisesti, kuinka hänen sisällään on jotakin, joka ei suostu kuolemaan. Hän ei itse selitä toteamustaan sen enempää, mutta siinä voi nähdä viittauksen sukupuolikokemukseen, joka ei ole itsen tai ulkopuolisten hallittavissa.

Onneksi syöpä on selätettävissä. Katsoja pääsee tarkastelemaan Quebradan elämää sen jälkeen. Siihen kuuluu performanssitaiteen lisäksi ystäviä ja rakastava äiti. Dokumentti pääsee äidin myötä syvemmälle ilmiöi­hin, joita intersektionaalinen feminismi tarkastelee: äiti kertoo Quebradalle ja tämän ystäville työstään palvelijana perheessä, jossa on pieniä lapsia. Joku keskeyttää äidin ja kysyy: ”Ovatko he valkoisia?” Viimeistään tässä vaiheessa katsoja tulee tietoiseksi, että Quebrada läheisineen ovat rodullistettuja.

Kohtauksen keskustelu voisi toimia oppimateriaalina intersektionaalisuudesta: siinä he ovat, rodullistetut queer- ja transsukupuoliset ja äiti, joka palvelee työkseen vauraampiaan.

”Kyllä, he ovat valkoisia, mutta he kohtelevat minua kuin…”

”Kuin valkoista?”

”Niin.”

Kaikki purskahtavat nauruun.

Elokuvan parasta antia ovat Quebradan monologit, pohdinnat elämästä. Ne ovat eräänlaista ihmisyyden filosofiaa.

Quebrada muun muassa kertoo, miten eri paikoissa asuminen on muokannut häntä ja miten hän käsittää itsensä eri paikoissa koettujen kokemusten summaksi. Quebrada näkee myös oman kehonsa maantieteen valossa: se on maaperä, jolla hän on tutkimusmatkalla. Kehon maaperä on myös jatkuvassa muutoksessa – koskaan ei tiedä, millainen maanjäristys sitä muokkaa uudelleen ja miten sitä kautta tulee toisenlaiseksi ihmiseksi.

Bixa Travesty esitetään Tampereen filmifestivaalilla, joka järjestetään
7.–11.3.2018. Ohjaaja Kiko Goifman
vierailee festivaaleilla.

tamperefilmfestival.fi

mainos
  • 27.2.2018