KEVÄÄLLÄ 1990 Helsingin yliopiston hallintorakennuksen edessä pärisivät rummut ja ujelsivat megafonit. Pari sataa opiskelijaa ja muuta yliopistolaista valtasi talosta kaksi kerrosta kolmeksi päiväksi. Tarkoitus oli tuoda julkisuuteen salaiset neuvottelut, joita yliopiston johto kävi opetusministeriön kanssa Helsingin yliopistoa koskevasta uudesta laista.
Muurien murtumisen aikaa kun elettiin, kaikenlainen markkinaohjaavuus oli päivän sana. Päättäjät paasasivat elinkeinoelämän vaatimuksista, toimitusjohtajamallin eduista ja taloudellisen tulosohjauksen vahvistamisesta.
Aktivistit ymmärsivät ajan hengen, ja siksi he punalippujen heiluttamisen sijaan somistautuivat ylioppilaslakkeihin ja huudattivat vallatun talon ikkunoista ”Gaudeamus Igituria”.
Vaikka julkisuuden vauhdittamana kiistelty laki kirjoitettiin koko yliopistoyhteisöä huomioivalla tavalla, ilo voitosta oli harhaa. Seuraavissa hallinnonuudistuksissa kaikkien korkeakoulujen autonomiaa kavennettiin sitäkin enemmän.
JUURI TÄMÄN POLUN päässä Tampereen yliopiston savuavia raunioita katsoo aktivistitutkija ja Julkisalan koulutettujen neuvottelujärjestö JUKOn pääluotto Sinikka Torkkola kolumnissaan Yliopistollisen vallankaappauksen askelmerkit. Johtosääntöä on jälleen suunniteltu salapiirin kesken. Samalla loputkin päätösvallasta ollaan siirtämässä yhteisön ulkopuolelle.
Sattumaa ei ole sekään, että Voiman mennessä painoon Helsingin yliopiston henkilökunta on ensi kertaa professoreita myöten lakossa. Siihen on 14. maaliskuuta ryhtymässä seitsemän muutakin korkeakoulua.
Yliopistojen kyykyttämisellä on pitkät juuret. Yliopistojen ulkoisessa ohjauksessa perusongelma on siinä, että vaalikauden ja markkinakvartaalien aikajänteet ovat lyhyitä tutkimuksen ja opetuksen tavoitteiden määrittelyyn.
Riippumattomalla tutkimuksella on erityinen arvonsa. Tutkija Ville-Veikko Pulkka kirjoittaa jutussaan Perustulokokeilu puolivälissä siitä, millaisia ongelmia syntyy, kun esimerkiksi perustulotutkimusta teetätetään poliittisesti valmiiksi valituista näkökulmista.
Toisaalta esimerkiksi korkeakoulujen opiskeluaikoja on yritetty lyhentää vuosikymmenten ajan erilaisilla ohjauskeinoilla, kuten opintotukea säätelemällä tai alan vaihtoa rajoittamalla. Tulokset ovat olleet laihoja.
Hyvin ei mene ammatillisenkaan koulutuksen puolella. Kalle Erkkilän artikkeli Leikkaa ja uudista kertoo kuinka nykyisellä vaalikaudella on leikattu jo 220 miljoonaa ammatillisen koulutuksen opetuksesta. Lähiopetuksen sijaan amiksissa tehdään lisää kirjatenttejä ja nettikursseja ja mennään työharjoittelun merkeissä työpaikoille oppimaan.
KOULUTUSPOLITIIKKA kompastuu henkseleihinsä pahiten silloin, kun sen kautta tehdään säästöpolitiikkaa, aluepolitiikkaa, elinkeinopolitiikkaa ja työllisyyspolitiikkaa. Jos linjausten todellinen tarkoitus on säästää julkisia menoja, siirtää työttömiä pois kortistoista tai tarjota yrityksille ilmaista työvoimaa, on selvää, että tutkimus- ja opetuslaitosten sisällä laatu sakkaa.
Vaikka sivistysarvot ja tietoyhteiskuntautopiat hylättäisiin kokonaan ja ajateltaisiin vain elinkeinoelämän etuja, pieleen menee silloinkin. Kyllä yritystenkin kannalta on tärkeää, mitä muuta tutkimus- ja koulutusputken päästä tulee kuin sinetillä leimattua paperia.
