Esittävä taideKirjoittanut Tuomas RantanenKuvat Tommi Mattila

Kissa pöydällä

Johanna Freundlich ohjasi Kansallisteatteriin Pajtim Statovcin kulttuurisella isänmurhalla ja symbolisilla eläinhahmoilla kyllästetyn menestyskirjan. Ohjaaja uskoo teatterin kykyyn käsitellä ihmistä riittävän monimutkaisena otuksena.

Lukuaika: 3 minuuttia

Kissa pöydällä

Kuva Tommi Mattila

Johanna Freundlich ohjasi Kansallisteatteriin Pajtim Statovcin kulttuurisella isänmurhalla ja symbolisilla eläinhahmoilla kyllästetyn menestyskirjan. Ohjaaja uskoo teatterin kykyyn käsitellä ihmistä riittävän monimutkaisena otuksena.

Esityksen yhdessä avainkohdassa Bekim (Toni Harjajärvi) kumartuu kohti lemmikkiboansa laatikkoa. Samalla hänen kuolleen isänsä Bajramin (Petri Liski) haamu tarttuu häneen kuristajakäärmeen otteella. Tarkkaavainen katsoja saattaa huomata, että sama kohtaus on ollut koko esityksen ajan esillä näyttämön sivustalla. Siellä jalustallaan pyörii Frederic Leightonin An Athlete Wrestling with a Python -veistoksen (1877) mukaelma.

Käynnissä on Johanna Freundlichin ohjaama sovitus Pajtim ­Statovcin romaanista Kissani Jugoslavia. Se kertoo Kosovosta Suomeen pikkupoikana perheensä kanssa paenneen Bekimin ja hänen äitinsä Eminen tarinat.

”Kirja teki minuun valtavan vaikutuksen. Se on täynnä sellaista ristiinvalottamista, jota en ole nähnyt aikaisemmin. Sen suoruus ja arvokkuus tuntuivat kumartelemattomalta ja maaginen realismi näyttämöllistämisen haasteelta. Ohjatessani koin olevani vastuussa siitä, että kirjan ajatukset pääsevät esille ilman puhkiselittämistä”, Freundlich kertoo.

mainos

Bekim on kahden kulttuurin välissä ja miessuhteidensa kanssa kipuileva opiskelija. Pienestä kosovolaiskylästä vuonna 1980 alkavassa Eminen osuudessa taas käydään läpi kurjan avioliiton ja Jugoslavian sodan kautta vieraaseen maahan johtava elämänkaari.

Esityksen onnistumista tukee se, että Toni Harjajärvi kykenee tavoittamaan Bekimin persoonan ristiriitaisuuden: sekä ulkopuolisuuden ja ahdistuksen että seksuaalisen itseluottamuksen ja pelottomuuden. Toimiva dramaturginen ratkaisu taas on toteuttaa Sari Puumalaisen esittämän Eminen osuus hänen itsensä kertomana muisteluna.”

Vieraan kulttuurin kuvaamisessa on aina sudenkuoppansa, mutta nyt asetelmassa on tarvittavaa syvyyttä.

”Ylipäänsä teatterissa on hyvä tietää, mitä sanoo ja miksi. Tietenkin tässä on tehty taustatyötä, ja meillä oli tiimissä kosovolaistaustainen Fikrete Miftari miettimässä kulttuurisia sävyjä ja yksityiskohtia. Toisaalta olen itse taustaltani kulttuurinen seka­metelisoppa, eikä minulla edes ole itsestään selvää kontekstia, mistä käsin teen juttuja. Tällaisissa töissä on tär­keää, ettei yritä tekeytyä joksikin muuksi kuin mitä itse on, vaan että pyrkii kertomaan enemmän siitä, miten monimutkaisia otuksia me ihmiset yleensä olemme.”

Merkittävässä osassa tekstissä ja näyttämöllä ovat vertauskuvalliset käärmeet ja kissat. Käärme näyttäytyy sekä Bekimin hellimänä lemmikkiboana että myrkyllisenä hietakyynä, jonka hän käy turistimatkallaan Kosovossa heittämässä Eminen isän päälle.

Kissoista tilaa eniten vie Bekimin homobaarista kotiinsa raahaama, ­Mihail Bulgakovin klassista Begemot-kissaa muistuttava tyrannimainen röyhkimys. Jonkinlainen avainkissa taas on Bekimin Kosovon-retkellään hoivaama kapinen ja pelkän kissuutensa takia piesty katukatti.

”Käärme kuvaa tietenkin ahdistavaa isän perintöä, mutta siinä on toinenkin puoli. Se on myös hellyyttä ja turvaa tarjoava toteemieläin. Tarinan kaikki kissat taas edustavat eri asioita. Kyse on esimerkiksi siitä, miten samaan asiaan voidaan suhtautua kulttuureissa eri tavalla. Siten Eminen häissään näkemä kissa näyttäytyy pahan ilman lintuna ja hänen lopussa lemmikikseen ottama kissa taas jonkinlaisena myönnytyksenä suomalaisuudelle ja tunteiden kohtaamiselle”, Freundlich avaa symbolien mahdollisia tulkintoja.

Teatterikorkeakoulun ohella myös New Yorkin Tisch School of the Arts -koulussa opiskellut Freundlich on käsitellyt töissään kulttuurisia jännitteitä aikaisemminkin. Hänen vuonna 2006 Kotkan Kaupungin­teatteriin tekemä ensimmäinen ammattilaisohjauksensa oli 1990-luvun eurooppalaisia ristiriitoja kuvannut David ­Greigin Eurooppa. Hän on ohjannut myös ­Joseph Conradin kolonia­lismin perintöä kuvaavan ­Pimeyden sydämen ja Tony Kushnerin aids-­epidemian alkuun sijoittuvan Angels in American.

”Teatterissa minua kiinnostaa jae­tun kokemuksen ohella se, miten vuosien työ, vaiva, rakkaus ja puurtaminen voivat kondensoitua parin tunnin tiiviiseen pakettiin. Oleellista minusta on aina se, kenen tarinaa pidetään mielenkiintoisena. Teatteri ei ole kuitenkaan mikään PR-toimisto, joka ei saisi käsitellä milloin minkäkin elämän­ympäristön vaikeita puolia.”

Koetko olevasi poliittinen taiteen tekijä?

”Minusta on Itsestään selvää, että jokaisella ihmisellä on tarina ja arvo. Ihmisen kohtaloa ei määrää vain oma motivaatio vaan monet muut asiat. Tuntuu typerryttävältä, että tätä nykyään joutuu perustelemaan sellaisille ihmisille, joiden mielestä maahanmuuttajat ovat niin sanottu esteettinen haitta. Jos on poliittista käsitellä ihmisiä, joilla ei aina ole ääntä, ilman muuta tämä esitys on poliittinen”, Freundlich huokaa.

Neil Young laulaa ’there is more to the picture than meets the eye’. Minua surettaa, miten köykäisin perustein ihmiset niin usein lähtevät solvaamaan toisiaan yksinkertaistamalla niitä olosuhteita, joista nämä tulevat.”

Pajtim Statovci & Johanna Freundlich: Kissani Jugoslavia

Esitykset Kansallisteatterin Willensaunassa 30.3.2019 asti