Niin yrityskulttuuri kuin yliopistot pyrkivät hiljentämään tutkijoiden kriittisiä keskustelunavauksia.
Mitä tapahtuu, kun tutkija kritisoi julkisesti yritystä tai brändiä? Hän saa viestintä- ja markkinointiosastolta yhteydenoton, jossa tarjoudutaan avaamaan yrityksen toimintaa ”väärinymmärrysten poistamiseksi”, yleensä privaatissa tapaamisessa.
Kun tutkija kiittää tarjouksesta ja ehdottaa puolestaan julkista keskustelua perustellen, että kritiikki on alun perinkin kirjoitettu julkisesta tutkijapositiosta käsin pyrkimyksenä herättää julkista keskustelua, yritys vetäytyy.
Tämä tapahtumaketju on toistunut kohdallani vaihtelevin nyanssein kolmasti kuluneena keväänä. Kahdesti yhteydenotot ovat kummunneet teksteistä, jotka on julkaistu Yliopisto2020-blogissa, kolmannella kerralla syynä olivat twiitit henkilökohtaiselta tililtäni.
Tutkijakollegoilta olen kuullut,
etten ole kokemuksineni yksin: eräs kollega kertoi, kuinka hänelle privaatti tapaaminen oli esitelty mahdollisuutena saada tutkimukseen uudenlaista ”syvyyttä” – ehdotus, joka ymmärrettävästi näyttäytyi tutkijalle ristiriitaisena ja jopa loukkaavana.
Mistä näissä yhteydenotoissa on kyse, ja mitä ne kertovat siitä kädenväännöstä, jota parhaillaan käydään tutkijoiden ja tutkitun tiedon yhteiskunnallisesta roolista? Paljonkin. Yritysten yhteydenotot kyseenalaistavat käsityksen siitä, kuka saa käyttää julkista keskustelutilaa ja minkälaisista positioista käsin. Lisäksi kuvioon nivoutuu kädenvääntöä yhteiskunnallisesta vallasta, representaatioista ja tulkintojen legitiimiydestä.
Saamissani yhteydenotoissa tämä jännite näkyy käytetyssä kielessä: viestien lähettäjätaho on esitetty monikkomuotoisena ”me”-toimijana: ”Me olemme lukeneet tekstiäsi kiinnostuksella.” Tutkijaa puolestaan puhutellaan etunimeltä, luontevasti sinutellen.
Jokainen saamistani viesteistä on lähetetty henkilökohtaisesti vain minulle. Niihin ei ole linkitetty esimerkiksi Yliopisto2020-blogin professoritason ylläpitäjiä, jotka viime kädessä ovat päättäneet tekstien julkaisemisesta ja käyttävät näin päätoimittajuuteen verrattavaa valtaa ja vastuuta.
Yhdessä nämä lähestymistavat voi nähdä pyrkimyksinä synnyttää tutkijalle vaikutelma, että yhteydenoton takana on huomattavasti tutkijaa suurempi toimija: taho, joka on sekä halukas että kyvykäs suojaamaan omia intressejään ja julkista imagoaan.
Tutkija puolestaan esitetään sekä retorisesti että konkreettisesti itsenäisenä, privaattina, ”pienenä” toimijana, joka edustaa vain omia näkemyksiään ja toimii vailla sellaista yhteiskunnallista vaikutusvallan vipuvoimaa, joka voisi haastaa yritystoimijan.
Syntyy vaikutelma, että tutkijaan suhtaudutaan omia mielipiteitä esittävänä yksityishenkilönä, ei legitiiminä yhteiskunnallisten asioiden analysoijana, joka osallistuu julkiseen keskusteluun tiedeyhteisön edustajana tutkitun tiedon pohjalta.
Nämä yritystoimijoiden ja tutkijoiden väliset viestit voidaan nähdä tuoreimpina esimerkkeinä laajemmista kehityskaarista, jotka ovat vaikuttaneet yhteiskunnassamme jo pitkään. Samaan vyyhteen voidaan linkittää median tavaksi muuttunut taipumus käyttää omia toimittajiaan sisällöllisinä asiantuntijoina tutkijoiden sijaan.
Toisen esimerkin tarjoaa ajatushautomoiden ja ”tutkimustehtaiden” kasvanut vaikutusvalta niin julkisessa keskustelussa kuin poliittisessa päätöksenteossa. Viimeisin kohua herättänyt ilmiö ovat työelämäprofessuurit, joilla yliopistoihin kutsutaan elinkeinoelämässä ansioituneita henkilöitä – joskus täysin ilman tutkimuksellisia meriittejä.
Kaiken tämän seurauksena on jatkuvasti epäselvempää, millaisia tutkitun tiedon ja tutkijoiden yhteiskunnalliset roolit oikeastaan ovat.
Yliopistot eivät ikävä kyllä ole näistä kehityskaarista irrallaan, päinvastoin. Kuvaavaa on, että kaksi saamistani yhteydenotoista on tullut nimenomaan yliopiston sisällä toimivista, osin yliopiston omistamista yrityksistä.
Äkkiseltään tämä yllättää. Eikö tutkijoiden tehtävä ole nimenomaan esittää kriittisiä näkökantoja, tarvittaessa myös yliopistojen sisällä? Valitettavasti todellisuus on yhä useammin toinen: yritysmaailmasta tuttu viestintäkulttuuri on hälyttävästi yleistynyt myös yliopistoissa, yhtenä lieveilmiönä kriittisten soraäänien vaimentaminen.
Esimerkin tästä tarjoaa Helsingin yliopiston yhteistyösopimus Helsingin innovaatiopalvelut Oy:n ja Xinova-nimisen yrityksen kanssa, mitä kritisoin Yliopisto2020-blogissa. Yhteydenotossaan Helsingin innovaatiopalvelut Oy:n edustaja luonnehti esiin nostamiani näkökantoja ”huoliksi”, jotka hän katsoi mahdolliseksi avata henkilökohtaisella keskustelulla.
Kärjistäen esiin nostamani tekijät eivät siis näyttäytyneet relevantteina ja legiitiimeinä tulkintoina, jotka esitin tutkijan positiosta. Sen sijaan olin ”väärässä”, ja käsitykseni tuli oikaista privaatisti.
Toistaiseksi asiat ovat suomalaisessa kontekstissa pysyneet maltillisina. Korviini ei ole kantautunut ”hankaliin” tutkijoihin kohdistuneita suoranaisia sanktioita, ei myöskään tarinoita suorasta sensuurista – ellei mukaan lasketa Jyväskylän yliopiston kohua herättänyttä päätöstä poistaa nettisivultaan mainintaa tutkija Jouni Tillin tekstistä, joka kritisoi Sipilää.
Myös keskustelu yritysten kanssa on sisältänyt positiivisia piirteitä: saamissani viesteissä on tuotu esiin, että henkilökohtaisesti kriittisiä keskustelunavauksia arvostetaan. Helsingin innovaatiopalvelut Oy:n kanssa myös mahdollisuus julkiseen keskusteluun on avoin.
Samalla uuden keskustelukulttuurin kanssa on oltava tarkkana. On selvää, että brändien suvaitsevuus kritiikkiä kohtaan on rajattua, ja pääosin mahdolliset julkiset keskustelut halutaan käydä huolella kehystetyissä konteksteissa, jotka eivät salli brändin lokaamista.
Yhteiskuntatieteilijänä näen tämän kaiken sitä ongelmallisempana, mitä enemmän yritys- ja bränditoimijat ovat ottaneet roolia yhteiskunnan visionääreinä ja arkkitehteina. Mainostoimistojen kiiltävät legitimaatiokampanjat muodostavat tähän kehitykseen kokonaan oman alalukunsa, joka sekin tarvitsisi kriittistä analyysiä.
Maailmalta kantautuu myös huolestuttavia esimerkkejä tilanteista, joissa yliopistojen viestintäosastot ovat alkaneet toimia brändipoliiseina. Eräs huhu kertoo tilanteesta, jossa opiskelijaa oli nuhdeltu, kun tämä oli esittänyt erään monikansallisen yrityksen pääjohtajalle kriittisiä kysymyksiä tämän pitäessä puhetta yliopistolla.
Kriittisten kysymysten katsottiin nolostuttaneen pääjohtajaa ja näin potentiaalisesti vahingoittaneen yliopiston brändiä elinkeinoelämän ja akateemisen maailman vitaalisena kohtauspaikkana.
Oman lisänsä kuvioon tuovat tutkijoiden jatkuvasti lisääntyneet pätkätyösuhteet. Syystä voi kysyä, kuinka moni tutkija uskaltaa työsuhteensa ollessa jatkuvasti katkolla kritisoida esimerkiksi yrityksiä, joiden johtoportaista löytyy yliopiston hallituksen jäseniä – tai vaikkapa yliopiston rehtori, joka viime kädessä päättää yliopiston rekrytoinneista.
Kaiken tämän vuoksi yritysten privaatit yhteydenotot tutkijoille ovat merkittävä ilmiö, josta on syytä puhua julkisesti. Yliopistojen yhteiskunnallista työnjakoa ajatellen meillä on aivan liikaa menetettävää, jos sallimme suumme sulkemisen ”privaateilla selvennystapaamisilla”.
Meidän tulisi myös pysähtyä kysymään – kuten Helsingin yliopiston rehtorivaalissa loppusuoralle päässyt Outi Vaarala teki hiljattain blogissaan – miksi yliopistot ovat päätyneet nykytilaan. Miksi niiden seinien sisällä enenevästi hyssytellään ja suojellaan brändiä sen sijaan, että yliopistot toimisivat kriittisen keskustelun suunnannäyttäjinä? Kenen intressejä ja valtapyrkimyksiä tämä vaientamisen kulttuuri palvelee, niin yliopistojen sisällä kuin yhteiskunnassa laajemmin?
Jos joku kokee minun liioitelleen tai vääristelleen asioita tässä kirjoituksessa, lähden ilomielin asiasta julkiseen keskusteluun. Yhteydenottoja innolla odottaen!
Kirjoittaja on sosiaali- ja kulttuuriantropologian yliopistolehtori, HY, Kansainvälisen oikeuden dosentti, TY, Allegra Lab Hkin pj, Tutkitusti-hankkeen vetäjä.
