Monikielistyvässä maailmassa kielet periytyvät ja leviävät yli totuttujen rajojen. Periytyykö identiteetti kielen mukana vai siitä huolimatta?
Suomen opettaminen suomalais-senegalilais-pohjoisirlantilaiselle lontoolaisvauvalleni on aina ollut itsestäänselvyys. Yli kaksikymmentä vuotta ulkomailla asuneena myönnän, että suomen kielen taitoni on ruosteessa, mutta olin jo aikoja sitten päättänyt, että minusta tulee mämmiä rakastava, suomeksi iltasatuja lukeva, suomalaisia lastenlauluja laulava, Iittalaa hamstraava Suomi-äiti.
Lukuun ottamatta Skype-puheluita suomalaisten perheenjäsenteni kanssa puhun pääsääntöisesti englantia. Englanninkielisiä sanoja lipsuu suuhuni jutellessani myös vauvalle. Anglismit tuppaavat vahingossa arkikäyttöön, ja harvoin edes enää huomaan virheitäni. Silti minulle ei olisi tullut edes mieleen olla puhumatta suomea lapselleni.
”On melko yleistä, etteivät ulkomailla asuvat suomalaiset opeta lapsilleen suomea”, kertoo Bilingual Potential -yrityksen perustaja, sosiologi ja kaksikielisyystutkija Soile Pietikäinen. ”Päätökseen voi liittyä negatiivinen identiteettisuhde omaan kulttuuriin, johon he ehkä tarkoituksella hakevat etäisyyttä. Tai ehkä asia ei ole vanhemmalle itselleen ollut tärkeä. Joskus vanhemmat eivät ole halunneet sitä hankaluutta, että perheessä kaikki eivät ymmärrä toisiaan koko ajan, sillä se vaatii oikeasti vaivaa.”
Pietikäisen mukaan haluamme käyttää kieltä, jolla meitä rakastetaan – ja haluamme rakastaa kielellä, jolla tunnemme syvimmin. Mutta missä määrin vanhemmalla on oikeus valita lapsensa kielellinen tulevaisuus?
”Asiaan liittyy ihmisoikeustaso. YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen kieli- ja kulttuurivähemmistöjen lasten oikeuksia käsittelevä artikla määrittelee, että jokaisella lapsella on oikeus ei pelkästään kuulla, mutta myös oppia ja käyttää vanhempiensa kieltä riippumatta siitä, käyttääkö ympäröivä yhteiskunta sitä. Tämä on todella vahva oikeusmääritelmä, sillä lapsen oikeus oppia ja käyttää kieltä on paljon vahvempi oikeus kuin pelkkä oikeus kielen kuulemiseen. Tämä sama oikeus on myös Suomessa asuvilla maahanmuuttajien lapsilla.”
Pietikäisen mukaan YK:n sopimuksessa ei määritellä, mitä kautta oikeus pitäisi saattaa lapsen ulottuville.
”Toisaalta vanhemmuuden kannalta on äärimmäisen tärkeää, että vanhempi puhuu lapselle sillä kielellä, joka on hänen tunnekielensä”, Pietikäinen jatkaa. ”Jos vanhempi ei halua käyttää äidinkieltään vanhemmuuden kielenä, voi syntyä ristiriita lapsen kielellisten oikeuksien ja vanhemman kielivalinnan välille. Pidän kuitenkin aina tärkeämpänä tervettä varhaislapsuuden kehitystä ja onnellista perhettä. Kaksikielisyys on toissijainen tavoite niihin verrattuna.”
Myös Pietikäisen perhe on monikielinen: italialaisen miehen lisäksi perheeseen kuuluvat 14- ja 16-vuotiaat lapset, jotka puhuvat suomea, italiaa ja englantia äidinkielisen puhujan tasolla. Pietikäinen sanoo 90-luvulla tajunneensa, että usein lapset eivät opi maahanmuuttajavanhempansa kieltä.
”Ajatus siitä, että omat lapseni eivät osaisi puhua suomea ja että minä en voisi puhua omille lapsilleni suomea, oli niin hirveä, että painuin suoraa päätä yliopiston kirjastoon. Lainasin kaikki kaksikielisyyttä käsittelevät kirjat ja luin ne viikossa läpi, vaikka en vielä edes suunnitellut lapsia. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin olen perustanut tiettävästi ensimmäisen eettisen yrityksen, joka ajaa maahanmuuttajien lasten kielioikeuksia YK:n lasten oikeuksien sopimuksen hengessä.”
Ulkosuomalaiset kertovat, että ulkomailla asutuista vuosista riippumatta suomen kieli on hyvin tärkeä osa identiteettiä. Lontoossa puolitoista vuotta asuneelle Emma Katajalle suomen kieli on kieli, jolla hän saa ilmaistua itseään täydellisesti.
”Ulkomailla asumisen aikana olen oppinut arvostamaan sitä, miten tietyllä tapaa eksakti suomi on: englanti tuntuu välillä vähän tökeröltä ’pistetään vaan sanoja toistensa perään’ -kieleltä siihen verrattuna, että suomessa kaikki taivutetaan ja sanoille on oma paikkansa lauseessa.”
Yli kymmenen vuotta pois Suomesta asunut Janina Oddoye Davies tuntee myös suhteensa suomen kieleen muuttuneen.
”Suhteeni suomen kieleen on muuttunut tietyllä tavalla etäiseksi ja keinotekoiseksi. Syytän tästä osittain somea. Sosiaalisessa mediassa suomen kieli pysyy kirjoitetussa muodossa ja tietynlaisessa kuplassa. Joskus tilanteessa, jossa joudun yllättäen puhumaan suomea vieraan ihmisen kanssa, en muistakaan oikeita sanoja, ja alkujaan suhteellisen neutraali tilanne muuttuu kertaheitolla suunnattoman stressaavaksi.”
Oddoye Davies kuvaa suomen kielensä jämähtäneen yli kymmenen vuoden taa.
”Se kuulostaa pehmeältä, tavalliselta ja on täynnä sanontoja ja termejä, joita nykyään ei kuulemma juuri kuule. Todellinen nykysuomi on täynnä vieraita sanoja, joiden merkityksen joutuu tarkistamaan netistä.”
Minulle suomi on liuta lapsuudenaikaisia muistoja. Mökillä riipputuolissa luettuja kirjoja kesähelteellä. Satuja, joita äitini luki minulle joka ilta 12-vuotiaaksi saakka. Stadin slangin sanoja, jotka ovat periytyneet sanavarastooni. Lukuisia mummilta kuultuja sananlaskuja, joilla hauskuutan miestäni kääntämällä ne englanniksi: ”Crying does not help at the market” tai ”Don’t lick before it drops”.
Huolimatta siitä, että päivisin ajattelen suurimmaksi osaksi englanniksi, tunnekieleni on suomi. Ärräpäät pärähtelevät melkein aina suomeksi, ja mieheni mukaan pälätän suomeksi unissani. Voin laskea Suomessa vierailut viimeisen vuosikymmenen aikana yhden käden sormilla, mutta silti suomella on tärkeä merkitys elämässäni. Se kumpuaa jostain sisimmästäni.
[cjtoolbox name=’thumbnailpois’ ] [/cjtoolbox]
