Tutkija-taiteilija Susanna Hast innostuu House of Cardsista ja Buddhalaisuudesta.

Teksti Iida Simes Kuvat Velda Parkkinen

”Hei kaikille, mä oon Susanna Hast, ja mä oon ihan jäässä.”

Nainen pitää mikrofonia tumppujensa välissä ja tanssii paikallaan itseään lämmitellen. Pienen telttakatoksen alla roikkuu värikkäitä rauhanlippuja. YouTubeen tallennetulla videolla sataa räntää kuin jalkarättejä.

”Nää on tarinoita sodasta. Osa näistä on tosi surullisia, ja nää on englannin kielellä”, avaa Susanna Hast sitä, mitä tuleman pitää.

”Näiden tarkoitus on herättää tunteita, ja kaikki tunteet ei ole ehkä kauhean myönteisiä, mitä näistä voi tulla. Tää on musikaalinen narraatio, ja tää liittyy mun tekemään tutkimukseen.”

Hast panee soimaan vetävän funktaustan. Kohta hän räppää beatin päälle: ”It doesn’t matter if they’re dead or alive. You will still pay the ransom…”

Eli ”ei väliä, ovatko he elossa vai kuolleita. Maksat silti lunnaat.” Hast viittaa kaapattuihin tšetšeeneihin, jotka elävät Kaukasuksen kriisien keskellä.

Helsingissä Töölönlahden rannalla kuvatussa videossa rauhantapahtuman yleisö kohtasi pari erilaista Susanna Hastia: musiikkia rakastavan, herkästi heittäytyvän taiteilija-Hastin sekä politiikkaa ja kansainvälisiä suhteita analysoineen tutkija-Hastin.

Ohikulkijakin pääsi osallistumaan kuvaamalla esityksen. Kännykkäkameran heiluvasta kuvasta tuli osa tšetšeeneistä, sodista, kärsimyksestä ja myötätunnosta kertovaa taide­teosta.

Taiteilija-Hastin työ avautuu parhaiten kelaamalla taakse­päin tutkija-Hastin taivalta.

Susanna Hast väitteli tohtoriksi Lapin yliopistosta vuonna 2012 aiheenaan ”Spheres of ­Influence” eli kylmän sodan aikaisista puheista tutut ”etupiirit”, joista Hast mieluummin käyttää nimeä ”vaikutuspiirit”.

Sanaan sisältyy tuomitseva ja kielteinen pohjavire.

”Yleensä etu- tai vaikutuspiireillä viitattiin Venäjään. Kyse on siis sitä, miten suurempi valtio sulkee vaikutuspiiriinsä pienempiä valtioita. Mutta käsitettä ei yleensä käytetty, kun puhuttiin vaikka Yhdysvalloista.”

Hast tutki enemmän nimenomaan käsitettä eikä valtioiden harjoittamaa politiikkaa, mutta huomauttaa silti, että poliittisestikin käsitettä voisi avata laajemmin.

”Vaikutusvallan alla oleva maa voi joskus myös hyötyä suhteesta, mutta jos ’vaikutuspiiri’ tarkoittaa automaattisesti jotain huonoa, me emme näe, mitä kaikkea siihen voisi kuulua.”

Maailma on muuttunut paljon väitöksen jälkeen.

”Jos olisin kirjoittanut väitöskirjaani Ukrainan kriisin jälkeen, aineisto olisi varmasti erilaista.”

Kansainvälisten suhteiden, politiikan ja Venäjän asiantuntijaa on pakko pyytää pohtimaan hieman nyky-Venäjää.

Onko Venäjällä nyt epätoivoinen tarve perustella suuruutensa oikeutusta?

Hast on pohtinut tätäkin.

”Venäläisillä on vahva visio herrojen kerhosta, johon he ovat mielestään aina kuuluneet. Venäjällä ajatellaan, että he ovat kautta aikojen olleet mukana neuvottelupöydissä luomassa maailmanjärjestystä. Tosin tällaisia visioita on muillakin suurilla valtioilla.”

Hast alkoi väitöksensä jälkeen pohtia valtasuhteita myös käsitteiden feminiininen ja maskuliininen kautta. Erityisen kiinnostava on käsitepari toksinen maskuliinisuus.

Yhdysvaltalainen feministi, journalisti ja bloggaaja ­Amanda Marcotte on kirjoittanut ”toksisesta maskuliinisuudesta” kuvaillessaan katujen aseellista väkivaltaa.

Marcotte ajattelee toksisen maskuliinisuuden tarkoittavan vallan ja kontrollin tavoittelua väkivallan keinoin. Siihen sisältyy näyttämisen halua ja pelkoa paljastua sisimmältään heikoksi tai pehmoksi.

Hastin mielestä toksista maskuliinisuutta voi soveltaa myös politiikan tutkimiseen.

Hän muotoilee ja etenee isommille kierroksille:

”Maskuliinisuus kulkee pitkälti käsi kädessä myös militarisoitumisen kanssa, eli priorisoidaan tietynlaista maskuliinisuutta, jossa voiman käyttö ja heteroseksuaalisuus ovat miehisyyden keskeinen elementti. Tähän maskuliinisuuden muotoon liitetään rationaalisuus, ei-tunteellisuus, hallinta, henkinen ja fyysinen vahvuus.”

Hast miettii poliittista vallankäyttöä tällaisten käsitteiden kautta. Valloitussodat voisivat olla toksista maskuliinisuutta. Mutta käsite ei liity vain ulkopolitiikkaan.

”Rasistinen isänmaallinen liikehdintäkin on toksista maskuliinisuutta.”

Maskuliinisuus ei ole pelkästään miessukupuolen juttu. Myös nainen, etenkin naisjohtaja, saattaa haluta käyttää maskuliinisia otteita.

Hast on pohtinut erityisesti House of Cards -tv-sarjan kolmatta kautta. Sarjan pääkertomuksia ovat päähenkilö Frank Underwoodin loputon vallanhimo yhdistyneenä kostonhaluun, Lähi-idän rauhanprosessi ja Yhdysvaltain Venäjän-suhteet. Vaimo Claire Underwood on aluksi miehensä ladymachbethmaisena taustatukena, kunnes alkaa itsekin keulia kohti kirkkaimpia politiikan parrasvaloja. Tv-sarjan pienemmissäkin puitteissa tapahtuu suuria.

”Minua alkoi kiinnostaa esimerkiksi, miten House of Cardsissa korostetaan ihmisten virtsaamista”, kertoo Hast.

”Frank Underwood virtsaa isänsä haudalla, mutta myöhemmin sarjassa Claire Underwood menee vessaan ja virtsaa ovi auki. Saadessaan valtaa päähenkilön vaimo alkaa muuttua yhä maskuliinisemmaksi hahmoksi. Jotta naiset olisivat työelämässä ja politiikassa uskottavia, heiltä usein edellytetään miehistymistä”, Hast pohtii.

Kaukasuksella, erityisesti Tšetše­niassa, on käyty verisiä sotia vielä 2000-luvulla, kun Venäjä on näyttänyt valtaansa yli pienten kansakuntien ja öljyputkien.

Susanna Hast etsii kriisistä myös hyvyyttä ja hyviä tekoja.

”Haluan tutkia myötätuntoa sodan keskellä. Pohdin, mitä muuta sodassa tapahtuu kuin raakuuksia. Monien mielestä tämä [kysymyksenasettelu] kuulostaa mahdottomalta.”

Hän on päässyt selvittämään todellisten sota-asiantuntijoiden kantaa ajatusrakennelmaansa.

”Asuin muutama vuosi sitten Genevessä. Kävin siellä tapaamassa Lääkärit ilman rajoja -järjestön edustajia. Kerroin heille, että etsin sodan keskeltä hyviä tekoja. Eräs kokenut työntekijä sanoi minulle tiukasti, että ’se on mahdotonta’ ja että hänen mielestään en ollenkaan ymmärrä sotaa. Pari päivää mietittyään hän kuitenkin palasi kertomaan minulle, että olen oikeassa, myös tämä näkökulma, ihmisten kapasiteetti sodassa, on tärkeä. Meistä tuli ystäviä.”

Hast törmäsi tšetšeenitaustaisen lääkärin Hassan Baijevin elämäkertaan. Baijev työskenteli Kaukasuksella karmeissa oloissa ja hoiti tuhansia eri kansallisuuksiin kuuluvia ihmisiä, sekä sotilaita että siviilejä. Baijevin hahmo ei Hastin mielestä ole automaattisesti hyvä eikä paha, eikä sen enempää maskuliininen kuin feminiininenkään.

”Hän kertoo paljon tunteistaan, vaikka aina hänen tunteensa eivät hänen omasta mielestään ole hyväksyttäviä. Esimerkiksi hän koki venäläisten palkkasotureiden hoitamisen ällöttäväksi. Silti hän hoiti heitä, koska hän on lääkäri, joka oli vannonut lääkärinvalan.”

Baijev työskenteli sairaalassa pommitusten aikana.

”Kesken tuhon sairaanhoitajat suojasivat häntä fyysisesti asettumalla hänen ympärilleen. Löysin tarinasta myös kehollisuutta.”

Nyt astuu kuvaan taiteilija-Hast. Hän on pitkään harrastanut ja opiskellut tanssia. Herkästi innostuvan tutkijan elämään tuli hiljattain mukaan uusi taiteenlaji.

”Musiikista on tullut minulle tärkeä työkalu. Kerran harjatessani illalla hampaita minulle tuli mieleen laulu, ’The Pit’ [Kuoppa]. Se oli pakko heti kirjoittaa ylös. Sitten niitä lauluja alkoi tulla enemmänkin.”

Hastilla ei ole aikaisempaa musiikkitaustaa. Kun lauluja vaan ”tuli”, oli opeteltava myös soittamaan kitaraa. Hast alkoi ottaa tunteja.

Kirjailija Elizabeth Gilbert on keksinyt, että kaikenlaiset teosten ­ideat ovat jo olemassa ikään kuin henkiolentoina ja ne vain ottavat jonkun ihmisen välikappaleekseen, jotta tämä kirjoittaisi ne ylös. Mitä Hast on tästä luovuuden teoriasta mieltä?

”Mäkin ajattelen, etteivät laulut ole mun kontrolloitavissa. Mä kirjoitan ne, mutta en mä ole tietoisesti tai tarkoituksellisesti luonut niitä.”

Nyt Hast kirjoittaa sähkökirjaa sodista ja sotien keskeltä löytyvästä myötätunnosta. Projektiin yhdistyy yhdistyy myös taide:

”Jokainen luku alkaa laululla. Se virittää lukijan oikeanlaiseen mielentilaan.”

Susanna Hast on ollut buddhalainen 15 vuoden ajan. Myötätunto on tärkeä osa uskontoa.

”Kukaan ei voi olla yksinään onnellinen, jos muut ympärillä kärsivät”, kertoo hän elämänfilosofiastaan. ”Ei ole mahdollista tulla onnelliseksi, jos ei samalla auta muita.”

Sotien tutkiminen tieteen tai taiteen kautta ei ole ollut helppoa.

”Suuri osa sotaraporteista kertoo lohduttomasta kärsimyksestä, eikä niitä voi oksentamatta lukea.”

Entä voiko taiteen keinoin tavoittaa jotain, mihin tiede ei yllä?

”Taide on helpompi vaikutusväline. Ihmisten on helpompi ottaa sitä vastaan.”

Yleisö kokee Hastin mukaan taiteen tuoman tieteellisen informaation eri lailla kuin perinteisen esityksen.

”Musiikillisesta tieteellisestä esityksestä jää erilainen muistijälki, johon liittyy usein myös tunnekokemus. Laulun voi palauttaa eri tavalla mieleen kuin kertomuksen.”

Hast laulaa enimmäkseen englanniksi, koska se on luonteva kieli ”akateemisissa karkeloissa”, joissa hän kertoo usein esiintyvänsä. Tosin Feministisessä kiroiluiltamassa hän yllätti itsensäkin räppäämällä Lapin murteella.

Nykyään puhutaan paljon kulttuurisesta omimisesta, appropriaatiosta. Sillä tarkoitetaan valtakulttuurin edustajien harjoittamaa vähemmistöjen perinteiden hyväksikäyttöä. Usein valtakulttuuri jopa vääristää vanhoja traditioita.

Onko Hast huomannut varoa tätä, kun hän sijoittaa taiteeseensa Kaukasuksen tapahtumia?

Ainakaan hän ei saa taiteellisesta työstään kaupallista hyötyä.

Hast palaa asiaan myöhemmin sähköpostitse.

”Minusta se, että esittää itselleen ja julkisesti kysymyksiä oman työnsä eettisyydestä, on keino välttää kulttuurista omimista. Pohdin koko ajan, onko jonkun teoksen tekeminen eettisesti oikein, loukkaanko jotain, ja ennen kaikkea kysyn itseltäni, kuka minä olen kertomaan sodasta tai Tšetšeniasta, tiedänkö oikeastaan mitään, mihin minä tällä pyrin ja mitä tällä tiedolla teen. Mutta taiteen tekemistä ei kannata lopettaa sen takia, että pelottaa. Minusta on aika mahdotonta yrittää ymmärtää vierasta asiaa, jos ei yritä jollain tavalla omaksua ja ottaa jotain siitä osaksi itseään.”

Hast on kertonut tšetšeenitohtori Baijeville tehneensä tästä biisin.

”Hän sanoi, että ’sounds great’”, kertoo Hast tyytyväisenä.

Onko Hast nyt unelmiensa ammatissa taiteilevana tutkijana?

”Minulla on koko ajan ideoita ja pokkaa tehdä asioita. Metodini on ’omalaatuinen random’. Sattumien kautta tapahtuu ihmeellisiä asioita, jotka eivät lopulta ole ollenkaan sattumia. Tulevaisuudessa työskentelen varmasti tieteen ja taiteen rajapinnassa, toivottavasti pitkälti omilla ehdoilla, koska olen kauhean huono ottamaan läksytystä vastaan. Neuvoja kyllä, mutta en rajoituksia. Esiintyvä taiteilija on se suurin unelma-ammatti, mutta sitä tuskin uskaltaa sanoa edes ääneen.”