Handmaid’s Tale kertoo diktatuurista, jossa rehellisiä ovat vain systeemin uhrit.

Teksti Iida Simes

Piinaavan jännittä­vää ja tyylikästä Hand­maid’s Tale -tv-sarjaa pidetään feministisenä huutona tasa-arvon puolesta.

Sitä se on – ja enemmän. Se on karjaisu, joka varoittaa totalitarismin vaaroista.

Handmaid’s Tale kertoo maailmasta, jota ahneus on tuhonnut ympäristökatastrofeilla ja sodilla. Yhdysvaltain tilalle on perustettu uusi valtio, Gilead. Uskonnollis-aatteellinen ideologia, sovinistinen hierarkia ja valtava poliisikoneisto pitävät sen kasassa.

Kanadalainen Margaret Atwood sai valmiiksi tv-sarjan kivijalkana olevan teoksen jo vuonna 1985 (suomeksi Orjattaresi, Tammi 1986).

Kirja on Kanadassa ja Yhdysvalloissa lukiolaisten pakollisella lukulistalla – vaikka San Antoniossa, Texasissa, erään koulun johtokunta yritti kieltää kirjan vuonna 2006 epäkristillisenä ja koska siinä oli liikaa seksiä.

Protestien takia johtokunta perui kiellon pian äänin 5–2.

Tv-sarjan kertoja on orjatar Frediläinen (Elisabeth Moss). Nimensä mukaan hän kuuluu komentaja Fred Waterfordin (Joseph Fiennes) huusholliin. (Engl. Offred, of Fred.)

Entisessä elämässään hänen nimensä oli June, ja hänellä oli mies ja lapsi.

Orjattaren univormuna ovat viitta ja kasvot peittävä hattu.

Kuukausittain komentaja pyrkii arvokkaassa ”seremoniassa” hedelmöittämään alapäänsä penetraatiolle paljastavan Frediläisen, joka lepää kunnioitetun vaimon sylissä.

Gileadin valtionuskonto on muka Raamatusta. Paljastuu, että vallanpitäjät ovat ensin luoneet diktatuurin, ja myöhemmin sitä pönkittämään on farisealaisesti keksitty raamatullisia opinkappaleita.

Oppien mukaan Frediläinen on saanut hairahtuneen elämänsä tilalle kunnioitetun aseman ja suojeluksen. Saman kieron logiikan mukaan joillakin naisilla sujuu loistavasti. Komentajien vaimoja, kuten Serena Joy Waterfordia (Irene Strahovski), kohdellaan kuin kuningattaria.

Väärin. Myös Serena Joy elää orjuudessa. Vaikka hän on ollut luomassa apparaattia, rakkauden ja nautinnon kaipuu pysyvät. Hän on mustasukkainen ja katkera. Naisten arvoasteikon ylinkin taso on vankila.

Vain ajatuksissaan vapaa Frediläinen, June, raiskataan säännöllisesti seremoniassa.

Eräs orjatar on kuin onkin moniulotteisessa tarinassa tyytyväinen: hän oli ennen narkkari, ja nyt hän asuu hienossa talossa.

Ripaus rakkautta ja romantiikkaakin löytyy, mutta vain muistoissa ja karkumatkoissa.

Järjestelmää hallitsevat miehet. Komentajat.

Kaikkialla on aseistautuneita poliiseja ja ”silmiä”, tarkkailijoita väijymässä vääriä sanoja, katseita tai lukemista – Gileadissa vain komentajat saavat lukea.

Orjattarien kouluttajat ovat ”tätejä”. Keskeisin heistä, täti Lydia, on ambivalenssissaan kauhistuttava. Hänessä välkähtää inhimillisyyttä, joka saman tien paljastuu psykopaatin elkeeksi. Lydia on sekä pseudouskontoa orjallisesti seuraava voimahahmo että epätoivoaan kostava hirviö. Näyttelijä Ann Dowd on kertonut muokanneensa Lydiaa mielessään lapsuutensa katolisen tyttökoulun opettaja.

Gileadissa rangaistaan usein ja ankarasti. Kansalaiset kulkevat ”muurin” ohi ja näkevät siellä roikkuvien teloitettujen ruumiita. Pahinta on karkoitus saastuneisiin siirtokuntiin siivoamaan radioaktiivisia jätteitä. Toisaalta kuolema on poispääsy Gileadin helvetistä.

”Silmä silmästä” ja ”jos oikea kätesi viettelee sinua, hakkaa se irti” -tyyliset lait koituvat pikkurikollisten kohtaloksi. Eniten silmäpuolia on orjattarissa, vaan voi huijaava komentajakin menettää kätensä.

Nautinto on rikos. Täti Lydian vahingonilo on suuri, kun eräältä orjattarelta silvotaan ”se mitä hän ei enää tarvitse”, klitoris.

Margaret Atwoodin kirja on uhka­kuvien fantasia, dystopia. Atwoodilla oli esikuvia. Genren tunnetuin teos on George Orwellin Vuonna 1984. Jo 1940-luvulla Orwell loi dystopian, jossa isoveli-teknologia valvoo kaikkia.

Toinen klassikko, Ray Bradburyn Fahrenheit 451 ilmestyi vuonna 1953. Molemmissa sairaan yhteiskunnan rattaat pyörivät sensoreineen ja jopa ajatuspoliiseineen, ja silti joku tekee rikoksista uhkaavimpia: sortuu tunteisiin ja käyttää järkeään.

Fahrenheit 451:ssä kirjoja ammatikseen tuhoava palomies kiinnostuu mitäs muusta kuin kirjoista ja samalla niitä ulkoa opettelevista toisinajattelijoista. 1984:ssä historiaa uudelleenkirjoittava puolueen virkamies ­rakastuu. Teoksen on tulkittu kuvaavan neuvosto­kommunismin diktatuuria, vaikka skottilaisen Orwellin ”Oseania” oli Euroopan ja Pohjois-­Amerikan liitto, ja tarina sijoittui Lontooseen.

Atwood reissasi 1980-luvulla miehensä ja lapsensa kanssa ympäri oudosti jakautunutta maailmaa. Hän aloitti Orjattaresi-teoksen kirjoittamisen Länsi-Saksassa, kun Vuonna 1984 tuntui omaäänisen päivittämisen arvoiselta vuonna 1984.

Naisia halventavasti niin poliittisissa päätöksissään kuin pintajulkisuudessakin kohteleva, outoja valheita suoltava bisnesmies Donald Trump voitti presidentinvaalit vuonna 2016. Keväällä 2017 tasa-arvon ja feminismin halventamisen takia ”Naisten marsseille” osallistui viitisen miljoonaa protestoijaa ympäri maailmaa.

Margaret Atwood kertoi The New Yorker -lehdelle marssineensa Torontossa. Atwoodin suosikkikyltti oli hänen ikäiseltään (77-vuotiaalta) vaikuttavan naisen plakaatti, jossa luki ”I can’t believe I’m still holding this fucking sign” eli ”en voi uskoa, että vieläkin kannan tätä helvetin kylttiä”.

Ikään kuin feministisen ajanlaskun jälkeen mikään ei olisi edennyt.

Atwood kertoi pohtineensa kirjoittaessaan, siis vuonna 1984, ”voisiko tällaista tapahtua?”. Samalla hän päätti sisällyttää teokseensa elementtejä, jotka viestivät vahvasti näin jo tapahtuneen.

Nuo älykkään karmaisevat visiot ovat ajankohtaisia.

Handmaid’s Tale -sarjan komentaja Waterford kertoo halunneensa luoda ”paremman maailman”. Systeemi voi jonkun, vaikka sellaisen, joka voi kuvitella itsensä komentajaksi, mielestä olla jopa houkutteleva.

Tarinan avain on, mitä komentaja vastaa, kun orjatar ihmettelee, miksi monille käy huonosti:

”Parempi ei ole koskaan kaikille parempaa. Se on aina joillekin huonompaa.”

Atwoodin, Orwellin ja Bradburyn teosten mukaan vallanhimoistenkaan ei kannata ottaa riskiä muuttaa maataan totalitaristiseksi.

Valheiden päälle rakennettu väkivaltakoneisto ei tuo hyvää kuin joillekin harvoille. Aluksi.

Ja kohta ei enää kenellekään.

The Handmaid’s Tale HBO Nordicilla. Orjattaresi (Tammi). Suom. Matti Kannosto. Uusi painos ilmestyy 27.6.