Saara Turusen dokumenttiteatteriesityksessä tarkastellaan suomalaisuutta tänne muuttaneiden katseen kautta.
Huoneteatteri Jurkan takahuoneesta kuuluu harjoitusten jälkeen rupattelua. Siellä turinoivat Saara Turusen valmisteilla olevan teoksen työryhmä. Esityksessä lavalla on kolme thaitaustaista Suomessa asuvaa naista.
”No tänään esimerkiksi olen koko päivän yrittänyt esittää miestä”, vastaa Kim Tauriainen nauraen kysymykseen siitä, miten harjoitukset ovat menneet.
”Ei nyt paljasteta esityksestä yhtään enempää”, virnuilee vieressä Lekki Nutchanart.
Suomen kieltä opiskeleva Tauriainen on asunut Suomessa kaksi vuotta, lähihoitajana työskentelevä Nutchanart jo 26 vuotta.
Aikaisempaa esiintymiskokemusta on vain Namwaan Yingsuksantisukilla, joka kertoo pikkutyttönä tanssineensa kyläjuhlissa. Viisi vuotta Suomessa asunut Yingsuksantisuk on opiskellut Thaimaassa yliopistossa ja täällä kauneudenhoitoalaa.
Ohjaaja Saara Turunen avaa esityksen Kim, Lekki & Namwaan lähtökohtia: ”Maahanmuuttajista kertovia esityksiä on tehty jonkun verran, mutta niissä aiheena ovat olleet usein pakolaistarinat. Tässä esityksessä minua kiinnostaa tänne rakkauden takia tulleiden naisten näkökulma suomalaisuuteen.”
Turunen kertoo saaneensa esitykseen vaikutteita ulkomailla näkemistään Rimini Protokoll -ryhmän projekteista. Niissä on esimerkiksi viety yleisöä telakka-alueelle kuuntelemaan itäeurooppalaisten rekkakuskien tarinoita. Toinen esitys taas valmistettiin perinteiseen teatteritilaan istanbulilaisten roskankerääjien kanssa. Kyse on oman yhteiskunnan kohtaamisesta uudesta näkökulmasta.
Suomalaisuuden peilikuvaksi Turusen mielestä sopivat erityisen hyvin tänne tuiki tavallista arkea elämään tulleet thainaiset.
”Käsikirjoittamisen sijaan olen yrittänyt lähinnä koota esitystä kaikesta siitä, mitä naiset omista elämistään kertovat.”
Yhtenä esityksessä käsiteltävänä teemana Turunen nostaa esiin tasa-arvon.
”Moni on saattanut Thaimaasta tänne tullessaan ajatella pääsevänsä jonkinlaiseen tasa-arvon paratiisiin, mutta todellisuus onkin sitten ollut ihan toisenlainen. Esiintyjiä etsiessäni huomasin myös, että thaimaalaiset ovat harmistuneita siitä kuvasta, jota heistä usein mediassa luodaan. Esimerkiksi moni koekuvauksiin tullut kysyi, että ei kai tämä liity jotenkin seksiin. Sanoin, että tämä liittyy siihen, mistä he itse haluavat puhua.”
Turunen tunnistaa esityksen yhteyden keskusteluun kulttuurisesta omimisesta ja siitä, kuka voi puhua kenenkin äänellä.
”On hyvä kysymys, voiko tällaisen esityksen edes tehdä. Olen itse hyvin suomea puhuva korkeakoulutettu. Tavallaan käytän esiintyjiä hyväksi tekemällä heidän elämästään taidetta. Minulla kuitenkin on tavoite, että Kim, Lekki ja Namwaan saavat käyttää esitystä, kuten itse haluavat, ja että he pääsevät subjekteina esille.”
Saara Turusen ohjaustöissä tuntuvat lomittuvan aina itsekriittinen tekijänäkökulma ja laajempi kulttuurikritiikki.
Esikoisteos Puputyttö (2008) kertoi naisesta, joka poliittisen, taloudellisen ja kulttuurisen kunnianhimon sijaan haluaa itse olla ”pornofantastinen” objekti.
”Sitä kirjoittaessani minulla oli vahva käsitys siitä, miten se pitäisi toteuttaa näyttämöllä, mutta en löytänyt sille ohjaajaa. Opettajani Juha-Pekka Hotisen rohkaisemana ohjasin sen sitten itse. Olin sellainen huonolla itsetunnolla varustettu nuori tyttö, joka onneksi sai kannustusta oikealla hetkellä.”
Broken Heart Story (2011) käsitteli taiteilijalle vaikeaa valintaa romanttisen rakkauden ja omistautuvan elämäntavan välillä. Samaa taiteilijaminuuden etsimistä Turunen kuvaa myös romaanissaan Rakkaudenhirviö (2015).
”Taiteilijuuteen kuuluu sellainen subjektipositio, jota ei ole perinteisesti mielletty naiselle sopivaksi. Erityisesti ohjaajana joutuu käyttämään valtaa. Vaikka pidän johtamisesta, saatan samalla soimata itseäni siitä, että olen liian kova määräilemään.”
Tavallisuuden aave (2016) on episodeista koottu tutkielma suomalaiskansallisen tapakulttuurin kolkkoudesta, itseilmaisun tukahduttamisesta, väkivallan hyväksymisestä osaksi tavallisuutta ja kriittisten äänten vaientamisesta. Turunen valmistelee syyskaudella Q-teatterin ohjelmistoon palanneesta esityksestä sovitusta Liettuan kansallisteatteriin. Ensi-illan on määrä olla toukokuussa.
Turusen ohjaustöissä on persoonallinen ote, ja näyttämöllistämisen tekniikat ovat koko ajan vaihtuneet.
”Päädyin aikanaan Teatterikorkeakouluun, koska halusin oppia kirjoittamaan. Olin käynyt teatterissa noin kaksi kertaa ennen kuin aloitin teatteriopinnot. Opiskelijavaihdossa Barcelonassa pääsin näkemään paljon kovatasoista eurooppalaista nykyteatteria. Sen jälkeen minua on kiinnostanut enemmän esittämisen muodon uudistaminen kuin perinteisten draamojen tekeminen.”
Entä mikä on taiteen tehtävä yhteiskunnassa?
”No, taide on turhaa. Siis siinä mielessä, että sen ei todellakaan tarvitse mitään bruttokansantuotetta kohottaa. Ennemmin taiteen tehtävä on muistuttaa siitä, että me kuollaan lopulta kaikki”, puuskahtaa Turunen.
”Taiteentekijänä ajattelen, että mitkään asiat eivät ole eristettyjä yhteiskunnallisuudesta. Ollakseen poliittinen ei kuitenkaan tarvitse käsitellä sotaa, pakolaisuutta tai pankkikriisejä, sillä politiikkaa on sekin, kuka tiskaa. Esityksissäni on aina piilossa poliittinen taso, sen voi lukea sieltä, jos haluaa. En kuitenkaan halua opettaa ketään siinä, miten pitäisi elää tätä elämää, koska ei minulla itselläni ole siitä mitään hajua.”
Saara Turunen: Kim, Lekki & Namwaan
Ensi-ilta 14.10. Teatteri Jurkassa
