”Hallituksen mukaan meidän pitäisi kunnioittaa juutalaisuutta, mutta juutalaisuus ei kunnioita meitä. Juutalaisuus haluaa hallita ja tähtää länsimaisen sivistyksen tuhoon. [– –] Meillä Saksassa ei ole enää varaa juutalaisuuteen. Haluan, että Talmud kielletään. Meidän täytyy lopettaa Saksan juutalaistuminen. Ei enää synagogia, ei enää juutalaisia kouluja, ei enää rabbeja.”
Tässä yhdistetyt kaksi sitaattia eivät ole 1930-luvun Saksasta vaan 2000-luvun Alankomaista. Niissä on vaihdettu maa ja korvattu islam juutalaisuudella. Lausunnot eivät ole mitättömiltä nettihäiriköiltä vaan Geert Wildersiltä, jonka johtama Vapauspuolue nousi maaliskuussa Alankomaiden toiseksi suurimmaksi puolueeksi.
Hän ei ole yksin: kuumeiset teoriat muslimien tulvaan uppoavasta lännestä ovat osa Suomenkin eduskuntapolitiikkaa.
Wilders on näyttänyt, miten juutalaisvihan muottiin istutettu muslimivastaisuus kelpaa politiikan polttoaineeksi. Kaikilta vaihto ei ole onnistunut täydellisesti, kuten Ranskan Jean-Marie Le Penin antisemitistiset puheet osoittavat. Suomessa Jussi Halla-aho on kutsunut juutalaisten kansanmurhan muistamista ”holo-hölinäksi”, jonka taustalla on se, että juutalaiset ”omistavat Hollywoodin ja Yhdysvaltojen median”.
Wilders on edelläkävijä myös muslimivihan ja Israelin apartheidin tukemisen yhdistämisessä. Hän on julistanut ulkoministeri Avigdor Liebermanin kutsumana virallisella vierailulla Israelissa, kuinka ”olemme kaikki Israel”. Oikeutuksen hakeminen rasismille Israelista onkin kätevää. Jos Eurooppa hyväksyy etnisen ylivallan Israelissa, niin miksi ei Euroopassa?
Kyse ei ole vain opportunismista vaan yhteisestä arvopohjasta. Israel on vuosia markkinoinut kuvitelmaa ”sivilisaatioiden kamppailusta” ja on maailman pakolaisvastaisimpia maita. Sisäministeri Eli Yishai valitti 2012 vainoa pakenevista afrikkalaisista, että ”tänne tulevat muslimit eivät usko, että tämä maa kuuluu meille, valkoiselle miehelle”. Lausunto on surullinen osoitus siitä, miten rotuidentiteettejä rakennetaan.
Yishain vanhemmat muuttivat Israeliin Tunisiasta, joten Euroopassa häntä tuskin hyväksyttäisiin valkoiseksi. Hänet lokeroitaisiin toisen sukupolven arabimaahanmuuttajaksi, joita hänen eurooppalaiset aatetoverinsa vihaavat.
Euroopan valtavirran kääntyminen yhä enemmän Israelin apartheidia vastaan houkuttelee maan päättäjiä tukeutumaan nousevaan rasistioikeistoon. Liittolaisuus kuitenkin näyttää Israelin politiikan ytimen paljaana ja kasvattaa kannatusta pakotteille niiden joukossa, jotka eivät halua palata synkkään menneisyyteen vaan torjua niin vanhan kuin uudenkin rasismin.
Syksy Räsänen
