Hoiva on elämän ja sen mielekkyyden perusta. Silti emme osaa edes puhua siitä kunnolla.
Teksti Lauri Punamäki ja Pontus Purokuru Kuva Annika Pitkänen
Turun sairaalan vanhuspsykiatrian suljetulla osastolla pahoinpideltiin, eristettiin, nöyryytettiin ja ylilääkittiin potilaita vuosina 2009–2014, paljasti Turun Sanomat vuosi sitten. Kun potilaat valittivat kohtelusta hoitajille ja lääkäreille, väkivallassa mukana olleet hoitajat vähättelivät potilaiden kokemuksia ja leimasivat puheet psykoottisiksi.
Tapahtumien oikeuskäsittely on kesken. Toistaiseksi ketään vastuuasemassa olevaa ei ole irtisanottu tapauksen vuoksi. Turun Sanomat sai paljastuksen jälkeen 200 yhteydenottoa, joissa kerrottiin suomalaisten psykiatristen osastojen ongelmista.
Onko kyseessä yksittäistapaus vai voiko ajatella, että tapahtumat kertovat jotakin yleisempää hyvinvointivaltiosta?
Hyvinvointivaltio on sopimus todellisuudesta, jossa ihmiset uskovat toisten ihmisten voivan hyvin. Sopimuksen turvin työkykyiset voivat nauttia vauraudesta ja vapaudesta.
Vauraus ja vapaus on kuitenkin mahdollista vain siksi, että monet ihmiset eivät saa kaipaamaansa huolenpitoa.
Hyvinvointivaltion ymmärrystä vanhuudesta, kuolemasta, vammaisuudesta, mielenterveydestä ja henkisestä hyvinvoinnista ohjaavat tehokkuus, kyvykkyyden normi, vaikeus käsitellä haurautta ja täysipäiväisen palkkatyön tai yrittämisen asettaminen elämän päämääräksi.
Ne, jotka eivät täytä normeja, määritellään riittämättömiksi tai muuten viallisiksi. Kaikkein heikoimmassa asemassa olevat ja eniten huolenpitoa tarvitsevat suljetaan laitoksiin tai jätetään yksin.
Suljetut ja pimeät alueet muodostavat hyvinvointivaltiossa suuren sektorin, jonka sisältöön kajotaan harvoin julkisesti. Psykiatriset osastot, vanhainkodit, koulukodit, putkat, säilöönottokeskukset, vankilat, suureläintilat: ihmiset yrittävät olla ajattelematta, mitä näissä paikoissa tapahtuu.
Laitokset on suunniteltu minimoimaan huolenpitoon menevät resurssit siten, että voidaan kuvitella, että ”ei sentään ketään jätetä heitteille” ja että asiat ovat hallinnassa. Ei siten, että se olisi hyvä tapa järjestää huolenpito niiden näkökulmasta, jotka huolenpitoa tarvitsevat.
Hoivan järjestämisen ongelmat on helppo sulkea mielestä. Juuri tämä mahdollistaa koko hyvinvointivaltion: on mahdollista kuvitella, että poissa silmistä olevat asiat on järjestetty siedettävästi. Ikään kuin yhteisestä sopimuksesta elämän perustana toimiva hoiva ja huolehtiminen painetaan näkymättömäksi.
Esimerkiksi laitoksessa ihmiset pidetään fyysisesti elossa säällinen aika, mutta heidän sosiaalisesta tai psyykkisestä hyvinvoinnistaan ei pidetä huolta. Ihminen voi kuolla nälkään yksinkertaisesti siksi, että hän masentuu ja lakkaa syömästä, eikä kenelläkään ole aikaa tehdä ruokaa ja aterioida hänen kanssaan.
Keskustelu hoivalaitoksista muistuttaa puhetta tuotantoeläimistä. Keskitytään siihen, onko hygienia, ravitsemus ja sairauksien hoito riittävällä tasolla. Onko ravinnepuutoksia tai liiallista lääkintää, ehditäänkö siivota karsinat tai vaihtaa vaipat. Keskustelua psyykkisestä hyvinvoinnista, sosiaalisista tarpeista tai ylipäänsä elämän mielekkyydestä ei osata edes aloittaa.
Yksinäisyydestä ja kärsimyksestä huolimatta hyvinvointivaltion projektia perustellaan sillä, että se on heikompia varten. Jopa oikeisto perustelee politiikkaansa sillä, että täytyy luoda talouskasvua, jotta voidaan ”huolehtia heikommista”.
Lopputuloksena ”heikommista” ei huolehdita kunnolla missään vaiheessa, oli talouskasvu kuinka suurta tai pientä tahansa.
Hoivaa koskeva mielikuvituksemme on rajoittunut kahteen vaihtoehtoon: joko yksinäinen ylikuormittunut (yleensä nais)hoivaaja kahdestaan kotona huolenpitoa tarvitsevan kanssa tai valtion ja markkinoiden järjestämä hoiva eli käytännössä laitokset tai kiireiset kotihoitajat.
Hoiva on päätetty järjestää tavalla, joka jättää ihmiset yksin uupumaan tai saa heidät sulkemaan läheisensä laitoksiin.
Hyvinvointivaltiossa hoiva on osittain siirretty naisten palkattomasta työstä naisten matalapalkkatyöksi. Tämä on tuonut tasa-arvoa työkykyisille naisille. Sen sijaan hoivaa tarvitsevien näkökulmasta tilanne ei välttämättä ole hyvä.
”Hoitotoimenpiteiden” lisäksi ihmiset nimittäin tarvitsevat sitä, että heille mahdollistetaan omanlaisensa elämä ja itsemäärääminen toimintakyvystä riippumatta.
Miten elää tavalla, jossa olisi tilaa myös paljon huolenpitoa tarvitseville? Miten elää yhdessä niin, että meitä ei eroteltaisi toisistamme työkyvyn ja hoivan tarpeen perusteella? Meiltä puuttuu mielikuvitus siitä, miten hoivaa voisi järjestää muulla tavoin kuin valtion välityksellä tai kotiin uupumalla.
