Kolumni

Toivon portit

Lukuaika: < 1 minuutti

Toivon portit

Kun marssin yli miljoonan ihmisen kanssa Irakin sotaa vastaan Lontoossa helmikuussa 2003, tilanne oli synkkä. Pääministeri Tony Blairin asema oli vankkumaton, eikä kansalaisten vastustus pystynyt estämäänBritannian osallistumista Irakin tuhoamiseen, jonka katkeria hedelmiä ovat Isisin nousu ja al-Qaidan leviäminen.

Eräs harvoista valopilkuista brittipolitiikassa oli parlamentaarikko nimeltä Jeremy Corbyn, yksi helmikuun suurmielenosoituksen järjestäjistä. Valloitussodan vastustaminen ei ollut Corbynin ainoa poikkeama Labour-puolueen valtavirrasta. Se oli osa yleistä oikeudenmukaisuuden ja rehellisyyden politiikkaa, joka piti hänet tiukasti syrjässä.

Nyt Jeremy Corbyn on Labourin johtaja ja veren tahrima Tony Blair on inhottu hahmo, joka ihmettelee, miksi hänen vetoomuksensa Corbyniä vastaan saavat ihmiset kannattamaan tätä entistä enemmän. Corbynin aikana Labourin jäsenmäärä on lähes kaksinkertaistunut. Britit janoavat muutosta, eivätkä he ole yksin.

Radikaalin vasemmiston liittona aloittanut Syriza nousi tammikuussa 2015 Kreikan johtoon. Espanjassa joulun kynnyksellä alle kaksivuotias Podemos sai ensimmäisissä parlamenttivaaleissaan 21 prosenttia äänistä ja kohosi kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi parlamentissa – jäsenmäärältään se on toiseksi suurin.

MAINOS. Juttu jatkuu mainoksen jälkeen.

Yhdysvalloissa toivon politiikasta saatiin esimakua 2008, kun Barack Obama myytiin äänestäjille presidenttinä, joka muuttaisi Washingtonin. Se, että Obama on jatkanut imperialismin raiteilla on sivuseikka: markkinointi kertoo sen, mitä kohdeyleisö haluaa, ei sitä, millainen tuote on. Sama kaipuu näkyy sosialistina itseään mainostavan Bernie Sandersin suosiossa.

Perussuomalaisten läpimurto näytti toisen puolen turhautumisen kanavoimisesta. Perussuomalaiset haastoi vanhat puolueet yhdistämällä oikeudenmukaisuuden retoriikan muukalaisvihaan. Kun puolue on hallituksessa toteuttanut kokoomuksen Kreikka- ja kurjistuspolitiikkaa, sen kannatus on romahtanut ja tiivistynyt rasismin ympärille.

Yhtä lailla Syrizalta kesti yksitoista vuotta nousta leikkausten vastustamisella valtaan, mutta vain kuusi kuukautta taipua EU:n kuristuksessa niiden toteuttajaksi. Corbynin politiikalle on paljon vastustusta, erityisesti Labourin huipulla ja tiedotusvälineissä, eikä Podemoksen tehokkuudesta ole vielä näyttöä.

Mullistukset kuitenkin osoittavat, että oikeuden­mukaisuuden edistämiseksi ei puoluepolitiikassakaan tarvitse myötäillä luutuneita rakenteita. On mahdollista raivata uusia polkuja, saada ääni kuuluviin ja takoa tyytymättömyys solidaarisuudeksi rasismin sijaan. Toivon portit ovat auki, eikä tulevaisuus ole vain nykyhetken toistoa.

Syksy Räsänen

  • 1.2.2016