Yhdysvaltalainen Max Blumenthal uskoo, ettei journalismin
tulisi pyrkiä objektiivisuuteen vaan eettisyyteen.
Kuva Velda Parkkinen
Max Blumenthal haluaa, että puhe konfliktista Israelin ja Palestiinan välillä lakkaa. Hän ei halua haudata asiaa – päinvastoin – mutta Blumenthalin mukaan on väärin puhua konfliktista, kun kyse on miehityksestä.
Sanat ovat erityisen tärkeitä journalismissa. Joulukuun alussa Rauhanfoorumissa Helsingin yliopistolla puhunut journalisti kertoo esimerkkinä uutisoinnista, jossa palestiinalaisia ”menehtyy” väkivaltaisuuksissa, kun taas israelilaisia ”tapetaan”. Yhdysvalloissa lehdistö tuottaa hänen mukaansa entistä räikeämpää propagandaa Israelin puolesta.
”Yhdysvaltalaisessa mediakulttuurissa on valtava ongelma, sillä näitä pro Israel -ihmisiä on korkeilla paikoilla. Mutta viime vuosina on tapahtunut myös positiivista kehitystä, sillä online-julkaisut kuten Electronic Intifada ja Mondoweiss ovat lisänneet vaikutusvaltaansa. Jälkimmäinen oli aluksi vain blogi. Sitä piti amerikanjuutalainen tyyppi, joka periaatteessa potkittiin ulos New York Magazinesta, koska hän oli liian kriittinen Israelia kohtaan.”
Mondoweissin perustaja Philip Weiss edustaa samaa riippumatonta journalismia ja kriittistä juutalaista näkökulmaa Palestiinan kriisiin kuin Blumenthal itsekin.
”Nykyään kaikki on hattaraa. Julkkisten tissivilahduksia ja terrorin pelkoa. CNN on periaatteessa Isisin ja Donald Trumpin kampanjan promootiohaara.
Blumenthal kirjoittaa muun muassa nettijulkaisu Alternetiin. Hän on kirjoittanut Palestiina-aiheesta myös kirjat Goliath: Life and Loathing in Greater Israel (2009) sekä The 51 Day War: Ruin and Resistance in Gaza (2015). Rauhanfoorumin yhteydessä häneltä esitettiin James Kleinfeldin kanssa tehty dokumentti Je Ne Suis Pas Charlie, joka käsitteli rasismin ja äärioikeiston nousua Ranskassa Charlie Hebdo -iskun jälkeen.
Ansioluetteloon mahtuu myös juttuja The New York Timesissa ja The Guardianissa, mutta Blumenthal ei ole päätynyt turvalliseen uraputkeen, johon hänellä olisi kaikki edellytykset. Hänen journalisti-isänsä on toiminut Clintoneiden neuvonantajana ja hänen veljensä on journalisti. Uransa alussa Blumenthal vakiinnutti asemansa raportoimalla valtavirtamediaan muun muassa murhista Meksikon rajakaupungissa.
Hänen Palestiina-raportointinsa osoittautui kuitenkin vaikeaksi tapaukseksi.
”The Nation -instituutti, joka oli antanut minulle apurahaa vuosien ajan, periaatteessa katkaisi rahoituksen, kun aloin kirjoittaa tästä aiheesta. En usko, että monikaan lehti julkaisisi juttujani. Ei siksi, etten olisi lahjakas journalisti, mutta koska he eivät halua julkaisusta seuraavaa päänsärkyä ja vastustusta.”
Blumenthal myöntää kuitenkin olevansa valkoisena amerikkalaisena miehenä etuoikeutettu.
”Voin sanoa mitä vaan ilman, että joudun pelkäämään päätyväni syytettyjen penkille.
Sananvapaus on aihe, jota sivutaan myös Je Ne Suis Pas Charlie -dokumentissa. Toimittajat kyselevät keskiluokkaisilta pariisilaisilta, uskovatko he rasismin lisääntyneen Ranskassa iskun seurauksena. ”En ole huomannut rasistisen diskurssin voimistuneen”, yksi haastateltavista vastaa. Toinen äityy ihmettelemään, miksi uskonnon merkkejä pitäisi kantaa näkyvästi. Huivilla hiuksensa peittävä musliminainen puolestaan kertoo, kuinka pelkkä julkisten kulkuvälineiden käyttäminen vaatii nykyään ”voimakasta tahtoa”.
Blumenthalin mukaan toisten sana on vapaampi kuin toisten.
”Jos organisoidut palestiinalaisten oikeuksien puolesta olet non-charlie. Sinua ei edes lasketa mukaan sananvapauskeskusteluun.”
Vaikka Blumenthal itse puhuukin etuoikeutetusta asemasta, on hänelläkin ollut vaikeutensa – myös Euroopassa. Pariisissa hänen puheensa yliopistolla peruutettiin, kun äärioikeistolainen Jewish Defense League uhkasi hyökätä tilaisuuteen.
”Se oli täydellinen farssi. Etenkin Charlie Hebdo -spektaakkelin jälkeen, kun yli miljoona ihmistä oli marssinut sananvapauden puolesta.”
Puhe saatiin lopulta pidettyä.
Enemmän Blumenthal kertoo järkyttyneensä vastaanotostaan Saksassa. Vihreä poliitikko Volker Beck syytti häntä julkisesti antisemitismistä ja esti vasemmistopoliitikkojen tuella hänen esiintymisensä Berliinin Volksbühnessä.
Suomessa Blumenthalin puhe ei saanut aikaan kohua, mutta tuotti sentään yhden vihaisen mielipidekirjoituksen. Kirkko & kaupunki -lehden sivuilla julkaistussa tekstissä kerrottiin Blumenthalin yllyttäneen paikallisia ”hyökkäämään muun muassa sotilaallisen puolustuksemme kohteisiin”.
Sitä Blumenthal ei tehnyt, mutta hän kertoi britannialaisten ja norjalaisten aktivistien menestyksistä paikallisten asetehtaiden pysäyttämisessä väkivallattomin keinoin ja kehotti paikallisia aktivisteja kokeilemaan samoja keinoja.
”Rohkaisen ihmisiä ottamaan oppia toisilta aktivisteilta. Jos hallituksenne lähettää tai ostaa aseita Israelista, pelkän valittamisen sijaan sille voi yrittää tehdä jotain. Norjassa Nammon asetehdas pysähtyi päivän ajaksi. He menettivät rahaa. Uskon, että hintalapun laittaminen miehitykselle on hyvä toimintakeino.”
Blumenthal ei pidä itseään aktivistina vaan ”kampanjoivana journalistina”. Hänen mukaansa journalismin tehtävä ei ole pyrkiä objektiivisuuteen – joka pahimmillaan tarkoittaa äänen antamista tasapuolisesti miehitetylle ja miehittäjälle tai rasistille ja rasismin uhrille. Journalismin tulisi ennemmin pyrkiä faktoihin ja eettisyyteen.
”En halua esittää olevani objektiivinen, koska se on hevonpaskaa. Tahdon olla mahdollisimman hankala paskiainen ihmisille, jotka tekevät pahaa.”
