”Haluaisin näyttää ihmisille muurin. Sitten puutarhan.” (Lolo, 14)
Sotilaat kävelevät mäkeä alas. Heillä on visiirilliset kypärät, luotiliivit, aseet, kaikki hampaisiin asti. Näyttävät siltä kuin olisivat taisteluun lähdössä. Kyynelkaasu polttaa hengitysteitä, vaikkei sitä ole ammuttu vasta kuin muutama kranaatillinen. Äänipommit tuntuvat lähinnä käsistä karanneilta typeriltä vitseiltä. Ihan kuin he väkisin yrittäisivät saada vaarantuntua aikaan. Joku on ilmeisesti heittänyt vartiotornia kohti kiven ja tämä on nyt seurausta siitä.
Vyötärönmittaiset lapset seisovat kadulla rauhallisina ja ottavat muutaman askeleen taaksepäin sitä mukaa mitä lähemmäksi sotilaat tulevat. ”Jumalauta ette voi olla tosissanne!”, tekee mieli huutaa parikymppisille taistelijoille, kun he kohottavat pyssyjensä piiput ja ryhtyvät ampumaan kumiluoteja lapsia kohti. Luodit ovat samankokoisia kuin lasten nyrkit. Niillä on otettu ihmisiä hengiltä.
On siis täysin tavanomainen perjantai-iltapäivä. Kaikki ennallaan, voisi postikorttiin kirjoittaa. Terveisiä Aidan pakolaisleiristä Palestiinasta.
Kulman takana luodeilta piilotellessamme vedämme huiveja, kauluksia, mitä vaan kangasrättejä kasvoille alkeellisiksi kaasunaamareiksi. Teini-ikää lähestyvä nuori poika polttaa vieressäni tupakkaa ja on huolissaan, kun huomaa, että minulla on kamera. ”Ethän julkaise facebookissa kuvaa jossa poltan?”, hän anelee hätääntyneenä, sillä ei halua isänsä saavan häntä kiinni moisesta rikoksesta. ”Älä huoli”, lupaan samalla kun uusi kyynelkaasukranaatti pomppii viereemme. Joku lapsista käy nappaamassa sen käsiinsä ja viskaa takaisin sotilaita kohti. ”Sovitaan, ettei isäsi tarvitse tietää, että hengität moista vaarallista savua.”
Muistan kuinka ala-asteella ollessani jokaisen piti opetella jouluevankeliumi sanasta sanaan ulkoa. Bethlehemin tähdet, paimenet lampaineen ja herran enkelit ovat kaikki hyvässä tallessa alitajunnan arkistoissa. Tätä touhua katsellessa ei voi kuin toivoa, että opetussuunnitelmat olisivat sittemmin kuroneet pari tuhatta vuotta umpeen ja tulleet tähän päivään. Voisi olla hyvä kertoa, että voi lapset, itämaan tietäjien kulkua ohjaa nykyään se minkä värinen henkilökortti heillä on, missä on seuraava checkpoint ja kuinka korkea muuri polun eteen osuu. Uskossaan vahvoja voisi muistuttaa, ettei helvetin ja taivaan rajaa tarvitse tuonen mailta etsiä, että riittää, kun avaa silmät.
(Yousef, 10)
Aida on piskuinen noin 0,1 neliökilometrin kokoinen ja viidentuhannen ihmisen asuttama täyteenrakennettu maatilkku Bethlehemin ja Beit Jallan välissä. Se on ollut olemassa jo 65 vuotta, eikä siksi enää tietenkään muistuta tavanomaista pakolaisleirimielikuvaa laakealla aukealla lepäävästä telttakylästä. Sementistä ja kivestä rakennetut muutamakerroksiset talot ovat toisissaan kiinni kuin siamilaiset kaksoset. Kujat kiemurtelevat kapeina käärmeinä. Seinissä olevista luodinraapamista voi laskea, että armeijan invaasiot eivät ole poikkeus vaan sääntö. Kahdeksanmetrinen muuri leikkaa horisontin monesta suunnasta. Vartiotorneista joku aina vahtii, mutta ei suojellakseen.
Vain parinsadan metrin päässä kulkee tie jota pitkin Israelin puolelta saapuvat kiiltävät luksusbussit rullaavat Bethlehemiin. Päiväretkellä olevat turistit istuvat niiden sisällä samanlaisissa lippalakeissaan ja katsovat minne oppaat osoittavat; pois. He ovat matkalla pyhässä maassa ja silloin kuuluu nähdä sellaisia asioita kuin Jeesuksen syntymäpaikkaa markkeeraava valtava kirkko ja paimenten niitty, joka tätä nykyä tosin muistuttaa enemmän puolikasta Esplanadin puistoa kuin lampaiden laidunta. Kaupungin keskusaukion reunalla ravintolassa nautitaan ehkä kuppi cappuccinoa ja ostetaan matkamuistomyymälästä oliivipuinen ristikaulakoru. Holy Land. Ah.
Mutta tänään on seikkailupäivä. Poiketaan siis matkaohjelmasta ja ajetaan harhaan omasta todellisuuskuvasta. Kurvataan sisään leirin prameasta portista ennen kuin sotilaat ehtivät ja leikitään turisteillekin tuttua seuraa johtajaa-leikkiä leirin lasten kanssa. Annetaan heidän näyttää millainen heidän maailmansa.
Kiitos Batool, Yousef, Ghassan, Araz, Akram, Lolo, Ihab, Dalal, Saara, Malak ja moni muu joka tavalla tai toisella oli projektissa osallisena. Tulkkina on toiminut Mustafa al-Araj.
-
- ”Luulimme, että muuri kaatuisi. Haluaisimme mennä kotiin.” (Yousef, 10)
-
- ”Pelaan jalkapalloa joka päivä. Se on lempipuuhaani. Pelaan kaikkia paikkoja, mutta olen parempi kentällä kuin maalissa. Unelmoin, että jalkapallon pelaamisesta tulisi ammattini. Lempinimeni leirissä on Messi.” (Yousef, 10)
-
- ”Tämä on meiltä kotoa. Päiväkodin opettaja maalasi Malakin naaman. Malak on neljä. Minulla on viisi siskoa.” (Batool, 7)
-
- ”Ennen pelasimme jalkapalloa aina kadulla. Nyt meillä on Lajee-keskuksessa jalkapallokenttä. Se on hieno asia, edistystä hyvään.” (Ghassan, 14)
-
- ”Me muistamme heidät kunnes kuolemme itse.” (Ghassan, 14) Seinämaalaukseen on kirjoitettu Gazassa kesällä 2014 surmattujen lasten nimiä.
-
- ”Tähän on kirjoitettu niiden kylien nimet, jotka meiltä vietiin. Siellä on minun kotikyläni. En ole ikinä päässyt käymään siellä.” (Yousef, 10)
-
- ”Saara on 11. Hän on siskoni. Meillä pitäisi olla enemmän leikkipaikkoja. Joskus olemme pihalla ja piirrämme maahan ruutuja ja hypimme.” (Batool, 7)
-
- ”Tykkään hänestä enemmän kuin kenestäkään. Hän on sisaruksistani ainoa joka ei tappele kanssani, sillä on vielä niin pieni.” (Batool, 7)
