Teksti ja kuvat Anitta Kynsilehto
Gazan kaistaleella odotetaan uusia iskuja. Jälleenrakentaminen on vain sanahelinää.
Tv-lähetys katkeilee, ja osa Netanjahun Yhdysvaltain kongressissa pitämästä puheesta kertovasta uutisesta jää kuulematta. Katson kysyvästi ystävääni, epäilen sähköjen katkeavan pian.
”Ei vielä”, hän naurahtaa. ”Miehittämätön lennokki. Meitä valvotaan taukoamatta.”
Puolen tunnin kuluttua perheen lapset kehotetaan pesulle ja nukkumaan. Nuorimmaisen harjatessa hampaitaan valot sammuvat. Seuraa kahdentoista tunnin tauko sähkönjakelussa. Sen jälkeen sähköt yleensä palaavat kuudeksi tunniksi.
”No, joskus suhde on kaksi tuntia sähköä ja kaksikymmentäkaksi ilman. Onneksi kevät on tulossa.”
Gazan kaista on yksi maailman tarkimmin vartioituja alueita. Sinne on hankala päästä, ja sieltä on lähes mahdotonta poistua, erityisesti jos on palestiinalainen.
Sain yllättäen luvan rajan ylittämiseen ainoana kolmen hengen matkaseurueestani maaliskuun alussa 2015. Israelin viranomaisten tapoihin ei kuulu perustella lupien epäämistä, vaikka periaatteessa kyse ei edes ole luvasta vaan kulkemisen ”koordinoinnista”.
Osa alueella kohtaamistani henkilöistä kuvaili Gazaa vankilaksi. Toisten mielestä vankila olisi todennäköisesti parempi paikka, sillä vankilassa oletuksena on pääsy vapauteen jossain vaiheessa.
Gazassa monilla on vaikea uskoa muutokseen tai tulevaisuuteen ylipäänsä.
”Edellisten kahden, vuodenvaihteessa 2008–2009 ja marraskuussa 2012 käytyjen sotien kautta Israel tuhosi Gazan nykypäivän. Viime kesän sota tuhosi uskon tulevaisuuteen”, kuvaa Amjad Shawa, palestiinalaisten kansalaisjärjestöjen verkoston PNGO:n Gazan osaston toiminnanjohtaja. Hänen viisivuotias poikansa vietti sodan piiloutuen pöydän alle, eikä suostunut poistumaan pöydän alta yli kuukauteen aseellisen kahakoinnin päätyttyä.
Heinä–elokuussa 2014 käydyn sodan jälkeen Gazan kaista on edelleen laajalti raunioina. Viimeisimpien Yhdistyneiden kansakuntien palestiinalaispakolaisten järjestön, UNRWA:n lukujen mukaan lähes 10 000 ihmistä elää evakkoina YK:n koulurakennuksissa ja muissa tilapäissuojissa. Lokakuussa puhuttiin vielä 60 000 evakosta. Tuhansille on löydetty tilapäinen asumus sukulaisten luota tai vuokra-asunnoista.
Alkuvuodesta UNRWA varoitti kassansa huvenneen niin, etteivät maan sisäisten pakolaisten asumiseen tarkoitetut vuokra-avustukset pian ole enää mahdollisia. Koulurakennuksiakin kaivattaisiin kipeästi varsinaiseen tarkoitukseensa. Nyt kunnalliset koulut toimivat tilanpuutteen vuoksi kolmessa vuorossa. Oppitunnit toteutuvat tiivistetysti, mutta opetussunnitelmaa ei ole räätälöity lyhennettyihin koulupäiviin soveltuviksi.
Beit Hanounissa lähellä Erezin raja-asemaa näkymä on lohduton. Kokonainen kortteli on tuhoutunut pommituksessa. Yhden talon raunioihin on edelleen hautautuneina kolmen sukupolven ruumiit.
Perheen isä ja seitsemän muuta miestä, hänen poikansa ja veljensä oli viety raja-asemalle kuulusteltaviksi, mutta vapautettu syyttöminä muutaman päivän kuluttua. Tänä aikana Israelin armeija oli vallannut perheen talon, eikä sisällä olleita perheenjäseniä päästetty ulos. Kun tukikohta kävi tarpeettomaksi, armeija poistui. Pian rakennus tuhoutui kohdistetussa ilmaiskussa.
Iskussa menehtyi perheen äiti, isovanhemmat, neljä tytärtä ja pieni tyttärentytär. Ruumiita ei ole saatu kokonaan ulos raunioista, vain irrallisia ruumiinosia ja niiden palasia.
Raunioiksi pommitettujen kaupunginosien keskellä kohoaa erilaisia teltta-asumuksia ja muita vain tilapäiseen asumiseen soveltuvia rakennelmia. Rajan varokaistaleen lähellä hedelmiä viljelleen Mahmoudin talon raunioiden viereen on pystytetty telttaleiri. Hän asuu leirissä yhdessä vaimonsa, yhdentoista lapsensa, kahden miniänsä ja muutaman kuukauden ikäisen lapsenlapsensa kanssa.
Myhäillen hän esittelee kotiaan ja osoittaa sitten aukiolle, josta keväinen ruoho jo puskee esiin.
”Tuossa oli hedelmätarhani, 80 sitruuna- ja 80 appelsiinipuuta. Israelin armeija tuhosi kaiken viime kesänä. Nyt poikani ja minä olemme työttömiä ja koko perhe elää avustusten varassa.”
Sodan tuhojen jälleenrakennusohjelmasta sovittiin syksyllä Kairossa, mutta suunnitelma ei ole juuri edennyt. Osaltaan syynä on se, etteivät avustukset ole saapuneet perille. Israel ei ole päästänyt tarvikkeita rajan yli, ja osa avunantajista on viivytellyt maksusuoritustensa kanssa.
Gazaan saapuneita rakennusmateriaaleja ei ole voitu toimittaa eteenpäin, sillä ihmisillä ei ole varaa rakennustöihin ja tarvittaviin materiaaleihin.
”Jälleenrakennusmekanismi tällaisenaan vain legitimoi Gazan saarron. Tarvitaan poliittista tahtoa purkaa saarto. Vasta sitten voidaan lähteä rakentamaan Gazaa”, toteavat palestiinalaisten kansalaisjärjestöjen edustajat yhdestä suusta.
Arkielämä on selviytymiskamppailua. Jälleenrakennuksen ajatus tuntuu mahdottomalta myös siksi, että asukkaat eivät tunne sodan päättyneen. Tulevaisuudesta ole takeita: miksi rakentaa talot uudelleen, kun ne voidaan tuhota minä hetkenä hyvänsä?
Kolme sotaa kuuden vuoden aikana ei luo uskoa rauhallisempaan tulevaisuuteen.
Kirjoittaja on Euro-Mediterranean Human Rights Networkin (EMHRN) johtokunnan jäsen. Hän vieraili Gazassa maaliskuussa 2015.
