Kello on 18.59, Nick Caven ja Warren Ellisin kappale Song for Jesse soi. Asun vielä muutaman viikon ajan Pariisin Bellevillessä. Poliisien sireenit ovat ulvoneet koko iltapäivän – satiirilehti Charlie Hebdon toimitus on melko lähellä, kymmenen minuutin kävelymatkan päässä.

Uutisvideoiden näkeminen aamulla sai minut voimaan pahoin.

Vasta kaksi yötä sitten kävimme liisteröimässä lähistöllä uusia töitä. Halusimme osoittaa niillä tukemme Gazan asukkaille ja nyt pohdin, löytyykö ranskalaisten sydämistä vielä tilaa palestiinalaisten kärsimyksille. Voimme tietysti teeskennellä, että tämänpäiväisillä tapahtumilla ei ole yhteyttä Palestiinan tilanteeseen – mielestäni on kuitenkin ilmiselvää, että ne liittyvät toisiinsa.

Terrori-iskun jälkeen sosiaalinen media täyttyi nopeasti profiilikuvilla, joissa julistettiin ”Minä olen Charlie” (Je suis Charlie). Tämä ei mielestäni ole ongelmatonta. Monet profiilikuvia vaihtaneet ranskalaiset taiteilijat elävät normaalisti 365 päivää vuodessa kommentoimatta ympäröivää yhteiskuntaa, vailla huolta siitä tuhosta, jota heidän ympärillään syntyy jatkuvasti. Nyt he käyttäytyvät ikään kuin hyökkäys Charlie Hebdoa vastaan olisi hyökkäys heitä itseään vastaan.

Ikään kuin söpöjen kuvien maalaaminen tai katu-uskottavien tägien kirjoittaminen olisi jotenkin rinnastettavissa siihen, että jotkut ovat vaarantaneet henkensä sanoakseen jotain oikeasti tärkeätä. Ja lopulta, vuorokauden päästä, monet heistä vaihtavan profiilikuvansa entiselleen. Mitä sen jälkeen?

Jospa sijaan, että julistamme ”Minä olen Charlie” julistaisimme, että ”Toimin kuin Charlie”?

Ottaisimme henkilökohtaisia riskejä ja toimisimme sen puolesta, mihin uskomme ja tekisimme sen suoraselkäisesti. Mitä tämä sitten voisi tarkoittaa? Esimerkiksi sitä, että mikäli olet ihmisoikeuksien puolesta taisteleva feministi Suomessa, niin älä keskity selfieiden napsimiseen iPhonellasi H&M:n rytkyt niskassasi. Jos käytät aikaasi siihen, niin olet osa samaa ongelmaa kuin hikipajoissa vaatteita ja elektroniikkaa tuottavat siat.

Meillä ei ole varaa tekopyhyyteen. Charlien lailla toimiminen ei pidä sisällään ainoastaan aroista aiheista puhumista, se vaatii myös muutoksia omassa elämässä ja tekemisissä. Mitä merkitystä on voivotella sosiaalisista epäoikeudenmukaisuuksista, lapsityövoiman käytöstä, ydinjäteongelmasta, jos ahmii samalla Nestlén tai Monsanton tuotoksia – noin esimerkiksi.

Matkustelin lapsena ympäri Yhdysvaltoja ja opin kaksi asiaa. Ensinnäkin kohtaamani ihmiset olivat valmiita tallaamaan toisensa jalkoihinsa silmää räpäyttämättä. Toinen, mitä opin oli se, että ainoa vapaus, joka meillä on, on vapaus, jonka pystymme ostamaan – tämä sama pätee myös Suomessa.

Tänään Pariisissa tapahtui jättimäinen tragedia. Siltikään minulla ei ole suuria toiveita sen suhteen, että taiteilijayhteisö vastaisi yhteisessä rintamassa ja tinkimättömästi. Kyllä julistuksia ja kunnianosoituksia tietysti tulee riittämään, mutta kuinka moni lopulta kunnioittaa Charlieta seuraamalla sen esimerkkiä. Kuka ottaa henkilökohtaisia riskejä ja sanoo sanottavansa riippumatta, mitä siitä seuraa?

Viime vuonna saimme egyptiläisen katutaiteilija Ganzeerin kanssa idean kammeta Egyptiä johtava kenraali valtaistuimeltaan taiteen avulla. Tämän idean seurauksena viranomaisten kuristusote egyptiläisestä katutaidekentästä kiristyi ja ainakin yksi taiteilija menetti henkensä, toinen joutui pakenemaan maasta henkensä edestä.

Ennen pyrkimyksiämme BBC, CNN ja kaikki maailman pääuutiskanavat olivat uutisoineet Rabaan verilöylystä, jossa arviolta 900 ihmistä tapettiin. Kaikkien syyttävät sormet osoittivat kenraali al-Sisin suuntaan. Pian tämän jälkeen al-Sisi pyrki – ja pääsi – Egyptin presidentiksi.

Saimme projektiimme mukaan useita taiteilijoita. Mukaan lähti muun muassa Banksy-yhteyksistä tunnettu Paul Insect, kuvittajana sekä New York Timesin toimittajana tunnettu Moly Crabapple, Captain Boarderline Crew (joka oli tuolloin Brasiliassa kritisoimassa taiteellaan Fifaa ja jalkapallon mm-kisoja), norjalainen DOT DOT DOT sekä iso joukko egyptiläisiä taiteilijoita. Me kaikki tuotimme teoksia aiheesta ja julkaisimme niitä tunnuksella #sisiwarcrimes.

Vähitellen mediakin heräsi. Vuorokauden kuluessa siitä, kun The Guardian oli julkaissut haastattelumme, Egyptin toiseksi suurin televisiokanava julisti meidät terroristeiksi ja Muslimiveljeskunnan kätyreiksi.

Keskustelin tästä newyorkilaisen taidekriitikon, Paper Mag -lehden päätoimittaja Carlo McCormickin kanssa. Hän onnitteli meitä siitä, että onnistuimme liudentamaan sanan ”terroristi” merkityksen lähes olemattomaksi – ja tämä liittyy isompaan kysymykseen Egyptissä. Mikäli taiteilijat – jotka ainoastaan välittivät kansainvälisen median raportoimat tapahtumat taiteen keinoin – leimattiin terroristeiksi, niin mitä meidän tulisi ajatella niistä muista maan hallitusta kritisoineista egyptiläisistä, joita myöskin syytettiin terroristeiksi?

Me emme olleet terroristeja. Kuinka moni muu sellaiseksi syytetty ei sitä ollut?

Odotin kärsivällisesti, että Erkki Tuomioja tai Paavo Arhinmäki sanoisi jotain julkisesti siitä, että suomalaista taiteilijaa syytetään terroristiksi. Toteaisi syytökset järjettömiksi ja vaatisi Rabaan verilöylyn sekä sen taustojen selvittämistä EU-tasolla.

Eivät he mitään sanoneet, eikä juuri kukaan muukaan. Ja kenraali, joka olisi kuulunut vastaamaan sotarikoksista Haagiin, on nyt Egyptin presidentti. No, 650 miljoonan dollarin asekaupat sentään syntyivät Obaman ja al-Sisin välillä.

Ja vuotta myöhemmin Gazan asukkaiden pyrkiessä pakoon Israelin pommituksia al-Sisi pisti maansa rajan kiinni ja loi samalla ampumaradan, jossa lahdata siviilejä – kenen lie kannustamana. 1 200 kuolonuhria myöhemmin mikään ei ollut muuttunut ja edelleenkin YK kieltäytyy – Yhdysvaltain painostamana – tunnustamasta Palestiinaa valtioksi.

12 ihmistä kuoli tänään Pariisissa, muutaman korttelin päässä kodistani ja minä istun tässä lähes koomassa. Tietämättä mitä tehdä.

Minulle maalaamisessa ei ole koskaan ollut kyse itsestäni, identiteettini rakentamisesta, vaan enemmänkin juuri siitä aiheesta, johon kullakin teoksella haluan yleisön kiinnittävän huomionsa. Jatkan Gazaan liittyvien teosten maalaamista ja kytken teoksissa tilanteen siihen, kuinka juutalaisen yhteisön tulisi kohdata todellisuus – se, että heidän nimissään suoritetaan palestiinalaisten kansanmurhaa.

Jos suomalaiset haluaisivat oikeasti toimia kuten Charlie, voisivat he esimerkiksi rehkiä kansalaisaloitteiden puolesta. Tälläkin hetkellä satoja miljoonia euroja suomalaisten veronmaksajien rahaa poltetaan Israelin kanssa käytävään asekauppaan. Nuo eurot pitkittävät sotaa, nälänhätää ja erottelua. Mitä me olemme valmiita tekemään?

Gazan 1 200 kuolonuhria sekä Pariisin uhrit liittyvät toisiinsa. Kunnioittaaksemme noita uhreja meidän tulisi nähdä maailma heidän näkökulmastaan.