Christian Petzold tekee elokuvia saksalaisista traumoista.
Saksan tämän hetken ehkä juhlituin elokuvaohjaaja, Christian Petzold, saapuu vaivautuneen oloisena Sodankylän elokuvafestivaalin lauantain aamukeskusteluun. Samaiseen voimistelusaliin pystytetyn pöydän äärellä vielä vuosi sitten Peter von Bagh haastatteli ranskalaista elokuvaohjaaja Olivier Assayasia.
Kaikkien kaipaamaa von Baghia ei kukaan ole edes yrittänyt korvata, vaan tänä vuonna järjestäjät ovat hoitaneet haastatteluja ja elokuvaesittelyjä vuorovedoin.
Petzoldin komppaajaksi ilmestyy hänen maanmiehensä, Sodankylässä monialaisen elokuvatuntemuksensa osoittanut elokuvakriitikko Olaf Möller.
Ramppikuumettaan valittelevan Petzoldin toiveesta keskustelu käydään saksaksi, vaikka edellisenä päivänä oli käynyt ilmi, ettei Petzoldin englannissa ole mitään vikaa.Kukaan ei valita siitäkään, että sympaattinen ohjaaja ajautuu haastattelussa muistelemaan nuoruusvuosiensa tuntemuksia niin yksityiskohtaisesti, ettei Möller ehdi viedä kunnolla ohjaajan koko uraa läpi. Avautuu se ohjaajapersoona näinkin.
Pikkukylästä Wuppertalin läheltä kotoisin oleva Petzold kertoo olleensa elokuvien suhteen koko nuoruutensa ajan enimmäkseen television varassa. Suorittaessaan siviilipalvelustaan NMKY:n kulttuurikeskuksessa hän pääsi vihdoin näyttämään elokuvia muillekin.
”Edes Berliinin elokuva-akatemiaan mennessäni en ajatellut, että ryhtyisin joskus tekemään elokuvia itse. Oikeastaan käytin ensimmäiset kaksi vuotta vain elokuvien katsomiseen”, Petzold muistelee.
Hän paljastaa myös, kuinka oleellinen käännös oman uran suhteen tapahtui Berliinin muurin murtumisen aikoihin. Koulussa opettajana ollut Peter Nestler patisteli koulun eristyneessä elokuvien umpiossa eläneet opiskelijat kentälle tallentamaan oman maansa historian käännekohtaa.
”Kiersin DDR:ää, haastattelin ihmisiä ja yritin ymmärtää, mistä oikein oli kyse”, Petzold kuvaa.
Petzoldin tuotannon kokoavana teemana voi pitää juuri saksalaisen lähihistorian käännekohtien ja ihmisten niihin sopeutumisen kuvaamista.
Hänen Sodankylässäkin esitetyssä esikoiselokuvassaan Vainotut (2000) keskushenkilö on 15-vuotias Jeanne, joka pakenee poliisia 1970-luvun Länsi-Saksan terroriaallon aikaan maan alla elävien vanhempiensa kanssa.
Kertomus rakentuu normaalien nuoren itsenäistymispyrkimysten ja epänormaalien ympäristöolosuhteiden väliselle jännitteelle. Elokuva on yhtä aikaa toimivaa perhedraamaa ja tutkielma saksalaisen yhteiskunnan yhdestä traumaattisesta ajanjaksosta.
Yellassa (2007) Petzold kuvaa väkivaltaisesta miehestään eroa tekevän nuoren naisen pakomatkaa ja rinnastaa sen nyky-Saksan markkinatalousvaatimusten maailmaan.
Berliinin filmijuhlilla Hopeisen karhun voittanut Barbara (2012) taas on kesän 1978 DDR:ään sijoitettu vivahteikas kuvaus systeemin epäsuosioon joutuneesta naislääkäristä. Petzold rakentaa totalitäärisen yhteiskunnan ilmapiiriä enemmän psykologisin sävytyksin kuin poliisivaltiokliseitä viljellen.
Elokuussa Suomessa ensi-iltaan tulevassa elokuvassaan Phoenix Petzold kertoo juutalaisvainojen jälkipyykkiin liittyvän tarinan petollisen miehensä kavaltamasta naisesta, joka yllättäen palaa sodan jälkeen keskitysleiriltä niin muuttuneena, ettei hänen miehensä tunne häntä enää.
Yellassa ja Barbarassakin pääosia esittäneen Nina Hossin tulkitsema Nelly Lenz huomaa ajautuvansa esittämään entistä itseään hänen miehensä rakentamassa katalassa juonessa, jonka tarkoitus on kavaltaa hänen oma peritty omaisuutensa.
Arkikokemuksellisesti epäuskottava tarina nojaa vahvaan vertauskuvallisuuteen. Sodan jälkeen Saksassa monet nimenomaan torjuivat koetut vääryydet kieltäytymällä tunnistamasta taakseen jättämiään ja jälleen edestään löytyviä vääryyksiä.
Elokuvan avainkohtaus on elokuvan kohtauksista viimeinen, ja elokuvan esittämisen yhteydessä tunteikas Petzold tuli paljastaneeksi, että se myös tallennettiin viimeisenä.
Kohtaus kuvattiin kahdella kameralla, ja Nina Hossin laulaessa Kurt Weilin kappaletta Speak Low häntä seuranneet näyttelijät itkivät oikeasti.
"Tuottajallani on ollut tapana järjestää kuvausten valmistumisen jälkeen isot juhlat, mutta tällä kertaa niistä ei tullut mitään. Kukaan ei pystynyt.”
Saksalaisten traumojen historia on ehtymätön lähde elokuvalliseenkin ammentamiseen.
Phoenix ensi-illassa 14.8.
Christian Petzold
Phoenix
Traumasta toiseen
Vuonna 2013 valmistunut draama Barbara käsitteli elämää Itä-Saksan valtakoneiston alla. Tekijänsä Christian Petzoldin uusin elokuva Phoenix käsittelee toisen maailmansodan arpia. Aivan kuten Barbarassa myös Phoenixissa käsitellään ilmiantamisen teemaa. Elokuvat resonoivat keskenään senkin takia, että niiden keskeisissä rooleissa ovat samat näyttelijät.
Sodan jälkeiseen aikaan sijoittuvan draaman hahmot ovat eläviä kuolleita, eivät zombeja, vaan niin kansallisella kuin henkilökohtaisella tasolla identiteettinsä menettäneitä ihmisiä.
Eniten tämä koskee Nina Hossin näyttelemää Nelly Lenziä. Keskitysleirille joutuneen laulajan kasvot ovat vahingoittuneet sodan melskeissä. Hänellä on huomattava omaisuus lunastettavanaan, mutta itsenäisen naisen sijaan Lenz on puolitahdoton toipilas päätyessään kasvojensa korjausleikkaukseen.
Petzold versioi tavallaan Hitchcockin Vertigoa. Johnny ei tunnista vaimoaan, mutta värvää tämän yhdennäköisyyden takia esittämään häntä. Hän ei tunnista –tai ei halua tunnistaa –pettämäänsä naista.
Kiehtova asetelma jää teatraaliseksi ja etäiseksi. Jännärin aineksena identiteettipeli toimii sen sijaan kelvokkaasti, etenkin dramaattisessa loppuratkaisussa.
Kaisu Tervonen
