Eläinkokoelmat ja -tarhat
Eläinten kerääminen ja kuljettaminen ympäri maailmaa kuin tavaraa ja sulkeminen kaltereiden ja lasien taakse ihmisten ihmeteltäväksi ei kuulosta eläimen kannalta reilulta.
Eikä se sitä olekaan, mutta tätä eläintarhat kuitenkin tekevät tieteen ja lajien suojelun nimissä.
Jo tuhansia vuosia sitten rikkaat ja valtaapitävät alkoivat kerätä eläinkokoelmia, joilla rikkaat tahtoivat osoittaa mahtiaan ja vaurauttaan. Euroopassa kuninkaalliset ja ruhtinaalliset esittelivät eläviä eksoottisia eläimiä, jotka eivät olleet Euroopassa rahvaan parissa, tai muutenkaan, yleisiä.
Bagdadin kalifin kerrotaan tuoneen yhden ensimmäisistä tunnetuista elefanteista Eurooppaan, kun norsu nimeltä Abul-Abbas lahjoitettiin frankkien kuninkaalle Kaarle Suurelle vuonna 802. Se ei elänyt pohjoisessa pitkään, vaan kuoli vuonna 810 oltuaan ilmeisesti Kaarle Suuren mukana sotaretkellä.
Eläinkokoelmia, joita kutsumme nykyään eläintarhoiksi on ollut olemassa satoja vuosia.
Euroopan ensimmäinen eläintarha perustettiin Lontooseen 1820-luvun lopulla mutta avattiin yleisölle vasta parikymmentä vuotta tämän jälkeen. Ensimmäinen yleisön nähtäväksi tarkoitettu eläintarha avattiin Dublinissa 1831. Helsingin eläintarha Korkeasaari perustettiin vuonna 1889. New Yorkin Central Park Zoo oli Yhdysvaltojen ensimmäinen yleisölle avoin eläintarha. Se avattiin vuonna 1860.
Nykyään eläintarhoja on tuhansia ja kaikissa maanosissa.
Ahtaat, virikkeettömät tilat
Vierailin talvella eläintarhassa St. Louisissa, Missourissa. Visiitti ei ollut etukäteen suunniteltu, eikä eläinten – jotka ovat yksi suuri mielenkiintoni kohde – näkemisestä huolimatta mieluinen, koska en halua tukea taloudellisesti, tai muutenkaan, eläinten vankina pitämistä. Mutta koska sisäänpääsy oli ilmainen, päätin valistaa itseäni katsomalla, mikä eläinten tilanne siellä on, jotta voisin vielä paremmin perustella kriittisen kantani eläintarhoihin.
Pidän eläimistä, rakastan niiden tarkkailua ja haluan oppia niistä. Mutta en näin.
Koska ilma oli celsiusasteikolla pakkasen puolella, useimmat ulkoaitaukset olivat tyhjillään. Ulkona näin pingviinejä ja minulle entuudestaan tuntemattomia kavioeläimiä kuten takineja (härkägemssi) ja kiinangoraaleja.
Lähes kaikki seisoivat liikkumatta, virikkeitä ei ollut. Aitaukset olivat eläinten kokoon ja lukumäärään nähden aivan liian pieniä.
Ainoat eläimet, joiden näin liikuskelevan enemmän kuin jalkaa vaihtamalla olivat hylje ja merileijona, jotka uiskentelivat pienessä tekokivin sisustetussa altaassa lasten heitellessä pehmoleluja niitä päin. Lasin toisella puolella merileijona yritti saada leluja kiinni, tuloksetta. Ihmisiä nauratti.
Kaikki muut eläimet olivat sään takia sisätiloissa. Arviolta 15–40 neliömetrin kokoisissa kalterein ja seinin reunustetuissa huoneissa, missä pystyi hieman jaloittelemaan. Eräässä rakennuksessa olivat kirahvit, strutsit, njala-antiloopit, hirvisiat, kengurut ja vallabit.
Kirahvi on korkein tiedetty maanisäkäs. St. Louisin eläintarhassa kirahveja oli kolme, eivätkä ne viihtyneet samassa tilassa samaan aikaan. Luonnossa kirahvit viettävät aikaansa pienissä, vaihtuvissa ryhmissä, joten eläintarhoissa olevien kirahvien kannalta järjestely on siltäkin osalta luonnoton.
Yhteen liitettyjä tiloja oli kolme, joskin ne olivat aivan liian ahtaita eläinten valtavaan kokoon nähden. Kirahvit elävät Afrikassa savannialueilla, joissa on tilaa, erilaista kasvillisuutta ja ravinnonlähteitä. Eläintenhoitaja antoi niille yhden puunoksan pureskeltavaksi. Muita virikkeitä ei ollut.
Ulos ne pääsisivät kuulemma kun lämpötila olisi vähintään +5. Ulkona oli kymmenen asteen pakkanen. Mietin, kuinka kauan kirahvit ja niiden naapurit joutuisivat odottamaan pääsyä karuun ja suojattomaan ulkoaitaukseen – ja raikkaampaan ilmaan.
Mikään eläintarha ei ole ongelmaton
Olen käynyt eläintarhassa viimeksi vuosia sitten, kun suostuin ihastuspäissäni treffeille Helsingin Korkeasaareen. Treffiseurani tiesi minun pitävän eläimistä ja arveli, että viihtyisin Korkeasaaressa. Tämä varmaan monia ajaakin eläintarhoihin: luullaan, että sinne eläimistä pitävien kuuluu mennä.
Korkeasaaressa näin samaa rataa käyskennelleen, kuopan maahan tampanneen leijonan ja muistin, miksi en pidä eläintarhoista. Ne ovat vankiloita, joissa ihmiset iloisesti viettävät päivän hattaraa syöden ja sormella eläimiä osoitellen. Niissä eläimet joutuvat poikkeuksetta olemaan pienessä tilassa ilman virikkeitä tai esimerkiksi ryhmänmuodostus- tai vaihtomahdollisuuksia.
Vuosittain miljardit tuotantoeläimet elävät elämänsä vangittuina ja muutenkin kaltoin kohdeltuina. Lopuksi ne tapetaan. Siihen verrattuna eläintarhojen asukkien elämän voisi ajatella olevan ratkiriemukasta. Vaan ei ole. Niiden elämänlaatu vangittuna ei koskaan vastaa niiden oloja luonnossa. Ja tapetaanhan eläimiä eläintarhoissakin.
Marius-kirahvi tapettiin puolentoista vuoden iässä vuosi sitten Kööpenhaminan eläintarhassa. Sen oli annettu syntyä ja näin houkutella tarhaan maksavia eläinvauvojen ihastelijoita, mutta sen tultua vanhemmaksi Marius houkuteltiin pois muiden kirahvien seurasta, jolloin sitä ammuttiin päähän. Tämän jälkeen sille tehtiin ruumiinavaus ihmisten katsellessa ja kuvatessa, ja se syötettiin eläintarhan leijonille. Pari viikkoa tämän jälkeen neljä leijonaa tapettiin uuden leijona-asukkaan tieltä.
Samankaltaisia tarinoita ja kohtaloita löytyy ympäri maailmaa. Mutta ei pelkästään ”siellä muualla”. Myös Suomessa tapetaan eläimiä, jotka on vangittu ”suojelutarkoituksessa”.
Seitsemän Helsingin eläintarhassa elänyttä paviaania meinattiin tappaa vuonna 2004, mutta vihaisen palautteen seurauksena aikeista luovuttiin. Kaksi lauman paviaaneista kuitenkin tapettiin vuonna 2010. Sittemmin eläinten todettiin joutuvan viettämään liikaa aikaa sisätiloissa kylmän talven takia, ja ne on siirretty eläintarhaan Tanskaan. Niinköhän siellä on paljon lämpimämpää talvella ja enemmän tilaa liikuskella.
Eläintarhat sanovat edistävänsä vaarantuneiden eläinlajien suojelemista kulttuurin, tieteen ja kasvatuksen avulla. Jos kyseessä olisi vilpitön halu auttaa ja suojella eläimiä, miksei enempää rahaa ja tietotaitoa käytetä eläinten sopeuttamiseksi takaisin luontoon, tai vaikkapa yleisöltä suljettujen turvakotien perustamiseen ja ylläpitämiseen? Vain harvat turvakodit sulkevat ovensa yleisöltä. Tämä johtunee osin rahasta.
Eläintarhoilla tehdään voittoa
St. Louisin eläintarhan nettisivuilla erikseen kerrotaan, kuinka eläintarhan toiminnalla on suora taloudellinen vaikutus palkkojen muodossa, epäsuora vaikutus bisneksen kautta sekä turistien ja vierailijoiden tuoma raha. Siinäpä se. Vaikka eläintarhaan ei ole sisäänpääsymaksua, syntyy oheistoiminnasta tuloa. Eläinesityksiä, tuotemyyntiä, ravintoloita…
Jotkut eläintarhan rakennuksista tai rakennelmista maksavat yksityiset henkilöt, ja lahjoittajien nimin varustettuja kiitoslaattoja onkin seinillä, penkeissä ja muissa näkyvissä paikoissa. Maatalouskemikaaleja myyvä Monsanto on lahjoittanut eläintarhalle miljoonia dollareita pienten lasten leikkialueen rakentamiseen, jossa lapset voivat leikkiä eläinlääkäriä, eläintenhoitajaa tai suunnitella eläimille ”eläintarhakoteja”.
Kööpenhaminan eläintarhan nettisivuilta löytyy tieto, että se tarjoaa yrityksille räätälöityjä palveluita ja tapahtumia, joissa voi vaikkapa vuokrata koko eläintarhan illaksi omaan käyttöönsä. Ja niin edelleen.
Eläintarha lieneekin kannattava bisnes, sillä ainakin Yhdysvalloissa on virallisten eläintarhojen lisäksi myös ns. tienvarsieläintarhoja – jotka harvemmin täyttävät edes virallisille eläintarhoille määriteltyjä kriteerejä – ja eläinnäyttelyitä ihmisten takapihoilla, joissa esitellään kädellisiä, suuria kissalajeja, karhuja ja muita villieläimiä. Eläimet on pakattu pieniin häkkeihin tai aitauksiin yksin tai ryhmissä, eikä niiden ravintoon, hoitoon tai muihin tarpeisiin juurikaan panosteta. Ihmiset pääsevät katsomaan näitä eläimiä maksua vastaan, ja se onkin ainoa syy, miksi näitä paikkoja perustetaan ja ylläpidetään. Menoja voi karsia eläinten tiloissa, lämmityksessä, virikkeissä, ravinnossa ja terveydenhoidossa.
Kädellisten turvakoteihin tuodaan apinoita myös tienvarsieläintarhoista. Vaikka ne eivät pääse turvakodissakaan kiipeilemään oikeissa puissa tai juoksentelemaan vapaana, saavat ne sentään kunnollista ravintoa, hoitoa sekä olla rauhassa ihmisten katseilta ja provosoinneilta.
Mietin, miksei yhtäkään maailman viimeisistä vuorigorilloista ole vangittu ”suojelutarkoituksessa”? Ehkä, koska niiden suojelussa on todella onnistuttu, pitämällä ne niille luontaisissa olosuhteissa ja turisteja sekä paikallista väestöä tiedottamalla, ja ihmisten pääsyä niiden elintilaan rajoittamalla. Tai ehkä koska tiedetään, että monet eläimet eivät selviä tai lisäänny vankeudessa.
Tiedämmehän, miten kävi Veera-delfiinin ja Venus-jääkarhun jälkeläisille suomalaisissa eläintarhoissa. Poikaset kuolivat ennen syntymistään tai pian syntymän jälkeen. Ainoastaan kaksi kuudestatoista Särkänniemessä vuosina 1985–2014 syntyneistä delfiineistä on selvinnyt hengissä.
Monia eläimiä voi nähdä luonnossa tai kameran kautta, mutta eläinten kannalta on parempi, ettei niistä kaikkia edes ikinä löydetä tai nähdä.
