Mitä yhdysvaltalaisessa naisten vankilassa tapahtuu? Hyvin toimeentuleva ja koulutettu Piper Kerman kertoo omaelämäkerrassaan Orange is the new black – Vuosi vankilassa. Kerman osallistui nuorena rahanpesuun ja joutuu yli kymmenen vuotta myöhemmin, aivan toisessa elämäntilanteessa tuomiolle: 15 kuukautta vankeutta Danburyssa.

Se on alimman turvallisuustason vankila, mikä yhdysvaltalaisella standardilla tarkoittaa, ettei vankeina ole väkivaltaisia tai muutoin kovan luokan rikollisia eikä vankeja rajoiteta niin paljoa kuin muiden turvallisuusluokitusten vankiloissa.

Kerman on siis tietynlainen hyvis. Pokkarin takakannessa lainataan Los Angeles Timesin arviota: ”Piperin asemassa voisit olla sinä. Tai paras ystäväsi. Tai tyttäresi”. Kirja antaa mahdollisuuden tirkistellä naisten vankilan arkipäiväistä menoa.

Kermanilla asiat ovat suhteessa varsin hyvin. Ystävät lähettävät postia ja kirjoja, järjestävät nettisivun vierailuaikojen varaamiseen eikä Kermanin tuomio ole kovin pitkä. Hänellä on varaa asianajajaan, ja mikä tärkeintä: vapautuessa häntä odottaa asunto ja työpaikka.

Jotain ylimielistä tässä on, mutta totta on myös se, että teksti on niin vetävää, että kirjan haluaa hotkaista.

Osaa Kerman olla itseironinenkin: hän kertoo ensin kutsuneensa latinalaisamerikkalaistaustaisia naisia poliittisesti korrektisti latinoamerikkalaisiksi, kunnes tyrmistyneet vankikaverit korjaavat häntä: ”Me kutsutaan itseämme täällä espanjalaisiksi, muru, espanjalaisiksi mameiksi”.

Kirja on täynnä stereotyyppien kohtaamisia ja törmäyksiä, eikä Kerman kainostele kirjoittaessaan kourivista vanginvartijoista, tökeröstä gynekologista, häkkilepakoista tai omista ennakkoluuloistaan tai pimahtamisistaan.

Tärkein anti kirjalla on vankiloiden pähkähulluuden kuvaaminen. Kerman antaa kuvan, että vankiloita johdetaan pelkällä mielivallalla. Eikä sitä tee vankilanjohtajaksi nimeämä tyyppi, vaan vankilan henkilökunta. Kerman kertoo hämmästyvänsä yhä uudestaan sitä, kuinka vankilan säännöt on tehty rikottaviksi.

Kun Kerman osallistuu koulutuksiin, joilla vankeja valmistellaan paluuseen yhteiskuntaan, ei lukija voi olla raivostumatta.

Terveyttä ja hyvinvointia koskevan luennon pitää eräs vartija, joka entisenä baseball-pelaajana tietää, kuinka tärkeää on liikkua riittävästi ja syödä terveellisesti.

”Hän ei kuitenkaan kertonut, kuinka varattomat ihmiset pystyivät hankkimaan terveydenhoitopalveluita. Hän ei kertonut, miten voimme huolehtia raskauden ehkäisystä ja muusta ennaltaehkäisevästä terveydenhuollosta. Hän ei kertonut, kuinka käytösongelmiin tai mielenterveyden ongelmiin sai apua, ja sellaista apua osa näistä naikkosista olisi totta tosiaan tarvinnut.”

Paljoa parempi ei ole luento positiivisesta asenteesta. Puhuja kertoo, kuinka onnistui epäonnistumisesta laihduttamisesta huolimatta juhlimaan hyvillä mielin. ”Huoneessa oli naisia, jotka olivat menettäneet lastensa huoltajuuden ja joutuisivat taistelemaan saadakseen lapsensa takaisin”, Kerman äimistelee luentojen turhuutta.

Huippu on kun asumisesta kertovalla luennolla vankilan rakennus- ja huoltopalveluiden henkilökuntaan kuuluva kaveri kertoo talojen eristyksestä, peltiverhoilusta ja parhaista kattomateriaaleista. Mitä hyötyä näistä tiedoista on kun vankilasta päässyt nainen yrittää löytää ensimmäistä vuokra-asuntoaan kahdeksan vankilavuoden jälkeen?

Jos vankilaa pitää soveltuvana rankaisumenetelmänä, oletuksena on myös, että se toimii jonkinlaisena korjaavana laitoksena. Toive on, että se ohjaisi harhaanastuneita kansalaisia takaisin kaidalle tielle. Siltä meno Danburyssa ei todellakaan näytä.

Vaikka Kerman toistaa sitä hämmennystä, jota hänelle toitotetaan – mitä kaltaisesi tyttö tekee tällaisessa paikassa – hän ei valkoisuudessaan ja koulutettuna kuitenkaan kaipaa mitään erityiskohtelua. Hän haluaisi, että kaikkia vankeja kohdeltaisiin inhimillisesti, ilman mielivaltaa ja seksuaalista häirintää.

Vapautumisensa jälkeen Kerman onkin työskennellyt vankien aseman tiedottamiseksi ja vankilasta vapautuneiden naisten auttamiseksi.

Loppusanoissa Kerman muistuttaa vielä: vuonna 1980 yhdysvaltalaisissa vankiloissa oli 500 000 asukasta, nyt yli 2,3 miljoonaa ihmistä. Kun Yhdysvalloissa karsitaan kuluja kouluista, sairaaloista ja kirjastoista, kasvavat menot vankiloissa. Yhteisöjen vahvistamisella saataisiin asiat takaisin tasapainoon.

Piper Kerman: Orange is the new black – Vuosi vankilassa. Suom. Oona Timonen. Otava 2014. 461 s. 4 tähteä.

Kirjasta on tehty myös tv-sarja, jonka voi katsoa Netflixissä. Toinen tuotantokausi alkaa 6. kesäkuuta.