”Paras tapa saada ihminen kieltäytymään roolista on tarjota sitä hänelle”, Wes Anderson sanoo ja näyttää punertavassa polkkatukassaan ja tweedtakissaan ihan idealistiselta matematiikanopettajalta.

Andersonin kahdeksas elokuva The Grand Budapest Hotel on juuri näytetty ensi kertaa toimittajille. Se kertoo nimihotelliin saapuvasta aulapoikaharjoittelijasta (Tony Revolori) ja Gustave H:sta (Ralph Fiennes), kaunopuheisesta vastaanottovirkailijasta joka jahtaa vanhoja ja rikkaita naisia.

Kun Madame D. (Tilda Swinton) jättää rakastajalleen testamentissa arvotaulunsa, Gustave saa peräänsä Madame D:n pojan Dimitrin (Adrian Brody) ja joukon konnia. Ralph Fiennes tekee Gustavena yhtä kannattelevaa työtä kuin Gene Hackman The Royal Tenenbaumsissa (2001).

”Wes kysyi minulta: Mitä roolia haluaisit näytellä? Sanoin: Tuota, kiitos”, Fiennes kertoo Berliinissä.

”On hyvin harvinaista olla mukana elokuvassa, jossa elokuvantekijällä on vapaat kädet.”

Olipa kerran kaksi poikaa Teksasista. He tapasivat yliopiston käsikirjoituskurssilla ja päättivät kirjoittaa yhdessä elokuvan. Se kertoi Dignanista ja Anthonysta, parhaista ystävistä ja amatööririkollisista. Avauskohtauksessa he väittelevät Starsky & Hutch -poliisisarjasta ja ryöstävät talon. Jälkikäteen selviää, että se oli Anthonyn vanhempien.

Dignania näytteli toinen elokuvan kirjoittajista, sittemmin näyttelijänä tunnettu Owen Wilson (alku- ja lopputeksteissä Owen C. Wilson) ja Anthonya hänen veljensä Luke. Ohjaaja oli Wes Anderson, se toinen käsikirjoittaja.

Käsivaralta kuvatussa Bottle Rocketissa (1994) oli kyse suuren luokan unelmista absurdin pienessä mittakaavassa. Siitä tehdyssä täyspitkässä Lurjukset (1996) moni Wes Andersonin tyylielementeistä oli jo paikoillaan, kuten toistuva leikkaus yksityiskohdista toiseen, villit tapettikuosit ja rytmimuna musiikkiraidalla.

Bottle Rocketissa kiroiltiin, mikä on epätyypillistä Andersonilta. Seitsemää pitkää elokuvaa myöhemmin The Grand Budapest Hotelissa ympyrä sulkeutuu ja lentelevät ärräpäät hätkähdyttävät yhtä paljon kuin elokuvan irtileikatut ruumiinosat tai bondmaiset takaa-ajokohtaukset laskettelukeskuksessa.

The Grand Budapest Hotelin neljästä eri aikatasosta koostuva rakenne muistuttaa maatuskanukkea.

Alussa nuori tyttö vierailee nykyhetkessä lempikirjailijansa hautamuistomerkillä. Sitten mennään ajassa parikymmentä vuotta takaperin: Tom Wilkinsonin esittämä vanha kirjailija muistelee yöpymistään nimihotellissa vuonna 1962. Tuolloin hän kuuli hotellinomistajalta tarinan siitä, miten tämä oli tullut hotelliin töihin vuonna 1932. Elokuvan juoni on tuo tarina.

Wilkinsonin kirjailijan suulla kuullaan myös ajatus, jonka mukaan tarinat tulevat kirjoittajan luo. Se on lainausta itävallanjuutalaiselta kirjailijalta Stefan Zweigilta.

”Yritin tehdä oman versioni zweigilaisesta tarinasta”, Anderson sanoo.

Zweigin kohtalokkaasta novellista ”Kirje tuntemattomalta naiselta” on tehty lukuisia elokuvasovituksia, mukaan lukien Hannu Lemisen ohjaama melodraama Valkoiset ruusut (1943), pääosissa Helena Kara ja Tauno Palo.

Wes Andersonin ihailema Zweig oli runoilija ja pasifisti. Vuonna 1934 hän pakeni vaimonsa kanssa juutalaisvainoja Lontoon ja New Yorkin kautta Brasilian Petrópolikseen. Euroopan henkisen tilan masentama pariskunta teki yhdessä itsemurhan vuonna 1942, alle kolme vuotta ennen sodan päättymistä.

The Grand Budapest Hotel ei sijaitse Unkarissa vaan kuvitteellisessa Zubrowkan tasavallassa jossain Itä-Euroopassa. Tällainen mielikuvituksellisuus kuuluu Wes Andersonin elokuviin, jotka ovat täynnä keksittyjä kirjoja (Rushmore – akatemian älypää, The Royal Tenenbaums), karttoja (Moonrise Kingdom) ja eläimiä (Steve Zissoun vedenalainen maailma).

”Ajattelin aina, että meidän hotellillamme on yhtä paljon tekemistä oikean Budapestin kanssa kuin Pikku myymälällä”, Anderson sanoo.

Ernst Lubitschin ohjaamassa komediassa (The Shop Around The Corner, 1940) ennakkoluulojen erottamat myyjäkollegat (Margaret Sullavan ja James Stewart) rakastuvat toisiinsa kirjeiden välityksellä lama-ajan Budapestissa.

Työryhmä katsoi yhdessä elokuvia inspiraatioksi. Anderson luettelee nimiä.

”Pikku myymälä, Ollako vai eikö olla (1942), Rouben Mamoulianin Rakasta minua tänä yönä (1932)… Ja Ingmar Bergmanin Hiljaisuus (1963), joka myös sijoittuu keksittyyn kaupunkiin Euroopassa.”

Olennaista on myös se, että Hiljaisuudessa sisarukset ja pieni poika matkustavat junalla uppo-outoon kaupunkiin ja yöpyvät hienossa, vanhassa hotellissa. Hotelli on määritelmällisesti väliaikainen yösija, outo välitila.

Kirjoittajat ovatkin kautta aikojen käyttäneet hotellia eräänlaisena sukelluskellona, joka suojaa henkilöhahmoja ympäröivän yhteiskunnan vetisiltä myllerryksiltä. Juoneen kuuluu, että lopulta suojaus murtuu ja maailma hyökyy sisään. Näin käy myös The Grand Budapest Hotelissa, jonka kuvitteellisessa universumissa lisääntyvät symbolit ovat paikanpitäjiä hakaristeille.

On eräs esikuva, jota Anderson ei lehdistötilaisuudessa mainitse. Thomas Mannin järkälemäinen Taikavuori (1924) kuvaa tismalleen samaa, maailmansotien välistä aikakautta Euroopassa ylhäältä vuorten eristyksestä käsin.

Nuori ja elämännälkäinen päähenkilö Hans Castorp matkustaa Alpeilla sijaitsevaan hoitolaitokseen sairaan serkkunsa Joachimin seuraksi. Alkuun vastahakoinen Castorp vaipuu hiljalleen samaan mielentilaan joutilaan potilaskatraan kanssa. Lepotuoleissa viltin alla nautitut päivätorkut, monen ruokalajin illalliset ja keskusteluseura venyttävät viikot äkkiarvaamatta kuukausiksi ja vuosiksi. Seitsemän Berghofissa vietetyn vuoden aikana Hans Castorp rakastuu, herää musiikin täydellisyyteen taidemuotona ja seuraa kahden ajattelijan, epäilijä-Naphtan ja humanisti-Settembrinin, tahtojen taistoa.

Lopulta alamaailman sota imaisee palkeisiinsa myös Hans Castorpin.

Wes Anderson ja Ralph Fiennes vierailivat helmikuussa Berliinin elokuvajuhlilla The Grand Budapest Hotelin maailmanensi-illassa.

Ensi-illassa 11.4. Neljä tähteä.