Elokuvantekijä ja kuvataiteilija Mika Taanilan (s. 1965) Aikakoneita-näyttelyn kiinnostavinta antia ovat installaatiot, jotka perustuvat vahvasti elävään kuvaan, ääneen ja niitä toistavaan teknologiaan. Tiede, dokumentti ja avantgarde kohtaavat filmiprojektorien pysähtymättömässä narskeessa.

Ihmisen ongelmallinen suhde toisaalta teknologiaan ja toisaalta ympäröivään, ei-inhimilliseen ympäristöönsä nousee näyttelyn keskeiseksi kysymykseksi. Taanilan teokset eivät ole ”ympäristötaidetta” sanan perinteisesti ymmärretyssä merkityksessä, mutta kokonaisuudesta muodostuu omaleimainen sukellus tähän suohon ja yritys ylittää se.

Taanilan teknomaailmankuva on paitsi esteettisesti kutkuttava myös kakofonisen ahdistava. Tämä ristiriitaisuus kuvaakin osuvasti nykyihmisen teknologiariippuvuuden ja sen luomien uhkien kanssa tasapainottelun määrittämää suhdetta ympäristöömme. Teknologia tarjoaa kurkistusaukon maailman tarkasteluun, mutta taide tunkee väliin ja heijastaa omaa todellisuuttaan. Kaikki palautuu lopulta luontoon, jonka lihallinen osa myös taidetta ja tiedettä välineenään käyttävä ihminen on.

Taanila liikkuu teoksissaan tulevan, menneen ja nykyisyyden jänneväleissä. Painopiste on kuitenkin menneessä. Tulevaisuus hahmottuu epävarmuutena, joka ei saa varsinaista muotoa. Teokset jäävät tavallaan ajattomiksi. 2010-luvun erityisyys ei ole käsin kosketeltavissa, mutta toisaalta kaikille kysymyksille ei myöskään ole viimeistä käyttöpäivää.

Ajankohtaisuudessaan poikkeukselliseksi nousee kuitenkin teos Suomen sähköisin kunta (2013). Teos on kolmikanavainen videoinstallaatio, jossa Taanila on kuvannut dokumentaarisella otteella Olkiluodon kolmannen ydinreaktorin rakennusprojektia. Vuosia venynyt projekti ja budjettinsa moneen kertaan ylittänyt Olkiluoto 3 tulee olemaan valmistuessaan todennäköisesti maailman kallein rakennus.

Teoksen videot kuvaavat reaktoria ja sitä ympäröivää Eurajokea dokumentaarisella otteella. Kesä kiertyy talveksi kuvien nopeutetussa virrassa ja reaktori kasvaa joen varrelle frankensteinmaisen olennon tavoin. Välillä siirrytään tarkastelemaan reaktoria ympäröivää joutomaata, välillä Eurajoen S-marketin kelmeitä valokylttejä. Reaktorin sisällä leijuu paksu outouden tuntu, työntekijät kulkevat valkoisissa haalareissaan ja mittauslaitteet särisevät.

Kamera dokumentoi tarkkailevan silmän tavoin, mutta ei selitä. Rakeisia filmille kuvattuja luontokuvia on leikattu videomateriaalin sekaan. Nämä kaksi tallennettua todellisuutta hankaavat toisiaan vasten ja saavat kysymään, mikä on teknologian kehityksen merkitys muuttuvalle suhteellemme ympäröivään todellisuuteen? Katsojan kyvyttömyys tarkastella samanaikaisesti kaikkia kolmen ruudun tapahtumia asettuu hätkähdyttävään suhteeseen niistä säteilevän uhan kanssa.

Kunkin teoksen syntyprosessia on avattu näyttelyteksteissä, jotka paitsi selittävät teknisiä taustatietoja, näyttävät myös pyrkivän ohjaamaan katsojan tulkintaa. Teksteistä tulee eräänlaisia käyttöohjeita, joiden puitteissa teos jatkaa rakentumistaan. Teknologia näyttäytyy myös orgaanisen kaltaisena rakennusmateriaalina. Esimerkiksi Sseennsseess (2013) on valon ja pimeyden vuoropuhelussa muotoutuva teos, joka leviää museon ikkunoihin projisoitujen videoiden kautta kaupunkitilaan. Teoksen liikkuvaa kuvaa on siis mahdollista tarkastella pimeään aikaan myös ulkoa käsin. Päiväsaikaan harmaa Helsinki imee kuvan valovoiman ja teos muuttuu ääni-installaatioksi. Päivän kierto ja sää määräävät, millaisena avantgardistisia ilmenemismuotoja saava, tutkimuskäyttöön tarkoitettu kuvamateriaali kohtaa tilan muut elementit. Tämä tekee teoksesta elävän olennon kaltaisen.

Valo ja pimeys ovat kiehtoneet Taanilaa myös Hämärä (2010) ja Täydellisen pimennyksen vyöhyke (2006) -teoksissa. Ensimmäisessä kaksi motoroitua videotykkiä kulkee metallikiskoilla heijastaen näyttelytilan seinälle kuvaa laboratoriokokeesta, joka tutkii valon määrän vaikutusta sammakoihin. Projektorit nitisevät kiskoilla niiden heijastamien kuvien alkaessa lähentyä toisiaan ja lopulta valuessa toistensa päälle. Ihmisen pyrkimys ymmärtää teknologian avulla toisen lajin käytöstä ja olemusta tulee kertoneeksi myös jotain meistä itsestämme.

Täydellisen pimennyksen vyöhyke (2006) taas rakentuu kahden filmiprojektorin ja niissä kulkevan positiivi- ja negatiivifilmin varaan. Filmeille on taltioitu täydellinen kuun pimennys Kokkolassa vuonna 1945. Liikkuva, päällekkäin projisoitu kuva on hukkamateriaalia geodeettisen laitoksen järjestämän, teknisesti epäonnistuneen kokeen taltioinnista. Taanilan mukaan teos on kunnianosoitus tieteellisen elokuvan pioneereille. Samalla se kuitenkin havainnollistaa teknologian inhimillistä vajaavaisuutta pysähdyttävän kauniilla tavalla.

Koneelliset äänet vaeltavat ympäri näyttelytilaa sekoittuen toisiinsa ja kuroen teokset yhteen tilalliseksi ja tulkinnalliseksi kokonaisuudeksi. Aikakoneita haastaa katsojan tunnustelemaan omaa paikkaansa teknologian ja luonnon välitilassa. Nämä erillisiksi mielletyt, toisiaan uhkaavat kategoriat kasvavat kiinni toisiinsa, mutta niiden välinen jännite säilyy.

Moniselitteisyys ja sisäkkäinen ristiriitaisuus toteutuvatkin teoksissa kiinnostavasti. Kokonaisvaltainen epävarmuuden tunne väistyy vain Kuuden päivän juoksu (2013) -teoksen äärellä. Circle-yhtyeen musiikki ja maalailevat, rytmikkäinä sykkivät kuvat luovat ekspressiivisen, meditatiivisen kokemuksen. Juoksun euforia tallentuu kauniiksi välähdyksiksi filmille. Luonnon kiertokulussa, kuusi päivää ja yötä juoksevassa juoksijassa ja kaupungin pysähtymättömässä liikenteessä näyttää olevan lopulta paljonkin yhteistä.

Mika Taanila: Aikakoneita 2.3. asti Helsingin Kiasmassa.