Bussin perässä nukkuva nuori sotilas herää peltojen vaihtuessa kaupunkimaisemaan. Sylissä arkisesti lepäävä ase osoittaa kanssamatkustajien jalkoihin. Niin hän, kuin me muutkin, olemme matkalla Lonely Planetin vuoden 2013 toiseksi parhaaksi matkustuskohteeksi nimittämään Negevin autiomaahan. Opaskirja kertoo aavikkosafareista, ekokylistä ja Punaisesta merestä.

Aavikon keskelle rakennettu Be’er Shevan kaupunki antaa kuitenkin kuvan keskiluokkaisesta arjesta. Rautatie- ja bussiaseman ulkopuolella suuret rakennustyömaat ovat repineet maan auki tehden tilaa uudelle. Taaempana korkean oikeustalon turkoosit lasi-ikkunat säteilevät auringossa. Ulkona on paahtavan kuuma. Varjot ovat lyhyitä.

Nadia Ben-Youssef johdattaa vieraat ADALAH:n ilmastoituun toimistoon. 15 vuotta toiminut ADALAH on Israelin arabien ihmisoikeuksia puolustava järjestö.

Joka viides Israelin kansalainen on arabi. Israelin arabit ovat palestiinalaisia, mutta toisin kuin miehitetyllä Länsirannalla ja Gazassa asuvilla palestiinalaisilla, heillä on valtion kansalaisuus. Kansallisuus ei kuitenkaan takaa yhtäläisiä kansalaisoikeuksia.

”Israelin palestiinalaisia ei ole huomioitu lainkaan konfliktin rauhanprosessissa. Heitä ei yksinkertaisesti nähdä”, Ben-Youssef tarkentaa.

Työ ADALAH:n riveissä ei ole yksinkertaista. Israelista puuttuu kirjoitettu kansalaisten tasa-arvon takaava perustuslaki.

”Kun valtion määrittele kansalaisuuden luokkia, tämä ei yhtäkkiä muistutakaan enää demokratiaa”, nuori ihmisoikeusasiantuntija huomauttaa.

”Israel on demokratia juutalaisille ja juutalainen valtio arabeille.”

ADALAH:in toiminnanjohtaja Thabet Abu Ras istuu kapean kokouspöydän vastakkaiselle puolelle kädet ristissä pöydällä leväten. Keskustelun aikana hän vastaa puhelimeen niin arabiaksi kuin hepreaksi. Hän on esitellyt Negevin poliittisen konfliktin useasti, eikä puhe harhaile.

Israel ei ole maailmankartalla suuri valtio. Negevin maakunta sijaitsee Israelin eteläosassa ja peittää lähes kaksi kolmannesta valtion pinta-alasta. Israelin noin seitsemän ja puolen miljoonan väkiluvusta kymmenen prosenttia asuttaa Negeviä.

”Täällä on tilaa kaikille”, Abu Ras aloittaa.

Hän osoittaa toimistonsa seinällä roikkuvaa karttaa. Kellertävä juliste on vuodelta 1948, jota ennen alueella asui lähes 90 000 beduiinia. Israelin valtion muodostuksen aiheuttamien pakkosiirtojen ja pakolaisaaltojen jälkeen Negevin arabibeduiinien väkiluku laski 10 000:een.

Nykyään beduiinivähemmistö on Israelin yksi nopeimmin kasvavista yhteisöistä. Sosioekonomisissa tilastoissa arabibeduiinit ovat hännänhuippuja.

Negevin beduiinit asuvat nykyään valtion tarkasti määrittämällä alueella. Paikalliset kutsuvat aluetta nimellä siyag, joka arabiasta käännettynä merkitsee aitaa. Siyag rajattiin valtion muodostuksen aikana, jolloin useita yhteisöjä siirrettiin omilta historiallisilta mailtaan uusille, väliaikaisille, alueille. Siirretyille yhteisöille luvattiin paluuoikeus. Lupausta ei kuitenkaan vielä ole täytetty.

Beduiiniongelma on pyritty valtion toimesta ratkaisemaan useilla eri lähestymistavoilla. Nadia Ben-Youssef puhuu pakkosiirtojen ja keskittämisen, urbanisaation ja takavarikointien trendeistä.

Urbanisaatioksi kutsutun projektin tarkoituksena oli siirtää beduiinit heille rakennettuihin kehityskeskuksiin. Kyseiset kehityskeskukset ovat kuitenkin Israelin köyhimpiä asuinalueita, eivätkä kykene vastaamaan karjankasvatukseen perustuvia elinkeinoja.

Viralliset työttömyysluvut pyörivät beduiinien kohdalla 50 prosentissa. Koulu jää tunnistamattomissa kylissä kesken 70 prosentilta. Nämä ovat virallisia lukuja. Epäviralliset luvut ovat oma luokkansa.

Lähes puolet beduiineista asuu edelleen niin sanotuissa tunnistamattomissa kylissä, jotka eivät valtion silmin ole olemassa. Aaltopeltirakennukset eivät ole täällä. Kylien asukkaat eivät ole olemassa. Tuhansien asukkaiden kyliin ei ole teitä, tieviittoja, sähkö- tai vesiverkostoja, terveydenhuolto- tai koululaitoksista puhumattakaan.

Be’er Shevan kaupungista ei ole kuljettava kauas, ennen kuin ensimmäiset beduiiniasutukset aukeavat edessä. Korkeat toimistorakennukset sinertävät takana Al Siri:n beduiinikylän hökkeleiden peittäessä maisema valtatie 40 vasemmalla puolen. Valtatien oikea poski on tyhjä; maat on puhdistettu armeijan hyödynnettäviksi.

Ilmastoidun auton ulkopuolella on vaikea hengittää.

”Pyysin ystävääni isännöimään ja keskustelemaan teidän kanssa kotonaan”, Thabet Abu Ras mainitsee.

”Hän sanoi, ettei hän kehtaa päästää ketään kotiinsa. Ei tässä kuumuudessa.”

Tunnistamattomia kyliä on yhteensä 45. Näistä 11 käy parhaillaan läpi tunnistusprosessia. Kaikki tunnistamattomat kylät ovat lain vastaisia ja purku-uhan alla.

”Puhuessamme arabibeduiineista on tärkeä muistaa, ettemme puhu etnisestä ryhmästä vaan elämäntavasta”, Abu Ras selittää.

Suoraan arabiasta käännettynä badiya merkitsee aavikkoa. Beduiini on siten yksinkertaisesti aavikon ihminen.

Arabibeduiinien karjankasvatukseen perustuva elinkeino vaatii kausittaista kiertävää paimentamista. Kiertävä elinkeino pohjautuu maanomistusverkostoihin, jotka ovat satoja vuosia vanhoja.

Israelin valtio ei tunnista beduiinien maanomistusta: valtion perustamisen aikoihin maa luokiteltiin niin sanotuksi ’kuolleeksi maaksi’ ja se siirrettiin valtion nimiin. Beduiineista tuli luvattomia läpikulkijoita omilla maillaan.

”Beduiinit ovat olleet täällä vuosisatoja. Kaikki ovat tästä yhtä mieltä, niin palestiinalaiset kuin israelilaiset oppineet.” Maakiistojen selvittämisen haasteet pohjautuvat maan ja kansojen väliseen suhteeseen, eikä kiista ole yksinkertaisesti taloudellinen eripura. Kumpaakaan osapuolta ei voi ostaa ulos, sillä maa on ideologisesti merkittävä. Molemmat kansat laulavat samoja lauluja samoista maista, joskin eri kielillä. Maa, historia ja identiteetti ovat erottamattomasti toisiinsa juurtuneet.

”Juutalaisten laulaessa maa on meidän hepreaksi, laulavat arabit maa puhuu vain arabiaa arabiaksi”, Abu Ras hyräilee.

Israelin valtio omistaa 93 prosenttia pinta-alastaan. Vastaaviin lukuihin yltävät vain Pohjois-Korea, Kuuba ja Kiina. Negevin asukkaista joka kolmas on arabibeduiini. Perinteisten maanomistajuuden pohjalta vähemmistö vaatii itselleen nykyään viittä prosenttia Negevistä.

”Täällä on tilaa kaikille”, Abu Ras toistaa.

Iltapäivä tuo aavikon takaiselta mereltä puhaltavan viileän tuulen mukanaan. Ajamme hiekkatietä kohti Al Araqibin kylää. Tien vartta puhkovat puutaimien pellot. Aavikkomaisemaa peittävät eukalyptusviljelmät. Thabet Abu-Ras muistuttaa, ettei maakiistoissa ole kyse ainoastaan omistuksesta, vaan myös oikeudesta maan käyttöön.

”Tämä on plantaasien politiikkaa. Kyse ei ole vain maasta, vaan siitä, mitä maalla viljellään. Israelin istuttaa maalle eukalyptuspuita, beduiinit istuttavat oliivipuita. Oliivipuut ovat palestiinalaisten symboli. Vastarinnan symboli.”

Pienen kukkulan päällä on muslimihautausmaa ja sen reunalla pressuista ja laudoista rakennettu talo. Tämä on Chakman ja hänen perheensä koti. Rakennelma on osa Al-Araqibia, joka on vuodesta 2010 lähtien tuhottu yli 40 kertaa. Chakman perhe on muuttanut hautausmaan lähelle saadakseen edes jonkinasteista rauhaa puskutraktoreilta. Pyykkinaru näyttää aavemaiselta tyhjää maisemaa vasten, ja kuivaa maata koristavat tuulen riepottelemat pelikortit. Jokeri virnistelee leveästi.

Muovisen valokuva-albumin reunat lerpattavat. Mustavalkoinen kuva on iästä huolimatta selkeä: makuuhuone suurella sängyllä, kirjahyllyllä ja suorilla seinillä. Tämä oli ennen Chakman koti. Nykyinen asumus elää hetken armoilla. Vaikka perhe pysyy paikoillaan, he ovat joutuneet tottumaan äkillisiin muutoksiin.

Chakma kaivaa esiin pienen videokameran. Tulitikkurasian kokoisella näytöllä valkoiset poliisiautot ja keltaiset puskutraktorit kerääntyvät lähellä olevalle kukkulalle. Puskutraktorit ovat vierailleet aamulla ja tuhonneet vieressä olevalla kukkulalla olleet rakennelmat. Iltapäivän viiletessä on kaksi telttakatosta jo pystyssä.

”Maa on sielumme”, Chakma toteaa. He eivät ole lähdössä.

Ryhmä miehiä istuu pressurakennelman alla. Al-Araqibin kyläpäällikkö huutaa puhelimeensa. Suuri mies leikkaa vesimelonia suuripiirteisin ottein. Al-Arakibin kylän johtajan sheikki Sayyah Abu Medeghem ääni on voimakas hiekkatuulesta huolimatta.

”Olemme valtiota vahvempia, sillä uskomme oikeuteemme maan omistajina.”

Sheikki painottaa valtion olevan tietoinen maan todellisista omistajista: Israel on tarjoutunut korvaamaan beduiinien maat muilla vaihtoehdoilla, kuten kodeilla asutuskeskuksissa. Medeghem pitää tätä ostoyrityksenä. Maan myyminen tarkoittaisi kuitenkin maaoikeuksien täydellistä menetystä, mihin ei olla valmiita suostumaan. Al-Araqibin asukkaat jälleenrakentavat tuhotut hökkelinsä uudestaan ja uudestaan.

”Olemme kansalaisia, muttemme voi haastaa valtiota. Valtio sanoo meitä tunkeilijoiksi, mutta kuka on tunkeutunut kenen maalle? Jos beduiinit ovat nomadeja, kuka on haudattu hautausmaallemme?” sheikki jatkaa mustien aurinkolasiensa takaa.

Kaikki tuntuu olevan sanottu.

Miten nämä ihmiset näkevät tulevaisuuden?

Tulkki kääntää kysymyksen arabiaksi. Medeghem vastaa päättäväisesti:

”Jos he luulevat, että tämä on ratkaisu… Tämä ei ole ratkaisu.”

Auton ikkunasta näkee, kun aavikkotuuli tanssittaa hiekkaa.