Hämmennyin kovin havaitessani suomalaisen miehen huonon omatunnon olevan myös Jari Tervon arkihuoli. Tämän saarijärveläistä alkuperää olevan pimeän aineen kirjailija sai kiteytettyä viimeisimpään blogitekstiinsä, jonka valtion Yleisradio julkaisi itsenäisyyspäivän jälkeisenä maanantaina. Asia koski tietysti Kiakkovieraita.

Kirjoituksessaan Tervo yhtyy sisäministerin Räsäsen, poliisijohtaja Kolehmaisen ja pääministerin Kataisen kaanoniin – minne hän eittämättä kuuluukin – yrittäessään keikauttaa ”luokkasotaa!” huutavan nelisataapäisen joukon mielenilmauksen känniseksi epäpoliittiseksi huliganismiksi.

Mielipiteen vapaus kuuluu Tervon artikuloimaan kansalaisyhteiskuntaan, mutta porhokerholaisia tämä vapaus ei näemmä koske. Kirjailija ei tietenkään itse huutoja kuullut tai nähnyt tekstissään kuvailemiaan tapahtumia, olihan hän itse yksi kutsutuista, sisällä Tampere-talossa, jossa konserttisalin iloton soitto ja aulabaarissa suhiseva sifonki peitti alleen kaikki soraäänet.

Mellakka-aitojen ja poliisiringin sisäpuolelle suljettu kirjailija on kurja olla kahdesta syystä. Ensinnä siksi, että tämä oikeistopresidentin suunnalta tuleva tunnustus elämäntyötä kohtaan juontaa juurensa tietysti elinkeinoelämän teetättämistä kirjanmyyntitilastoista, ei niinkään kirjailijan korkeasta hengenlaadusta – ja samaa viestiä kiljuu ulkona meluava kiakkokansa.

Toiseksi, paatuneelle protestantille jo lähtökohtaisesti kiusallinen menestys on entistä kiusallisempaa, jos se nostetaan esiin lyömällä otsaan kermaperseen leimaa. Ettäs kehtaavat. Tämän nöyryydeksi naamioidun etuoikeudellisuuden puolesta kun ovat taistelleet sotiemme veteraanit aina uskonpuhdistuksesta saakka.

Jos Tervon kirjoituksen taustalla olisi ollut jokin ylevämpi syy kuin pelkkä moralistiseksi tuohtumukseksi verhoiltu henkilökohtainen häpeä, olisi ammattikirjailijan taustatyö tuskin rajoittunut pelkkään Iltalehden selaamiseen, ja analyysi yhteiskunnan tilasta ja mellakoinnista jäänyt niin ala-arvoiseksi kuin mitä kaunaiseen vuodatukseen lopulta päätyi. Luojan kiitos meillä on edes muutama Tervon parjaama tutkija ja yliopistoihminen, ettei julkisten lausuntojen esittäminen jää pelkästään television poliittisessa satiirisarjassa menestyneen kirjailijan käsiin.

Mitä Tervo sitten jätti huomioimatta tai yritti hosuen sotkea lokaan?

Jos politiikka, määritelmänsä mukaisesti, ymmärretään kahden toisistaan poikkeavan mielipiteen kohtaamisena, oli ”Lätkää ja luokkasotaa” -sloganilla varustettu mielenilmaus alusta saakka poliittinen ilmiö. Tämä huomio asettaa myös tietyt illan tapahtumat väistämättä poliittiseen valoon, erityisesti kun niillä sattui vielä olemaan huomattavia poliittisia merkityksiä kantavat kohteet.

Poliisin kanssa kahakoinnin, ohi ajavan kymmenmetrisen limusiinin kolhiminen sekä ostoskeskuksen, pankin ja kirkon ikkunoiden rikkomisen välittämä poliittinen viesti on kuin suoraan anarkismin klassikkoteoksista – olipa moraalinen kanta näihin tekoihin mikä hyvänsä.

Anarkistit ovat kautta aikain nähneet juuri valtion, rahaeliitin, kapitalismin ja uskonnon edustavan valtaa, joka aiheuttaa enemmän sortoa ja vääryyttä kuin mitä se kaikista (oletetuista) hyveellisistä pyrkimyksistään huolimatta pystyy poistamaan. Tämä Mikhail Bakuninin jo 1800-luvulla esittämä havainto pätee vallan hyvin edelleen ja siitä kiteytyy paljon Itsenäisyyspäivän teemoihin.

Vaikka perjantai-illan mellakka ei yksittäisenä tapauksena valtajärjestelmää kumonnutkaan, on sen välittämä poliittinen viesti vesiselvä: kaikkinaista valtaa vastaan, vapaan, anarkistisen ja luokattoman yhteisöllisyyden puolesta. Voiko mielipide tästä juuri poliittisemmaksi mennä?

Tapahtuman poliittinen luonne käy ilmi myös lähes kaikesta tapauksen herättämästä keskustelusta, eikä vähiten niistä puheenvuoroista, joissa asiaa vähätellään julkisuudessa poliittista järjestelmää edustavien toimesta. Vaivautuipa kirjailija Tervo itsekin rustaamaan samanhenkisen poliittisen kannanoton tapahtumien provosoimana. Eikö tässä olla siis selkeästi esitetty keskenään ristiriitaisia mielipiteitä? Kaikki niin ikään muistavat, että virkavallalta lähti jo ennakkoon tietopyyntö koskien tapahtumaa mainostaneiden verkkokeskustelijoiden henkilöllisyyttä, josta myös seurasi poliittinen keskustelu.

Mutta tämä ei lopu tähän. Tervon tarkoitushakuista kirjoitusta joutuu harmiksi oikaisemaan vielä useamman kerran.

Ensinnä, vastoin kirjailijan luuloa, valtaosa Suomessa järjestetyistä mielenosoituksista jää vaille minkään median huomiota, puhumattakaan, että tutkijat tai kansanedustajat ottaisivat niihin lainkaan kantaa. Se että Tervo ei tiedä tästä, johtuu juuri edellä mainituista syistä.

Toiseksi, jos Tervolla itsellä olisi ainutta oikeasti radikaalia ajatusta, saati pokkaa tuoda niitä julkisesti esille, hän tuskin päivittelisi ihmisten haluttomuutta esiintyä Kiakkovierastapahtuman yhteydessä omalla nimellään. Vanhemmat anarkistit tietävät mitä tästä seuraa ja nuoremmilla asiasta näyttäisi olevan selkeä käsitys. Jari hei, siellä rikottiin poliisiautojen ikkunoita ja lyötiin lämäriä mellakkapoliisin naamaan. Ei pitäisi olla kirjailijallekaan täysin tuntematonta, että poliittisen jännitteiden kasvaessa ”kansalaiskeskustelun alkeellisimmatkin säännöt” pelaavat vain poliittista valtaa käyttävien pussiin. Kaikkiaan varsin rohkea kannanotto, erityisesti näin NSA-kohun alla.

Mutta ehkäpä pieleen mentiin jo oletuksessa, että anarkistit – jotka tunnetusti ovat kansallisvaltiota vastaan – edes haluaisivat käydä Tervon ohjeistamaa kansalaiskeskustelua. Perjantai-illan keinovalikoima antaisi äkkiseltään ymmärtää, että Kiakkokansan usko kansalaiskeskustelun vuoria liikuttelevaan voimaan on aikaa sitten haalistunut. Eipä tarvitse paljoa pelisilmää tajutakseen tämän, mutta on eri asia riittääkö kapasiteetti sen ymmärtämiseen. Luulisi kirjailijalla riittävän.

Sitten paljon puhutuista hevosista, joita Tervon kertoman mukaan urakalla rääkättiin. Lienee sanomatta selvää, että poliisihevosten saamat vammat johtuivat ensisijaisesti siitä, että niitä ylipäätään keksittiin raahata Helsingistä turvaamaan presidentin kekkereitä. Tästä syyllinen on yksin ja ainoastaan poliisijohto.

Itse hässäkässä tapahtuneisiin vahinkoihin johti poliisin päätös kaahata kokemattomilla eläimillä keskelle mellastavaa väkijoukkoa. Jos eläinten käyttö joukkojenhallinntatehtävissä on lähtökohtaisesti vastuutonta, on se erityisen vastuutonta silloin, jos itse eläimet ja niillä ratsastavat poliisit ovat huonosti koulutettuja. Hevosten kokemattomuuden myönsi poliisijohto, ja itse ratsupoliisin ammattitaitoa kuvaa se, että yksi hevospoliiseista karautti ruunallaan täysin tapahtumiin liittymättömän 15-vuotiaan kuorotytön ylitse, joka sattui kotimatkallaan poikkeamaan puiston kautta.

Poliisin levittämässä pippurikaasussa vauhkoontuneiden eläinten saamista vammoista on siis turha syyttää vain mielenosoittajia. Yhtä kaikki, hevosten saamat vammat niiden käytön riskeihin verrattuna ovat varsin pieniä ja koko hevosasia on mediassa saanut täysin suhteettomat mitat – hevosten kärsimyksiä tässä lainkaan väheksymättä.

Mitä sitten tulee Kiakkovieraiden oikeuteen tuhota omaisuutta ja vastustaa väkivaltaisesti virkavaltaa, jota Tervo kovin sanoin kyseenalaistaa? Poliittisen eliitin valta-asema tai oikeus kartuttaa ylettömästi yksityisomaisuutta on oikeuden näkökulmasta yhtä hankalasti perusteltavissa kuin mellakoitsijoiden toimet, ellei jopa hankalammin. Kovin huono peruste kun on, että tilanne nyt sattuu vain olemaan tämä.

Oikeuden määrittää aina suvereeni — se, jolla on monopoli oikeuden toimeenpanovaltaan. Ilman suvereenia oikeutta ei siis ole. Tämä toteamus ei kuitenkaan tee oikeudesta sen oikeutetumpaa. Seikka, joka erottaa Kiakkovieraita ja poliittista eliittiä on suhde tähän kaiken oikeuden perustana olevaan mielivaltaan.

Vallitsevan poliittisen järjestelmän lähestymistapa aiheeseen on autoritaarinen, keskittynyt, dogmaattinen ja rajoittava. Nykyisenkaltainen demokratia kun ei suinkaan ole vastakohtien ja erimielisyyksien neutraali sovitteluinstanssi vaan välikappale valtaapitävän luokan käsissä muiden oikeuksien rajoittamiseksi. Tästä erinomaisena esimerkkinä Talvivaara, joka olisi jo moneen otteeseen suljettu, jos asianomaiset olisivat saaneet itse vaikuttaa tapahtumiin.

Jos laittaa Kiekkovieraiden johtajattomuuden ja julistuksen luokkasodasta oikeaan poliittiseen kontekstiin, tämä antaa ymmärtää heidän oikeuskäsityksensä olevan anarkistinen, hajautettu, orgaaninen ja mahdollistava. Tämä toteutuu luokattomassa yhteiskunnassa, jossa kukaan ei aseta itseään suvereenin asemaan. Koska valtiovalta ei ole tähän arvatenkaan suostuvainen, vaan kutsuu sitä laittomuudeksi ja suhtautuu ajatukseen varsin vihamielisesti, täytyy uusi oikeuskäsitys luoda ilman valtion hyväksyntää ja käyttää sitä sortavan järjestelmän romuttamiseksi. Tämä perustavanlaatuinen vastakkainasettelu on politiikka, joka saattaa herkästi kärjistyä mellakaksi. Kumpi näistä oikeuskäsityksistä on sitten oikeampi? Sen jokainen päättäköön itse ja tuomitkoon perjantai-illan tapahtumat siltä pohjalta.

Mutta palataan vielä Tervon kirjoitukseen. Erityistä ihmetystä herättää kirjailijan ylimielinen tapa kuitata todelliset ongelmat – ilmeinen eriarvoistuminen ja kapitalistinen globalisaatio orjatöineen – puberteettiseksi änkkäykseksi.

Tämä nokkeluuden Tervo voisi käydä esittämässä vaikkapa viime huhtikuussa Bangladeshissa tapahtuneessa tehdaspalossa kuolleiden yli tuhannen vaateompelijan omaisille. Lintukoto ei synny sillä, että työntää pään pensaaseen vaikka emu eräänlainen lintu onkin.