Liberace – Amerikan kuningas & kuningatar

Teksti Janne Siironen

Mistä My Life With Liberace -elokuvan päähenkilössä oikein oli kysymys? Elokuva sai viime viikonloppuna Suomen ensi-iltansa.

Keväällä Yhdysvalloissa esitetystä My Life With Liberacesta tuli HBO-kanavan isoin hittielokuva melkein 10 vuoteen. Myös kriitikot ovat olleet liikuttavan yksimielisiä tästä aidsiin vuonna 1987 menehtyneen ”Mr. Showmanshipin” ja hänen kanssaan kuusi vuotta eläneen Scott Thorsonin rakkaustarinasta. Silmiini ei ole vielä tullut yhtään negatiivista arvostelua. Emmy-ehdokkuuksiakin on kasassa jo 15.

Ei hullummin tv-elokuvalle, jossa kaikki olisi voinut mennä myös todella pieleen. Kahden miehen intohimoisesta suhteesta kertovan ”tositapahtumiin perustuvan” elämänkertaelokuvan tekeminen ei nimittäin ole ihan helppo homma.

Ohjaaja Steven Soderbergh on kertonut, että Michael Douglasin ja Matt Damonin kaltaisista A-luokan nimistä huolimatta rahoituksen hankkiminen elokuvalle oli haastavaa. Homonäkökulman lisäksi studiot epäilivät, haluaako Liberacesta kertovaa elokuvaa nähdä kukaan. Viihdepianisti ei jättänyt sellaista legendaa, jonka varassa myytäisiin levyjä, dvd:tä tai fanikrääsää. Jopa tähden nimikkomuseo jouduttiin sulkemaan muutama vuosi sitten yleisökadon takia.

Kuka sitten alunperin osti 60 miljoona levyä, ja vuosikymmenien ajan niin paljon konserttilippuja, että Liberace saattoi 1980-luvun alussa pöyhkeillä olevansa ”maailman parhaiten palkattu esiintyjä”.

Liberacen yleisöä olivat hänen omien sanojensa mukaan ”tavalliset amerikkalaiset”. Eli karkeasti sanottuna juuri ne sinikauluksiset punaniskat, jotka äänestivät republikaaneja, pitivät Ronald Reagania hienona miehenä, pukeutuivat polyesteriin, kävivät kirkossa sunnuntaisin ja suhtautuivat epäilevästi feminismin kaltaisiin aatteisiin.

Nämä tavalliset amerikkalaiset rakastivat Liberacen tarjoamaa eskapismia, yhden miehen lasvegasia. Heitä varten Liberace otti korkeakulttuurin, pisti sen sämpylän väliin, päälle majoneesia, sivuun ranskalaiset ja pirtelö – ja avot: klassinen musiikki Liberacen tyyliin oli valmis nautittavaksi.

Liberacen show oli yhtä paljon näkemistä kuin kuulemista. Hän suorastaan pröystäili rikkaudellaan, kaikella sillä mitä tänä päivänä sanottaisiin ”blingiksi”. Liberace teki sen kuitenkin niin vilpittömän innostuneesti, että vaikutti ikuisesti karkkikauppaan päästetyltä lapselta, joka haluaa jakaa saaliinsa.

Amerikka on rakastanut aina ryysyistä rikkauksiin tarinoita, ja kukaan ei vienyt tätä satua yhtä pitkälle kuin Liberace.

Konservatiiviselle ja keskiluokkaiselle yleisölleen Liberace täytti paradoksaalisesti myös sen parhaan homoystävän paikan. Konsertin alussa saattoi osa salista olla paikalla vaimonsa tai isoäidin raahamana, sen loppuessa koko yleisö oli hänen fag hagejaan. He olivat ihastuneita tähän kimaltelevaan mieheen, joka kertoi parhaat vitsit, campeimmat kaksimielisyydet ja oli aina valmis juoruilemaan uusista sormuksistaan ja minkkiturkeistaan. Liberacen yleisö ei välittänyt, vaikka hän esitteli autonkuljettajansa heille ”seuralaisenaan” tai kertoi sadannen muunnoksen vitsistä ”it takes one to know one”.

Yksi kirjoittamaton sääntö kuitenkin oli. Liberacen piti kunnioittaa yleisönsä konservatiivisia arvoja ja yleisön taas piti uskoa virallista tarinaa Liberacesta ”ikuisena poikamiehenä”.

Tämä oli helppoa – Liberacehan oli yksi heistä.

Wladziu Valentino ”Lee” Liberace syntyi vuonna 1919 puolalais-italialaiseen maahanmuuttaja-perheeseen Wisconsinissa. Hänen isänsä oli hanttihommia pakon edessä tekevä ylpeä muusikko, joka vaati lapsiltaan herkeämätöntä paneutumista valitsemiensa instrumenttien opiskeluun. Leen äiti taas oli dominoiva nainen, joka pyöritti perheen taloutta, ja piti ”suosikkilastaan” tiukassa otteessaan, aina kuolemaansa asti.

Lee itse oppi soittamaan pianoa korvakuulolta jo 2-vuotiaana, ja aloitti varsinaiset pianotunnit 4-vuotiaana.

Liberacen varhaisimmat lapsuusmuistot liittyvät elokuvateattereihin, joissa hänen isänsä säesti mykkäelokuvia. Musiikin ja filmien taikamaailma teki pieneen poikaan lähtemättömän vaikutuksen ja oli hänen keinonsa paeta ankeaa todellisuutta jatkossakin.

Musiikillisesta lahjakkuudestaan huolimatta Lee saattoi tuntea, että hänelle oli jaettu huonot kortit elämässä. Hän oli heiveröinen, epäsuosittu lapsi, joka kärsi vaikeasta puheviasta. Teini-iässä Lee tajusi pitävänsä enemmän pojista kuin tytöistä. Lisäksi hänen vanhempiensa myrskyisä avioliitto hajosi ja 1930-luvun lama iski ankarasti perheen talouteen. Lee löysi lohtua vain piano-tunneistaan.

Lee sisäisti kuitenkin jo hyvin pienestä sukupolvensa amerikkalaisen unelman, kuinka ”elämän tulee olla parempaa ja rikkaampaa sekä täydempää jokaiselle, kykyjensä ja saavutuksiensa mukaisesti”. Ainoa kirjakin, jonka Liberace koskaan haastatteluissaan mainitsi, sivusi samaa asiaa. Tuo Leen raamattu oli varhainen self-help-menestys, positiivisen ajattelun taianomaista voimaa käsittelevä Claude M. Bristolin The Magic of Believing. Sen ydinajatus oli poistaa kaikki negatiivinen elämästään pelkällä tahdonvoimalla. Aikuisena Lee toteutti tätä oppia poistamalla kaikki hankalat ja negatiiviset ihmiset elämästään armotta.

Määrätietoinen Lee pääsi soittamaan Chicagon sinfoniaorkesterin solistina jo 16-vuotiaana. Hän soitti myös kabareissa, baareissa, elokuvateattereissa ja kaikissa muissa mahdollisissa paikoissa ansaitakseen perheelleen hieman ylimääräistä rahaa.

Pian Liberace huomasi, kuinka hyvän vastaanoton sai soittamalla klassisen musiikin lisäksi päivän hittisävelmiä ja mainosralleja. 1940-luvun alkuun mennessä hän oli luonut tyyliin, jota kutsui ”klassiseksi musiikiksi ilman tylsiä kohtia”. Liberace tajusi jo tuolloin myös visuaalisuuden merkityksen konserteissaan. Hän kiinnitti huomiota valaistukseen, pukeutumiseen, sekä vakiinnutti tavaramerkikseen näyttävän kynttelikön pianonsa kannella.

Liberacen suuri läpimurto tapahtuikin uuden visuaalisen median, television myötä. Liberace oli kuin tehty suoriin lähetyksiin: hän oli kuvauksellinen, charmantti, nokkela ja hauska. Ennen kaikkea hän tiesi yleisönsä: he olivat Liberacen oman perheen kaltaisia keski-lännen ihmisiä.

Vuonna 1952 alkaneella The Liberace Show’lla oli parhaimmillaan 35 miljoonaa katsojaa. Show’ssa korostettiin perhearvoja ja Lee käytti usein viulistiveljeään säestäjänään. Myös perheen äiti esiintyi ohjelmassa. Liberacesta tuli nopeasti ilmiö, joka sai 10 000 fanikirjettä viikossa kaikenikäisiltä naisilta.

1960-luvulla Liberace alkoi tuoda show’hunsa entistä enemmän teatraalisuutta, loistetta ja erilaisia temppuja. 70-luvulle tultaessa hän saattoi ajaa lavalle loisto-autollaan ja lentää sieltä pois vaijereiden avulla.

Liberacen uran suurimmat kolaukset liittyivät hänen homoseksuaalisuuteensa. Liberace toimi alusta alkaen, kuten kaikki tuon ajan homo-tähdet: valehteli olevansa hetero.

1950-luvun alussa Confidentialin kaltaiset kohulehdet alkoivat kuitenkin vihjailla jotain ihan muuta. Lopettaakseen kuiskuttelun haastoi Liberace häväistys-jutun hänestä julkaisseen brittiläisen Daily Mirrorin oikeuteen.

Oikeudenkäynti oli sirkus, jossa Liberace joutui todistamaan valan alla, ettei ole homo. Daily Mirror hävisi ja Liberace saavutti pyrrhoksen voittonsa. Lehdistö jätti hänet jatkossa rauhaan, mutta nyt hän ei voisi koskaan kertoa homoudestaan julkisesti.

Jälkikäteen on helppo kritisoida Liberacen valehtelemista ja pitää häntä pelkurina. Mutta tosiasiassa yksikään elokuva- tai viihdetähti ei tullut vapaaehtoisesti kaapista ennen 1970-lukua. Se ei yksinkertaisesti ollut vaihtoehto, jos halusi työskennellä. Kannattaa muistaa, että vuoteen 1962 asti homous oli rangaistava rikos kaikkialla Yhdysvalloissa. Ja esimerkiksi Hollywoodissa näyttelijöiden keskuudessa homous on edelleen vuonna 2013 tabu.

Liberacesta tuli se virallinen valehteleva homo, koska hän oli pienestä pitäen niin erilainen. Rock Hudson ei joutunut koskaan kiistämään homouttaan, koska oli niin miehekäs, ei myöskään James Dean tai Montgomery Clift. Liberace taas ei koskaan sopinut kunnon miehen muottiin, vaan oli pikemminkin klassinen stereotyyppi; narisevaa puhetyyliä ja hieman naisellista olemusta myöten.

Liberace, kuten niin monet muutkin tähdet, eli kahta elämää. Julkista kunnon amerikkalaisen elämää feikki-tyttöystävineen, sekä palvelijoiden, henkivartijoiden ja Hollywoodin sisäpiirin suojelemaa homo-miehen elämää, johon kuuluivat salaiset asunnot, väärät nimet ja seuran cruisailu huoltoasemilta.

Työnsä Liberace näki puhtaana eskapismina, fantasiana. Liberace-show oli hänen mukaansa pakoa todellisuudesta, samanlainen elämys kuin vaikkapa messu voi olla uskonnolliselle ihmiselle. Tässä kontekstissa voi ehkä myös tajuta, kuinka helppoa Liberacelle oli muuntaa totuutta. Totuudella tai realismilla ei ollut mitään asemaa hänen taiteessaan. Yleisölle Liberace halusi olla vain timantein koristeltu Peter Pan, joka nousee vaijereitten varassa ilmaan konsertin lopussa ja lennähtää takaisin mikämikämaahansa.

Ihmissuhteet olivat näissä puitteissa luonnollisesti kompleksisia. Yksityiselämässään Liberacella oli liuta poikaystäviä, mutta jopa niistä tärkein, Scott Thorson joutui lopulta huomaamaan, että merkittävin suhde Liberacella oli aina yleisöönsä.

Liberacea piinasi ajatus, että hänen homoutensa, miessuhteidensa tai aidsin tulo julkisuuteen järkyttäisi häntä palvovat pikkumummut ja tuhoaisi ”legendan”, jonka eteen hän oli tehnyt yli 40 vuotta töitä. Tuo legenda kuitenkin kuoli yllättävän nopeasti taiteilijan myötä. Ilman värikästä esiintyjää ei sentimentaalinen, jo aikanaan vanhanaikainen musiikki, ole jaksanut kiinnostaa uusia sukupolvia. Liberace jäi elämään faniensa mieliin kiiltokuvana ja kollektiiviseen tietoisuuteen vain viihteen alaviitteenä, lepattavana muinaismuistona, jota ei voi oikein enää käsittää.

Ironista onkin, että tavallaan Liberace loppujen lopuksi aliarvioi ihmiset. Nyt kun My Life With Liberace -elokuva on vihdoin tunnustanut Liberacen ”synnit” suurelle yleisölle, on harva järkyttynyt.

Elokuvan myötä moni on kuitenkin pystynyt vihdoin hieman ymmärtämään Liberacea, ja hänen kaltaisiaan miehiä. Liberacen elämän tragedia ei ollut lopulta homous, kaksoiselämä, eikä edes HIV-tartunta, vaan se, että hän ei koskaan elänyt riittävän pitkään nähdäkseen, kuinka maailma tulisi vielä muuttumaan.

Kirjoittaja on helsinkiläinen DJ ja populaarikulttuurinörtti.

Kommentoi Facebookissa
Route Couture
Migration Comics