On aika ennen kännyköitä pohjoisranskalaisessa Lillen kaupungissa, kotipuhelinten ja puhelinvastaajien aika. Työväenluokkaisesta perheestä tulevan Adèle (Adèle Exarchopoulos) käy lukiota, pukeutuu sotkuisesti ja pitää kaunokirjallisuudesta.

Hän vetää puoleensa vähemmän intellektuellia, mutta mukavaa ja komeaa, vähän vanhempaa muusikkopoikaa. Kaveriporukalla käydään koulutuksen yksityistämisen vastaisissa miekkareissa ja istutaan puistoissa kaljalla. Naispuolisten ystävien joukko haluaa lähinnä juoruta pojista, mutta homokaverin kanssa voi puhua myös vaikeammista aiheista.

Silti Adèlea ahdistaa. Söpöstä poikaystävästä huolimatta seksiunissa seikkailee kaupungilla vastaan tullut vanhempi sinihiuksinen poikatyttö (Léa Seydoux).

Ranskalaisohjaaja Abdellatif Kechichen Adèlen elämä: osat 1 ja 2 on yksi kuluneen vuoden kohuelokuvista. Kahden nuoren naisen useita vuosia kestävän rakkaussuhteen alkamisesta, kulusta ja tuhosta kertova elokuva palkittiin toukokuussa Cannesissa Kultaisella palmulla.

Julie Marohin palkittuun sarjakuvaan Le bleu est une couleur chaud, eli Sininen on lämmin väri, perustuvaa elokuvaa on kuvattu mestariteokseksi.

Kirjallisuustunteja ja taidekeskustelua ihmissuhdedraamaan limittävä kuvaus on intensiivistä, mutta hetkittäin pitkästyttävää. Kéchiche tavoittaa teini-iän rumuuden kauneutta pukemalla nätin Adèlen vähän miten sattuu ja kuvaamalla pitkään ja tiiviisti liian läheltä: nukkuvan tai itkeneen vääristyneitä, joskus räkäisiä kasvoja. Myös koulun käytävien kaoottinen ryhmäpaine isketään kuvauksella, äänellä ja leikkauksella päin kasvoja. Nämä ratkaisut toimivat.

Muuten Adèlen elämä on sekä liian intensiivistä että sujuvaa ollakseen missään määrin uskottava teiniaikojen kuvaus. Vain keski-ikäisten kullatuissa muistikuvissa teineille voi tapahtua näin helposti näin paljon kiinnostavaa. Tai ehkä Ranskassa kaikki vain on toisin?

Baareissa kukaan ei kysy papereita. Vanhemmat eivät rajoita menemisiä, mutta tarjoavat joka ilta tuhdin illallisen kanssa viiniä. Vaikka Adèlen ensimmäinen seksikokemus pojan kanssa ei tyydytä, siinä ei ole häivähdystäkään epävarmuutta tai haparointia. Lukiolaistyttö onnistuu heti olemaan hauska ja luonteva, kun hän kohtaa lesbobaarissa uniensa vanhemman, kokeneemman ja varatun sinitukkaisen taideopiskelijan.

Vähitellen tarina sulkee ulkopuolelleen kaiken muun paitsi Adèlen parisuhteen ja työn.

Aikuistuva Adèle elää seksuaalisuutensa kanssa oudon tyytyväisessä kaksoisroolissa: hän pomppii kyllä sinitukkaisen Emmansa rinnalla Pride-kulkueessa ja esiintyy näyttelyavajaisissa boheemien taidepiirien katseen alla naisensa ujona muusana, mutta perheelle ja työpaikalle Adèle on aihetta murehtimatta hetero. Jokin suhdetta kuitenkin syö: rakkaus ei voita luokkaeroja.

Miehen kuvaama lesbosuhde saa myyttisen seksuaaliset mittasuhteet: elokuvan todellisuudessa ei ole nuhjahtaneita pyjamoita, vaan aina nukutaan alasti. En muista koskaan nähneeni monta minuuttia kestävää elokuvakohtausta, jossa itkuinen heteropari imee kiihkoissaan toistensa käsiä ja kähmii toistensa haaroväliä seesteisessä iltapäiväkahvilassa naapuripöytien väestä huolimatta.

Juuri eksplisiittisten ja loputtoman pitkien – siis jopa kymmenen minuuttia kestävien – seksikohtausten takia Adèlen elämä on kohuelokuva: keväällä Cannesissa spekuloitiin, että sitä olisi leikattava siveämmäksi laajemman teatterilevityksen mahdollistamiseksi. Suomessakin 15-vuotiaan Adèlen seksielämää pääsevät seuraamaan vain yli 16-vuotiaat.

Yksi osa kohua on näyttelijöiden ja ohjaajan välirikko. Iso osa näyttelijöiden valituksista liittyy peräti kymmenen päivän ajan kuvattuun seksikohtaukseen, jota näyttelijät kertovat häpeävänsä.

Seksiä kiinnostavampi kysymys on katseesta, ja seksuaalivähemmistön oikeudesta näyttää itseltään, eikä ulkopuolisten mielikuvien tuotteelta. Kuvaavaa on, miten monet mieskriitikot kehuvat miesohjaajan lesboseksikuvausta vuolaasti, toki unohtamatta taktisesti huomauttaa, että he tiedostavat kehun tulevan heteromieheltä. New Yorkerin Anna Silman on kerännyt kahdeksantoista fiilistelyä, joista vain neljä on naisen kirjoittamia.

Myös Voiman tuoreessa arviossa kustannuspäällikkö Tuomas Rantanen kuvailee fyysisyyden kuvausta ”naturalistisen intiimiksi”, mutta hänkin lisää, että mieskriitikon näkökulma voi olla rajoittunut.

”Seksi on todellinen asia, vaikka se harvoin näyttää tältä valkokankaalla”, kuvailee puolestaan Film.com-sivuston Jordan Hoffman.

”Adèlen ja Emman yhteys on ennen muuta seksuaalista, ja heidän intohimonsa syvyyden ymmärtämiseksi ei riitä, että he puhuvat siitä – se on nähtävä.”

Arvioissa on paljon koomista: vain keski-ikäisen miehen unelmissa kahden nuoren tytön välinen eka kerta tiivistyy täydellisen kuumaan ja intensiivisen kohtauksen, jossa jatkuva notkea asentojen vaihto sujuu kuin ammattilaisilta. Todellisuudessa kun aikuistenkin ensimmäiset kohtaamiset ovat yleensä melkoisen epämääräisiä. Se siitä todellisuudesta ja naturalismista.

Ei olekaan yllättävää, että kriittiset kommentit tulevat naisilta, kuten New York Timesin Manohla Dargisilta ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvilta katsojilta.

Eniten huomiota on ansaitusti saanut elokuvan perustana toimivan sarjakuvan tekijä Julie Maroh, joka kirjoitti toukokuussa blogissaan pitävänsä itse lesbona Kechichen ohjaamia seksikohtauksia heteromiehille tarkoitettuna absurdina, brutaalina, kirurgisena ja kylmänä pornomaisena fantasiana, jonka katsomisesta tuli erittäin epämukava olo.

Kaikki eivät silti ole yhtä jyrkkiä: newyorkilaisen queertaidelehti Posturen sympaattisessa videohaastattelussa yhdysvaltalaiset lesbot katsovat ja kommentoivat elokuvan seksikohtauksia. Vaikka useimmat pitävät kohtauksia kummallisina ja selkeästi maksettujen heteronaisten touhuna, yksi haastateltavista myöntää puolihäpeissään, että ”tää näyttää vähän mun aamuilta”.

Ja on Adèlen elämällä toki lesbofaninsakin: Huffington Postiin kirjoittava lhbtq-aktivisti Jodi Savitz pitää elokuvaa kaikkien aikojen parhaana naisten välisen seksin kuvauksena, ja myös feministiblogi Jezebelin Ashton Cooper kertoo sen muistuttavan eniten omaa elämäänsä.

Lopuksi vielä pieni havainto: Adèlen elämää kuvataan lähes poikkeuksetta lesboelokuvaksi, vaikka Adèle on biseksuaali.

Biseksuaalit muodostavat seksuaalivähemmistöistä suurimman: arviolta 40 prosenttia lhbt-väestä on juuri biseksuaaleja. Silti viime kesänä julkaistun laajan kyselytutkimuksen mukaan peräti reilusti yli kaksi kolmasosaa yhdysvaltalaisista biseksuaaleista elää kaapissa. Vain 28 prosenttia biseksuaaleista vastaajista kertoi elämänsä tärkeiden ihmisten tietävän seksuaalisesta suuntautumisestaan, verrattuna 77 prosenttiin homomiehistä ja 71 prosenttiin lesboista. Työkavereilleen aiheesta oli puhunut 11 prosenttia biseksuaaleista.

Ilmiöstä puhutaan myös käsitteellä bisexual invisibility eli biseksuaalinen näkymättömyys. Sen taustalla on biseksuaaleihin liitettyjen negatiivisten stereotypioiden pelkoa, ja toisaalta sekä hetero- että homoyhteisön poikkeuksellisen yleinen taipumus nähdä seksuaalisuudessa vain kaksi vaihtoehtoa: biseksuaali on joko kaappihomo tai rajojaan kokeileva hetero, joka viimeistään parisuhteen myötä leimautuu jompaankumpaan kategoriaan.

Adèlen elämä on voimakas kuvaus siitä, miten paljon mutkikkaampi todellisuus on.

Adelen elämä: osat 1 & 2. Elokuvateattereissa nyt. Neljä tähteä.