Valokuvaaja Jouko Lehtola syntyi vuonna 1964 Helsingissä. Vuonna 2010 hän menehtyi sairastettuaan pitkään syöpää.

Istun Kiasman toisessa kerroksessa katsomassa Riikka Riihosen dokumenttia, joka seuraa Lehtolan viimeisiä vaiheita. Elokuva piirtää kuvan miehestä, jolla oli elämän kokoinen sydän ja pitkä ura taiteilijana.

Poistun huoneesta liikuttuneena ja suuntaan katsomaan Lehtolan näyttelyä.

Kiasma esittelee Lehtolan valokuvateoksia, jotka museo on lunastanut kokoelmiinsa. Näyttelyn nimi Viattomuuden loppu tulee Lehtolan myöhäisestä teossarjasta, jossa kuvat tähtäävät ja tallentavat fetissisiä kehoja, SM-tarvikkeiden peittämiä kasvoja, kehonrakentajanaisia ja Amerikan painijoita. Koko näyttelyn nimenä Viattomuuden loppu levittäytyy tarkoittamaan laajemmin yhteiskunnallista muutosta 1980-luvulta nykypäivään.

Lehtolan kuva yhteiskunnasta ei ole kevyt eikä harmiton. Kuvat esittelevät iloisen nuorisokulttuurin raadollisuutta, nuoria punkkareita neonväriset hiukset sojottamassa yhteiskuntaa vastaan ja kasvot janoamassa elämää uhmakkaina ja haavoittuvina. Nuori tyttö t-paidassa, silmät suljettuina, fritsu kaulalla merkkinä elämänkeväästä on sekä tavallinen että hyvin hauras kuva 15-vuotiaan festarikesästä.

Tietty toden tuntu on läsnä kaikissa Lehtolan kuvissa. Kameran silmä näkee todellisuuden paljaasti hyvässä valossa sellaisenaan, tosin rajattuina ja hyvin hallittuina paloina. Vaikka kuvia voidaan siisteydessään pitää kauniina, Lehtolalle tosi maailma ei ollut vain kaunis.

Dokumenttielokuvassa kerrotaan, kuinka Lehtoselle läheinen nuori Dan kuoli heroiinin yliannostukseen. Tämän tapahtuman jälkeen Lehtolan oli omien sanojensa mukaan mahdotonta enää jatkaa eloisien nuorien kuvaamista, kun samoja nuoria kuolee samaan aikaan rappukäytäviin ja Stockmannin vessoihin.

Kameran linssi tallentaa näitä paikkoja, tyhjänä, ilman maassa makaavaa hahmoa. Teosten nimet merkitsevät roskakatoksen ja rappukäytävän tarkan osoitteen ja jokaiseen niissä tapahtuneen kuoleman: heroiinin yliannostus. Kuvat ovat koruttomia ja raakoja. Lehtola kertoo dokumentissa, kuinka näiden kuvien ottaminen oli henkisesti huomattavasti rankempaa kuin ihmisten kuvaaminen. Kuvien tyhjyys täyttyy kuvaajan voimattomasta vihasta. Teokset kysyvät, kuinka yhteiskunnassa, jossa nuoria kuolee näin voidaan keskittyä niin voimakkaasti vain talouskasvuun?

Sitten on kuvat keittiöveitsistä ja uusista autoista nokka rytyssä. Toisin kuin Riihosen dokumentissa näiden kuvien kuolema on arkipäiväinen, tympeä. Lehtolan huomio kuvissa on kaksiteräinen. Toinen osoittaa kuolemaan vailla glooriaa, toinen pistää kriittisesti elämänarvoihin. Ihmiset rakastavat uutta tavaraa ja omistamista niin paljon, että unohtavat olevansa elossa, juuri nyt. Aivan huomaamatta kaikki tavara paketoi onnen saavuttamattomiin.

Tällaisessa asetelmassa piilee Lehtolan taiteen voima. Kyseessä on taiteilijan kokonaisvaltainen näkemys yhteiskunnasta ja elämästä. Kuvaamiensa nuorten punk-asenteen tavoin Lehtola näki ideaalien kerrostumien läpi olennaiseen, paljaaseen ihmiseen tarpeineen ja tunteineen. Se näkyy taidosta, jolla hän kirjaimellisesti pääsee lähelle toisia ihmisiä kameroineen, katsomaan suoraan kohti. Hyvin erilaiset ihmiset riisuvat naamionsa Lehtolan seurassa – osa vain kuvainnollisesi, sillä toisille paljaana oleminen tarkoittaa naamioon sonnustautumista. Toisilla naamio on taas tatuoituna suoraan ihoon, sen alle, kuten kuvissa Merkitty iho.

Samoin Lehtola pyrkii lähelle katsojaa. Kuvat ovat siistejä ja tasokkaista, niitä on helppo katsoa.

Taiteellisen uran lisäksi Lehtola teki myös kaupallisia kuvia kuvaamalla suomalaisia muusikoita lehtiin. Kiasman näyttelyssä Lehtolan kaupallinen tausta näkyy taiteen helppoudessa. Vaikka aiheet ovat syviä ja vaikeita, on kuvista helppo pitää nopeasti. Se on myös hämäävää. Ajoittain kuvien kauneus uhkaa pakata haavoittuvuuden sankaruuteen ja siivota todellisuuden epäselvyyden valokuvan kiiltävän pinnan taakse.

Lehtolan näyttely onnistuu kuitenkin esittämään kipeitä kysymyksiä, joihin ei ole vain yhtä vastausta. Hänen päiväkirjoihinsa perustuva dokumentti on harvinaisen kaunis taiteilijamuotokuva, jonka katsomista näyttelyn ohella on helppo suositella.

Viattomuuden loppu Jouko Lehtolan valokuvia 18.8. asti Helsingin Kiasmassa.

Kirjoittaja opiskelee Aalto-yliopiston Taideteollisessa korkeakoulussa kuvataiteiden maisteriohjelmassa.