Mies kyyristyy. Hän ojentaa kätensä sinisiin vaatteisiin puetulle palestiinalaislapselle. Tilanne on kaikkea muuta kuin normaali: mies on korkeassa polviasennossa oleva israelilainen sotilas. Hän on tukenut etupuolelleen Jisraelin Galilin suunnitteleman rynnäkkökiväärin, ja ase osoittaa alla vilistävää Lähi-idän hiekkaa. Hymy on herkässä.

Tilanne on Israelin armeijan IDF:n Twitter-tilille lähetetystä kuvasta, joka on otettu Länsirannan palestiinalaiskaupungissa Nablusissa. IDF:n puhemies kirjoittaa noin kuukausi viimeisimmän Gazan kriisin jälkeen julkaistussa kuvan saatetekstissä, että “tällaisesta todellisuudesta ei kuulla”.

Palestiinalainen lapsi hymyilee ujosti sotilaalle. Kuvassa kaikki on hyvin, näennäisesti. Juuri sillä mielikuvalla Israel pelaa kiihtyvää mediasotaa. Samalla Gazaa hallitseva islamistinen Hamas-puolue lähettää verisiä kuvia lapsista maailmalle.

On joulukuun alku, hetki tulitauon solmimisen jälkeen. Päätän matkata halki Israelin, Palestiinan, Jordanian ja Egyptin ymmärtääkseni palestiinalaiskysymystä syvällisemmin.

Lennän Israelin toiseksi suurimpaan kaupunkiin Tel Aviviin. Kaduilla nuoret bilettävät, juovat alkoholia ja käyttävät huumeita. Baarit ovat täynnä, eikä kukaan muistele enää Gazan kriisiä tai Gazasta Tel Aviviin lentäneitä raketteja. Liberaalin vasemmistokaupungin asukkaat jatkavat sitä, minkä he parhaiten osaavat; kriisin painamista syrjään.

Kulkukoirat jolkottelevat kaduilla. Kadunvarren pikaruokapaikkojen rasva leijailee pitkälle. Yhdessä pikaruokapaikassa pitkähiuksinen mies pilkkoo kalkkunaa ja pinoaa niistä jättimäisen voileivän. Väliin vielä hieman majoneesia, leipä pakettiin ja sitten kumihanskat pois. Mies hieraisee oikealla kädellään nenäänsä, jossa on lävistys. Ei uskoisi, että 27-vuotias Matan Saada on entinen sotilas, joka palveli vielä muutaman vuoden sotilaspoliisina pakollisen kolmen vuoden palveluksen jälkeen.

Hän sai potkut, koska loukkaantui työtehtävässä Jerusalemissa. Saada ei suostu kertomaan, millaisesta operaatiosta oli kyse.

”Se oli kuitenkin työni. Pidin siitä paljonkin, mutta en menisi enää takaisin. Se loukkaantuminen oli minulle onnenpotku. Minulla on nyt erilainen elämä, teen toisenlaisia asioita, mutta menneisyydestä on hyötyä”, Saada sanoo.

Saada sytyttää tupakan palamaan. Baariin saapuu asiakas, sensuelli tummahiuksinen nainen vaaleassa paidassa. Nainen heilauttaa ruskean olkalaukkunsa pöydälle. Matan Saadan huomio kiinnittyy naiseen.

Hän ryntää pois kesken haastattelun, jättää tupakan palamaan tuhkakupin reunalle ja aloittaa flirttailun naiselle, joka tilaa paksun kalkkunaleivän ennen baariin lähtöä. Leivän valmistamisen jälkeen Saada ottaa vielä pitkän katseen naiseen ja on häkeltynyt. Lopulta hän palaa haastattelutilanteeseen ja puhaltelee.

“Niin… Pidin työstäni, koska halusin olla lojaali Israelille. Haluan olla vieläkin”, hän saa vaivoin sanottua.

Saada alkaa toistella, että lojaalius tarkoittaa hänelle Israelin puolustamista minkä tahansa edessä. Tässä tapauksessa Palestiinan.

“Ei meillä ole täällä nuoruutta, merkittävimmät vuodet menevät armeijassa. Siellä tehdään paljon kauheita asioita, mutta teemme ne itsemme vuoksi. Minäkin jouduin näkemään ja tekemään asioita, joita ihmisen ei pitäisi nähdä tai tehdä.”

Saada vakavoituu entisestään. Hän aloittaa epäloogisen puhetulvan. Osa puheesta liittyy 14-vuotiaaseen palestiinalaisteiniin, jolla oli laukku, josta roikkui johtoja. Tilanne tapahtui ahtaalla kadunpätkällä Jerusalemin vanhassakaupungissa, mutta vuotta hän ei enää muista. Saada sai käskyn paikan päälle tarkastamaan, oliko kyseessä pommi. Hänen oli pakko mennä, hänhän oli sotilas.

“Jos osoitan aseella lasta, sitä ei voi koskaan perustella millään. On minullakin tunteet, sotilaanakin. No, tällä lapsella oli laukussaan pommi.”

Asepalveluksen jälkeen monet israelilaisnuoret pakenevat ja matkustavat ympäri maailmaa. Osa käyttää paljonkin huumeita ja alkoholia. Matan Saada ei lähtenyt matkoille, ei mielessään eikä konkreettisesti. Oman paikan löytäminen ei ole kuitenkaan ollut helppoa.

”Kyllä armeija on aika posttraumaattinen kokemus. Sen jälkeen ei tosiaan tiedä, miten omia ongelmiaan voisi ratkaista. Itse ratkaisin jäämällä palvelukseen enkä tiedä, oliko se lopulta oikea päätös.”

Haastattelu keskeytyy taas, kun kaksi Saadan kaveria tulee paikalle. Hän alkaa varoa sanojaan ja väistelee palestiinalaisten ja israelilaisten suhteisiin liittyviä kysymyksiä. Hän häviää hetkeksi, skootteri kaasuttaa ulkona. Lopulta Matan Saada palaa ja alkaa kääriä sätkää.

Kysyn Saadalta, mitä mieltä hän on palestiinalaisista. Hän kiemurtelee. ”Palestiinalaisista, millä tavalla? Ei heille pidä ainakaan antaa kompromisseja. Meidän pitää osoittaa voimamme.”

Tarkennan kysymystäni, Matan Saada hiljenee. Hän ei oikein tiedä, mitä sanoisi. Hän pohtii hetken ja vastaa taas asian vierestä.

”Palestiinalaisilla ei ole samanlaista kulttuuria kuin israelilaisilla, heidän valtionsa on uusi. Heidän kulttuurinsa on uusi”, Saada perustelee.

Saadalla on muitakin erikoisia käsityksiä. Hän sanoo, että Israel ei tapa siviilejä kuten Hamas. Vastaan, ettei pidä paikkaansa, että kummatkin ovat syyllistyneet siviilien tappamiseen.

Haastattelu päättyy.

Joulukuun 2008 lopussa syttyneen Gazan sodan aikana kumpikin osapuoli syyllistyi Amnesty Internationalin mukaan sotarikoksiin. Sodassa kuoli 13 israelilaista, joista kolme oli siviilejä, ja 1 400 palestiinalaista. Israelilaisen ihmisoikeusjärjestön B’Tselemin mukaan yli puolet kuolleista palestiinalaisista oli siviilejä, mutta Israelin armeijan mukaan vain noin 300.

Myös Gazan viimeisimpien pommitusten aikana iskuja kohdistui siviiliväestöön. YK:n humanitaarisen avun koordinaation toimiston OCHA:n mukaan pommitusten aikana kuoli neljä israelilaista siviiliä ja 103 palestiinalaissiviiliä, joista 13 oli naisia ja 33 lapsia.

Yksi kuolleista oli BBC:n arabiankielisen toimituksen palestiinalaisen toimittajan alle vuoden vanha vauva, joka menehtyi kotiinsa Israelin ilmaiskussa 15. marraskuuta.

Päivää myöhemmin istun bussissa matkalla kohti Sderotia, joka on israelilainen kaupunki Gazan liepeillä. Bussissa vieressä istuva pojankloppi kuuntelee teknoa, mutta hän ei ole kuka tahansa. Hän on asepalvelustaan suorittava sotilas, joka istuu rynnäkkökivääri sylissään.

Sderotissa on rauhallista eikä Hamasin ampumien rakettien tuhoista ole jälkeäkään. Etsin tietä Erezin raja-asemalle, portille Gazaan. Sosialistisia lauluja kuunteleva vanha juutalaismies ottaa kyytiin. Autosta on hypättävä kibbutsin kohdalla. Kibbutsilla lehmiä laidunnetaan, punapaitainen möhömahainen juutalaisherra ajaa vihreällä avotraktorillaan talliin. Päivän työt on nyt tehty.

Kibbutsilta on vain kivenheiton matka Erezin raja-asemalle, mutta pitäisi saada taksi Erezille. Yhden talon ovi on auki, ja sisällä istuskelee kolme miestä. Juovat teetä. He tilaavat taksin ja sanovat, että vain hullu menee Gazaan, siellä oli marraskuun loppuun mennessä yhdeksän länsimaalaista toimittajaa vankina.

“Sitä paitsi raja on kiinni”, yksi heistä sanoo.

Gazan tuoreimman kriisin aikana Israel päästi toimittajia Gazaan, todennäköisesti imagosyistä. Vuonna 2008 alkaneen 22 päivän sodan aikana rajat olivat visusti kiinni toimittajilta, ja länsimaiden silminä silloin toimivat muun muassa Gazassa olleet norjalaislääkärit Erik Fosse ja Mads Gilbert. He kirjoittivat kokemuksistaan kirjan Silminnäkijänä Gazassa.

Kibbutsin miehet ovat oikeassa. Raja on tukossa, joten Gazaan on yritettävä myöhemmin Egyptistä, Rafahin raja-asemalta. Alan valmistella kaikkia tarvittavia lupia Gazaan menoon Egyptistä.

Hetken matkan päässä Sderotissa vastaan kävelee kaksi hieman yli parikymppistä, mies ja nainen. Kumpikin on aloittanut insinööriopintonsa sderotilaisessa yliopistossa syksyllä.

“Minut hälytettiin reservistä Gazan operaatioon”, kertoo nainen, joka oli yksi useista tuhansista palvelukseen sotilasoperaation aikana kutsutuista reserviläisistä.

Kumpikaan ei suostu kertomaan nimeään, ja mies hoitaa puhumisen.

Hän alkaa muistella, kun Hamasin raketit lensivät Gazasta Sderotiin. Yksi osui lähelle hänen kotiaan. Sitäkin enemmän häntä harmittaa se, että levottomuuksien takia on jouduttu perumaan yliopistokursseja.

“Kukaan ei ole onnellinen tuloksesta. Uskonkin, että tilanne menee koko ajan huonompaan suuntaan.”

Niin kaikki tapaamani sanovat. Myöskään parikymppisellä miehellä ei ole vastausta siihen, miten rauha saataisiin aikaan.

“Olen rauhan puolella, mutta Hamasin kanssa ei voi neuvotella, sillä se ei tunnusta Israelia. Me tunnustamme sentään palestiinalaisten oikeudet.”

Kysyn, onko kansakunnan eristäminen, kuten Israel on tehnyt Gazan ja Länsirannan ympärille rakentamillaan muureilla, oikeuksien tunnustamista. En saa vastausta.

Ainaisen epävarmuuden alueella ilmailee pahaenteisyys, eikä kukaan ole halukas ennakoimaan tulevaa.

Niiden, jotka ennakoivat, sanoma on aina samankaltainen: ”Tilanne on pahempi kuin koskaan, vaikka tuoreella sodalla ei ollut yhtä paljon siviiliuhreja kuin vuoden 2008 joulukuussa alkaneella Gazan sodalla. Tämä muuttuu verisemmäksi, ehkä piankin.”

Palestiinalaiset kadunmiehet alkavat ärtyä, kun heidän kanssaan yrittää aloittaa keskustelun kahden valtion mallista, jossa palestiinalaisalueista muodostettaisiin itsenäinen Palestiinan valtio.

Se yllättää. Useat tapaamani nuoret aktivistit painottavat, että yhden valtion malli olisi kaikkien kannalta järkevin vaihtoehto. Nuoret ihmettelevät, miksi palestiinalaisjohto hassaa aikansa saavuttamattomaan.

Tilanne ei kuitenkaan ole helppo, sillä Israelilla ei näytä olevan mitään halua suostua yhden valtion malliin, jossa palestiinalaiset ja israelilaiset eläisivät rinta rinnan tasavertaisina kansalaisina.

Israelin Länsirannalle perustamien siirtokuntien sekä Gazaa ja Länsirantaa kiertävien muurien pitäminen yhden valtion sisällä ei olisi myöskään millään tavoin perusteltua. Tosin Länsirannan ja Itä-Jerusalemin laittomien juutalaissiirtokuntien purkaminen tuntuu kuitenkin mahdottomalta ajatukselta, sillä niissä asuu tällä hetkellä jo saman verran väkeä kuin Helsingissä.

Lisäksi Espoon kokoisen Gazan 1,6 miljoonan väestömäärän kasvaminen ennätysvauhtia luo lisää painetta, ja eristyksissä olevien gazalaisten psyykkisten ongelmien määrä on kasvanut koko ajan, Gazan joulukuussa 2008 alkaneesta sodasta lähtien.

Humanitaarisen järjestön avustustyöntekijä kertoo esimerkiksi, että gazalaiset ovat hiljattain alkaneet väärinkäyttää lääkkeitä. Väärinkäyttäjät ovat väkivaltaisia jopa avustustyöntekijöitä kohtaan.

”Onko ihme? He ovat täysin eristettyjä ulkomaailmasta, jolloin viha kasvaa. He luulevat lähes jokaista valkonaamaa juutalaiseksi.”

Kansainvälinen yhteisö ei puutu konfliktin syihin vaan yrittää ”parhaansa” mukaan hoitaa seurauksia. Gaza kerää taas uudelleen painetta räjähtääkseen. Näin Israel saa lähiaikoina todennäköisesti mahdollisuuden vastata rajummin takaisin kuin marraskuussa.

Tapaamistani israelilaisista monet haluavat rauhaa, mutta eivät tehdä myönnytyksiä. Sama ongelma on palestiinalaisillakin, joiden tilannetta vaikeuttavat lisäksi Länsirantaa hallitsevan Fatah-puolueen ja islamistisen Hamasin ainaiset riidat.

Kuvio kaipaa selvennystä, on kysyttävä sotilastarkkailijan mielipidettä konfliktiin.

YK:n sotilastarkkailijaoperaation UNTSO:n päämaja Jerusalemissa on tarkasti vartioitu. Portin edustalla vartija tulee kysymään, olenko eksynyt. Vastaan, että en, olen vain etuajassa ja tulossa tapaamaan sotilastarkkailijaoperaation komentajaa, kenraalimajuri Juha Kilpiää.

Viime ajat ovat olleet hektisiä Lähi-idässä, eikä sotilastarkkailijoilla ole ollut juuri vapaa-aikaa. Kilpiä on tosin maltillinen kommentoidessaan kahden valtion mallia, palestiinalaisalueet kun eivät kuulu sotilastarkkailijaoperaation mandaattiin.

UNTSO:n joukot ovat vuodesta 1949 eli Israelin perustamisesta lähtien tarkkailleet Israelia, Egyptiä, Syyriaa, Libanonia ja Jordaniaa.

”Kukaan ei voi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Mitä pidempään alueella on ollut, sitä haluttomampi on ennustamaan, mitä ensi viikolla voi tapahtua”, puolitoista vuotta Jerusalemissa asunut Kilpiä kertoo.

Palestiinalle myönnettiin marraskuussa YK:n tarkkailijavaltion status. Välittömästi tämän jälkeen Israel jäädytti palestiinalaisille keräämänsä rajatullimaksut. Tätä voidaan pitää rangaistuksena, joka langetetaan Palestiinalle aina, kun se astuu Israelin varpaille. Tällä kertaa palestiinalaiset menettivät 93 miljoonan euron tulot. Myös vuonna 2006 tullimaksut jäädytettiin hetkeksi Hamasin voitettua palestiinalaisten parlamenttivaalit.

Tuore hallitus suunnittelee parhaillaan uuden kansainvälisen lain vastaisen juutalaissiirtokunnan perustamista Itä-Jerusalemiin. Laaja siirtokunta tekisi palestiinalaisten vanhan haaveen omasta valtiosta entistä hankalammaksi toteuttaa, koska Israelin siirtokunnat muodostaisivat katkeamattoman vyöhykkeen Jerusalemista Kuolleelle merelle ja Palestiinan valtio katkeaisi kahtia.

Näistä syistä jännittynyt tilanne saattaa eskaloitua helposti.

”Tilanteen eskaloitumiseen on olemassa hyvä potentiaali. Paine kasvaa koko ajan, eivätkä osapuolet lähesty toisiaan. Päinvastoin, osapuolet tuntuvat edelleen loitontuvan toisistaan”, Kilpiä toteaa.

Kilpiä nousee tuolistaan ja lähtee valmistelemaan työreissuaan Libanoniin. Hänen puheensa vahvistavat mielikuvaa siitä, että palestiinalaiskysymyksen suurin ongelmakohta on mahdoton kahden valtion malli.

Palestiinalaisten elintila käy koko ajan ahtaammaksi Gazan lisäksi Länsirannalla. Samalla kun Israel pommitti Gazaa, se lisäsi valmiuttaan myös Länsirannan kaupungeissa, mutta levottomuudet eivät ylittäneet länsimedian uutiskynnystä.

Betlehemissä tapaamani palestiinalainen valokuvaaja Elias Halabi muistaa asian erityisen hyvin, sillä hän heräsi ääneen, joka muistutti erehdyttävästi siltä, että hänen takapihansa rauta-aitaa rikottaisiin. Halabi avasi sälekaihtimet ja näki, kun Israelin sotilaat tosiaan mursivat aitaa rautapihdeillä.

Halabi nappasi kuvia sotilaista puuhissaan, ja parin minuutin päästä sotilaat mursivat talon oven. Halabi ehti piilottaa kameran ennen kuin sotilaat alkoivat kuulustella häntä. Sotilaat väittivät nukkumassa olleen Halabin heitelleen Molotovin cocktaileja sotilasryhmää kohti. Halabi kielsi kaiken, tietysti.

“Ne heittelijät olivat varmasti typeriä teinejä. Sanoin sen sotilaille, mutta eivät he minua uskoneet. Lopulta löivät pampulla polvitaipeisiini ja pidättivät”.

Halabi vapautettiin ennen pitkää, koska sotilailla ei ollut todisteita hänen osallisuudestaan mihinkään. Koska Israelin armeija voi soveltaa palestiinalaisiin sotilaslakia, kenet tahansa voidaan pidättää mistä tahansa syystä.

Halabi sanoo luottavansa, että asiat voivat muuttua, jos palestiinalaiskysymyksestä puhutaan myös maailmalla.

Pahin tilanne Länsirannalla Gazan tuoreimman kriisin aikana oli Hebronissa, jossa elää suuri juutalaissiirtokuntalaisyhteisö. Tapaan kaupungissa nuoren ja innokkaan arkkitehtiopiskelijan Mohammad Farisin, joka näyttää hebronilaisen talon katolta paikallista arkkitehtuuria.

“Eikö ole hienoa? Vanha arkkitehtuuri on hienoa, mutta haluaisin tänne jotain rikkovaa arkkitehtuuria. Mutta täältä näet myös kaupungin hulluuden, sen että Israelilla on sotilastukikohtia ihmisten talojen katoilla”, 21-vuotias Faris sanoo.

Faris kuvailee elämää Hebronissa niin raadolliseksi, että ihmiset ovat suistuneet käyttämään paljon huumeita.

“Eihän uskontomme sitä salli, mutta näin tapahtuu.”

Hän katsoo mäkistä ympäristöä ja pitää luovan paussin. Faris jatkaa ja sanoo, että hänkin on käyttänyt huumeita, suljetussa tilassa tietenkin.

“En paljon, mutta kuitenkin. Lähinnä kannabista. Enköhän minä ole kokeiluni tehnyt”, Faris pohtii.

Kyselykierros kaupungilla osoittaa, että islaminuskoisilla on lievempi suhtautuminen huumeisiin kuin alkoholiin. Tätä mieltä on myös Faris, joka pitää suurimpana ongelmana kaupungissa myytäviä kovia huumausaineita ja pillereitä.

Suurin osa Hebroniin tulevista huumeista on juutalaisten siirtokuntalaisten myymiä. Faris näyttää Hebronin vanhastakaupungista pimeän kujan, jossa kauppaa normaalisti käydään. Nyt kuja on hiljainen.

“Paikalliset poliisit eivät tiedä, miltä kannabis näyttää tai tuoksuu.”

Faris pitää uuden paussin puheesta ja ottaa talon katolta käsin kuvan tyhjästä maapläntistä. Hän aikoo suunnitella siihen uuden talon. Mies on optimistinen. Hän uskoo, että miehitys kääntyy vielä Israelia vastaan.

Mieleen palaa sotilastarkkailijaoperaatio UNTSO:n komentaja Juha Kilpiän kommentti siitä, että palestiinalaiskysymyksellä on suuri vaikutus Israeliin ja sitä ympäröiviin arabivaltioihin sekä niiden välisiin suhteisiin.

Kilpiän mukaan etenkin Jordaniassa aiheella on suuri merkitys maan huomattavan palestiinalaisväestön takia. Palestiinalaisia pakolaisia on runsaasti myös Syyriassa ja Libanonissa.

”Jos palestiinalaiskysymys ei ratkea, myös näissä jo nyt epävakaissa paikoissa saattaa syntyä uusia turvallisuusongelmia”, Kilpiä sanoo.

Myös vallankumouksen läpikäyneelle ja uudessa sisäpoliittisessa myrskyssä seilaavalle Egyptille palestiinalaiskysymys on tärkeä, vaikka maassa ei ole suurta palestiinalaisyhteisöä.

On siis suunnattava Jordaniaan, josta edelleen Egyptin kautta Gazaan. Kaikki näyttää hyvältä. Suomen Kairon-suurlähetystön Gazan-lupa on valmis, egyptiläisviranomaiset tekevät toista lupapaperia Gazaan ja Gazassa asuva valokuvaaja Hosam Salem on jo varannut hotellin ja etsinyt haastateltavat. Hamasiltakin lupa on tulossa, Salem sanoo.

Jordanian Ammanissa on rauhallista, vaikka pinnan alla kytee. Egyptin kaasutoimitusten ontuminen ja Syyriasta vähentynyt tavaraliikenne on nostanut ihmiset barrikadeille Jordanian kuningasta vastaan. Kaikki sanovat, että aiemmin myötämielinen maa maahanmuuttajille alkaa muuttua. Tilanteeseen vaikuttaa myös se, että Syyriasta virtaa maahan paljon uusia pakolaisia, ja maahanmuuttajia kohdellaan epätasa-arvoisesti.

Joulukuun 15. päivänä istun lentokoneessa matkalla Ammanista Kairoon. Edellisenä iltana egyptiläisviranomaiset ovat luvanneet Gazan-luvan sunnuntai-illaksi, mutta tietenkään asiat eivät suju niin kuin on sovittu, vaikka luvan haku on aloitettu hyvissä ajoin. On otettava uusi soitto viranomaisille ja painostettava. Taas uusia lupauksia puuttuvan luvan saamisesta maanantaiksi, tiistaiksi.

Kairossa lupaa ei kuulu, eikä yhteyttä viranomaisiin saa.

Soitan Hosam Salemille ja ilmoitan, etten pääse Gazaan. Salem kertoo, että tilanne on rauhoittunut.

“Pelon kanssa on opittava elämään, ainakin minä olen tottunut siihen. Israel tekee tällaista, ei ole ihme, että Gazassa on marttyyreja”, sanoo Gazan kriisiä AFP:lle kuvannut Salem.

On mietittävä ajankäyttöä uudelleen. Kierrän kairolaisilla kaduilla, Tahririn aukiolla ja ympäriinsä kaupungissa, jota hallitsee epävarmuus, sekä ja ilman- ja melusaaste.

Kyselen Egyptin tilanteesta ja palestiinalaiskysymyksestä kadunmiehiltä. Egyptiläiset ovat väsyneitä epäonnistuneeseen vallankumoukseen, jonka Mohamed Mursi varasti kansalta. Osa ei jaksa edes kuunnella kysymystäni loppuun. Politiikka on Kairossa kirosana.

Kairolaisen Wake Up -hostellin respassa on vastassa väsyneen näköinen mutta iloinen mies, joka kysyy, olenko Suomesta. Selviää, että Shehab Madkour on mennyt naimisiin suomalaisnaisen kanssa suomalaisessa tv-sarjassa, Satuhäissä.

Madkour nousee respan tiskin takaa ja sanoo, ettei presidentti Mursissa ole mitään hyvää.

“Tällä maalla ei mene hyvin ja kohta menee vielä huonommin.”

Muslimiveljeskunta on merkittävä peluri koko Lähi-idässä, se vaikuttaa myös Palestiinan ja Israelin välisiin suhteisiin.

“Hamas on Muslimiveljeskunnan oikea käsi. Muslimiveljeskunta yrittää levitä koko Lähi-itään, enkä ihmettelisi yhtään, jos Mursilla ja Israelilla olisi salainen sopimus tehtynä pöydän alla”, sanoo Madkour, joka ei usko Lähi-idän parempaan huomiseen.

Salaisista sopimuksista kuulee aina huhuja, onhan Lähi-itä salaliittoteorioiden luvattu paikka. Tosin pöydän alla tehty sopimus olisikin Israelin kannalta perusteltua, sillä se pelkää menettävänsä tärkeän liittolaisensa. Tällä hetkellä Israelilla ja Egyptillä on rauhansopimus. Tilanne voi muuttua.

Hetkeä myöhemmin saan soiton. Lupa Gazaan on valmis. Tilanne on surkuhupaisa. Matkatavarat on juuri pakattu, ja paluulento Suomeen lähtee kohta. Puhelu ei ole pitkä.

Ennen lähtöä näen vielä Madkouria. Kerron, että olisimme saaneet sittenkin luvan Gazaan.

“Tänne muuten tuli kansainvälisiä avustustyöntekijöitä, jotka yrittävät lähteä Gazaan muutaman päivän päästä. Pääsevätköhän he perille?”

Jouluna olen jo Suomessa, kun gazalaiskuvaaja Hosam Salem lähettää sähköpostiini kuvia, joista näkee Gazan itkevän. Kuvissa on niin pommitusten kuin tulitauonkin aikana kuolleiden pienten lasten ruumiita, jotka on verhottu Palestiinan lippuihin. Kuvat toistavat ruman totuuden: sen, että kriisi syvenee.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja, joka on työskennellyt Lähi-idässä mediakouluttajana ja toimittajana.