Harmaahapsinen, mietteliään näköinen vanha herrasmies istuu ateenalaisen auditorion etuosassa.

Sali on täynnä puhujaa huomattavasti nuorempaa tummanpuhuvaa väkeä, siloposkista ja sänkipartaista, vallankumouksellisia kai, vaikka koko sana on banalisoitunut miltei käyttökelvottomaksi 1900-luvun lopun trendikkäiden radikaaliliikkeiden myötä. Ehkäpä tästä voisi osaltaan syyttää myös illan puhujaa.

Harmaantunut herrasmies on belgialainen Raoul Vaneigem, vallankumouksellinen kirjailija, jonka vuonna 1967 ilmestynyt esikoisteos Revolution of everyday life on edelleen poliittisten kirjakauppojen ja anarkistisen infoshoppien myyntihitti. Vaneigemiä kutsutaan myös situationistien kakkosmieheksi.

Kansainväliset Situationistit eli Situationist International oli 1950-luvun lopulla perustettu radikaalivasemmistolainen ryhmä, joka ammensi teorioihin ja tempauksiinsa voimaa avantgardetaiteen elämänhimoisesta hulluudesta, arjen erotisoinnista, anarkismista sekä antiautoritaarisista Marxin uudelleentulkinnoista. Ryhmän jäseniin kuului taiteilijoita ja intellektuelleja Ranskasta, Algeriasta, Belgiasta, Hollannista, Englannista, Italiasta, Saksasta, Yhdysvalloista sekä Skandinaviasta.

Situationistien voisi sanoa olleen ainoa vakavasti otettavan poliittinen taiteilijaryhmä, tai paremminkin toisin päin – tarpeeksi taiteellinen poliittinen ryhmä, jotta se ansaitsee tulla vakavasti otetuksi. Situationistien teorioista on ammentanut moni filosofi, kulttuurintutkija, taiteilija ja punkmuusikko sekä lukuisat uusvasemmistolaiset teoreetikot tähän päivään saakka.

Suurin anti poliittiselle filosofialle on eittämättä elokuvaohjaaja ja filosofi Guy Debordin (1931–1994) yhteiskuntakritiikin klassikoksi noussut kirja Spektaakkelin yhteiskunta. Teos on kompleksinen analyysi kapitalistisen kulttuurin omalaatuisesta taipumuksesta tuotteistaa ihmiselämä kapitalistisen kulttuurin markkinoille, joka käsittää ihmisen kuluttajan lisäksi myös raaka-aineena ja tuotteena. Tällainen yksilön kaupallistuminen vieraannuttaa ja banalisoi elämän sen todellisesta olemuksesta.

Surkeaa jamaa voi vastustaa luomalla spektaakkeliin katkoksia – totaalisia elämyksiä eli situaatioita – tai provosoimalla käyntiin ultimaattinen situaatioiden sarja: vallankumous, joka romuttaa koko kapitalistisen todellisuuden houreiset rakenteet.

Debord nousi pian ryhmän perustamisen jälkeen sen omavaltaiseksi keulahahmoksi. Hänen lisäkseen ryhmän tärkeimpiä ideologeja olivat tanskalainen kuvataiteilija Asger Jorn (1914–1973), sekä Debordin pitkäaikainen aisapari, ateenalaisessa auditoriossa istuva lähes kahdeksankymppinen Vaneigem.

Tilaisuuden alustukseksi näytetään video.

Sen jälkeen Vaneigem kumartuu kyynärpäittensä varaan ja alkaa puhua hiljaisella äänellä kirjastaan Lettre à mes enfants et aux enfants du monde à venir, eli Kirje lapsilleni ja tulevan maailman lapsille. Se on vastikään käännetty kreikaksi.

On totisesti vaikea uskoa, että juuri tämän ensi vuonna kahdeksankymmentä täyttävän, vaatimattoman oloisen miehen ajatuksia arkielämän vallankumouksesta siteerattiin lukuisissa graffiteissa, jotka koristivat Pariisin katuja ja yliopistorakennusten seiniä mellakoiden raivotessa lakkojen ja tehdasvaltausten lamaannuttamassa Pariisissa toukokuussa 1968.

Silloin työläisten ja opiskelijoiden kapina pakotti presidentti Charles De Gaullen pakenemaan Pariisista Saksaan. Pääministeri komensi panssarivaunut valmiuteen kaupungin itäiselle portille. Estääkseen verilöylyn ja mahdollisen kansannousun De Gaulle hajotti parlamentin ja kuulutti uudet vaalit, jonka jälkeen mellakat laantuivat kuin itsestään. Työläiset palasivat töihin ja opiskelijat yliopistoihin. De Gaullen puolue sai uusissa vaaleissa kaikkien aikojen vaalivoiton.

Kaksi vuotta myöhemmin Vaneigem riitaantui Debordin kanssa ja jätti Kansainväliset Situationistit. Debord lakkautti ryhmän lopullisesti vuonna 1972.

Seitsemänkymmenluvun lähestyessä puoltaväliä useat Pariisin nuoret kumoukselliset olivat ehtineet akateemisiin virkoihin ja puoluepolitiikan keulahahmoiksi. Toisista oli tullut journalisteja tai trendikkäitä tv-intellektuelleja. Yhtä kaikki, he olivat päätyneet osaksi järjestelmää, jota vastaan he olivat nousseet kahdeksan vuotta aikaisemmin tuhotakseen sen kokonaan.

Situationistien ajatukset oli niin ikään dekontekstualisoitu ja nielaistu osaksi samaa spektaakkelia. Situationistit käyttivät tästä käsitettä rekuperoida. Siitä on kyse, kun kapitalistisen spektaakkeliyhteiskunnan kritiikki kyetään ”sulauttamaan ja mukauttamaan spektaakkeliin ja peräti kääntämään se hyödyksi”, kuten situationismia tutkinut filosofian opiskelija Antti Virnes osuvasti kiteyttää: hänen esimerkkinsä tästä on kaikkien tuntemat Che Guevara -paidat.

Tätä situationistit tosin osasivat odottaakin: olivathan Debord kumppaneineen kirjoittaneet ryhmän ensimmäisessä julkaisussa vuonna 1957 koko käsitteen situationismi olevan ”selvästi antisituationistien keksimä”.

Vuonna 1974 Vaneigem julkaisi radikaaleimman kirjansa Contributions to the Revolutionary Struggle – Intended to Be Discussed, Corrected, and Principally Put Into Practice Without Delay. Salanimelle Ratgeb kuuluva teos ja erityisesti sen viimeinen luku The ABC of Revolution – joka on julkaistu myös erillisenä pamflettina – on läpeensä pidättelemätön opas tehtaiden valtaamiseen, vallankumouksellisten solujen luomiseen ja aseelliseen vastarintaan.

Vaneigemin mukaan on luotava universaaliin itseorganisoitumiseen tähtäävä liike, joka alkaa tehdasvaltauksista ja viimein kamppailee tiensä kaikkialle yhteiskuntaan. Vaikka verenvuodatukselta tuskin tullaan välttymään, on ensisijaisen tärkeää pyrkiä estämään liikettä vastaan kohdistuvaa väkivaltaa, pitäydyttävä itsepuolustuksessa ja käytettävä erinäisiä taktiikoita vihollisen riisumiseksi aseista.

Tästä huolimatta on syytä ”huomioida heidät, jotka ovat ehdollistuneet hierarkioille, jotka orjamaisuus ja itseinho, syvään juurtunut alamaisuus ja uhrautumishalu ajaa itsetuhoon sekä tuhoamaan kaiken mikä edistää todellista vapautta. Tästä syystä on hyvä ajatus, aivan kapinan alusta alkaen, neutraloida niin sisäiset (ammattiyhdistysjohtajat, puoluemiehet, työintoilijat ja lakkorikkurit) kuin ulkoisetkin vastustajat (pomot, esimiehet, kytät, sotilaat).”

Tulkkauksen vuoksi Vaneigemin nykivästi etenevä rauhallinen puheenvuoro kestää kymmenisen minuuttia, ja se käsittelee elämän onnellisuutta ja rauhanomaista kansalaistottelemattomuutta. Puheenvuoron lopussa yleisö vaikuttaa silmin nähden pettyneeltä.

Tässäkö kaikki, mitä yhdellä viimeisen puolen vuosisadan radikaaleimmalla kirjailijalla on sanottavana?

Vaneigemin pohdinta olisi epäilemättä herättänyt innostusta jossain hieman vähemmän kärjistyneessä poliittisessa ympäristössä kuin mitä Kreikka tänään on. Suurin osa kreikkalaisista radikaaliliikkeistä on hylännyt pasifismin ja lain rajoja tavoittelevan kansalaistottelemattomuuden, jos ovat niihin koskaan uskoneetkaan.

Paikallisen todellisuuden ympäröimänä mies näyttäytyy vanhana hippinä, jolle poliittisten valtasuhteiden radikaali kritiikki saati militantti vallankumous on jotain liian todellista ja materialistista, rauhan, rakkauden ja yli-inhimillisen harmonian idealistisessa hattaramaailmassa.

Vaneigemin puheenvuoron jälkeen yleisö äityy esittämään omia näkemyksiään situationisteista, Kreikasta ja yhteiskunnan muutoksesta. Vanhus näyttää jättäytyvän tarkoituksella keskustelun ulkopuolelle, omiin oloihinsa, pohtimaan selvästi jotain aivan muuta kuin tulkin hänen korvaansa supattelemia pääpiirteitä päämäärättä vellovasta keskustelusta – ja niin pohdin minäkin, onhan nämä keskustelut käyty ja kuultu miljoona kertaa.

Tungen lehtiön taskuuni, käyn lähtiessäni sujauttamassa paperinpalalle kirjoittamani haastattelupyynnön Raoulin kouraan, joka nyökkää siihen hyväksyvästi ja painelen pihalle.

Ihmisten valuessa auditoriosta ulos Vaneigem tulee luokseni ja ilmoittaa hyvin kohteliaasti olevansa kiinnostunut ehdotuksestani, mutta jatkaa, ettei anna suoraan haastatteluja. Tosin hän lupaa vastaavansa mielellään kysymyksiini, jos kirjoitan ne hänelle sähköpostilla.

”Mihin lehteen tämä oikein tulisi”, hän kysyy, ja yritän kiteyttää mitä Fifi on.

”Suomalainen vasemmistojulkaisu varmaan, on siellä joukossa joku anarkistikin. Ilmaisjakelu, politiikkaa ja kulttuuria”.

Hän pyytää lähettämän lehdestä kopion maatilalleen Ranskaan, jossa hän tätä nykyään asustelee. Tiemme eroavat.

__________

Sähköistä keskustelua Raoul Vangeimin kanssa

Voisitko esitellä lyhyesti itsesi niille lukijoille, jotka eivät tiedä sinusta mitään?

Synnyin vuonna 1934 pienessä Lessinesin työläiskaupungissa Belgiassa. Kerron lapsuudestani tarkemmin kirjassani The Knights, The Lady, The Devil and Death. Olin yliopistoprofessori ja sitten toimittaja eräässä tietosanakirjassa, välillä vietin pitkiäkin aikoja työttömänä. Situatioisteihin kuuluin vuosien 1961–1970 ajan.

Nyt asun maaseudulla Burgundissa, Ranskassa. Asun sitä ennen Hainautissa, Belgiassa.

Miten päädyit situationisteihin? Oliko se sattumaa vai oliko se seurausta jostain muusta?

Lähetin runoutta käsittelevän esseen sosiologi Henry Lefebvrelle, Critique of Every Day Life -kirjan kirjoittajalle. Hän lähetti sen puolestaan Guy Debordille, joka kutsui minut Pariisiin. Tästä alkoi luova aikakausi ja yhteistyö, joka päättyi toukokuun 68 liikkeen hajoamiseen.

Varsinainen välirikkomme oli seurausta mahdottomuudesta tehdä sellaisia tekoja, joka olisi johtanut laajaan itseorganisoitumisen leviämiseen. Toukokuun 68 liike sai selvästi vaikutteita Spektaakkelin yhteiskunnasta sekä Revolution of Everyday Life -kirjasta, jonka kirjoitin 1963–1965 ja joka julkaistiin 1967.

Situationistien huippukaudesta 60-luvulla, toukokuun 1968 kapinasta, Debordin itsevaltaisuudesta ja kateudesta kirjasi Revolution of everyday life suurta suosiota kohtaan on kirjoitettu paljon ja laajasti. Ei mennä niihin nyt. Kiinnostuneet löytävät halutessaan aiheesta tietoa kylliksi, eikä tässä haastattelussa pystyisi muutenkaan tyhjentävästi käsittelemään tätä aikakautta. Siirrytään keskelle vallankumouksellista 70-lukua ja kirjaasi Contributions to the Revolutionary Struggle – Intended to Be Discussed, Corrected, and Principally Put Into Practice Without Delay. Kirja on suorasanainen, käytännöllinen ja raju. Debord ei koskaan kirjoittanut mitään käytännöllistä vallankumouksesta.

Luuletko, että tämä kirja on edelleen ajankohtainen?

Kirjassa on paljon kohtia, joiden kanssa en ole enää samaa mieltä. Itse asiassa teoksesta tullaan julkaisemaan Ranskassa uusintapainos erinäisin korjauksin.

Suurin erimielisyys koskee urbaania sissisodankäyntiä, johon suhtaudun tätä nykyään epäsuopeasti. Perustelen tätä tarkemmin julkaisussa nimeltään The State is nothing anymore – let’s be everything (2010), ja erityisesti sen luvussa Neither warriors nor martyrs.

(Lukijoille tiedoksi: kyseinen teksti käsittelee alkujaan maolaista Zapatistisen kansallisen vapautuksen armeijaa eli EZLN:ää, joka toteutti kansannousun Etelä-Meksikossa ja saavutti monilla alueilla edelleenkin vallitsevan autonomian. Tosin ristiriitaista Vaneigemin kommentissa on se, että zapatistit olivat avoimessa sissisodassa Meksikon valtion kanssa 90-luvun puolivälissä.)

Myöhemmin olet kirjoittanut sarjan tutkielmia kristinuskosta ja kerettiläisistä suuntauksista. Esität nykypäivän vallankumoukselliset ikään kuin nykyuskonnon – eli talouden – kerettiläisinä. Ovatko taloususkoa vastaan protestoivat mainitsemiasi harhaoppisia vai kenties paremminkin ei-uskovaisia?

Ei ole harhaoppisuutta ilman puhdasoppisuutta. Ja olen molempia näitä vastaan. Itse asiassa vastustan kaikkea, joka väittää hengen pystyttävän hierarkian, jota pää sitten haluaa harjoittaa ruumiin kustannuksella. Olen paremminkin pyrkinyt tuomaan tutkimuksissani esiin sen hellittämättömyyden, jota vastarintaliikkeet ovat kautta historian osoittaneet asettaessaan itse elämän sitä vastustavien voimien, kuten Jumalan, valtion tai talouden yläpuolelle.

Teoriasta puheen ollen: seuraatko tämän päivän poliittisen teorian kehitystä? Tarkoitan, että oletko seurannut Giorno Agambenin, Michael Hardtin ja Antonio Negrin tai David Greaberin kirjoituksia, tai Näkymätöntä komiteaa, Occupy-liikettä ja niin edelleen? Miltä radikaalin teorian tila sinusta tällä hetkellä vaikuttaa?

Vastustan kaikkia ideologioita eikä tämän tyylinen polemiikki kiinnosta minua lainkaan.

Minusta intellektuelli on sellainen henkilö, joka on erottanut ideansa käytännön elämästä, ja olipa hän miten kultivoitunut tai välinpitämätön hyvänsä hän ei pysty muutamaan mitään. Selitän suhdettani radikaaleihin teorioihin ja teoreetikkoihin tarkemmin kirjassani Lettre à mes enfants et aux enfants du monde à venir, eli Kirje lapsilleni ja tulevan maailman lapsille.

Jos teoria on kaikkein todellisinta todellisuutta tässä maailmassa ja jos situationistien teoria ikään kuin sai ilmaistua jotain toukokuussa 1968, emmekö näin olen voisi sanoa, että se oikeastaan taisteli tämän maailman puolesta, jota elämme parhaillaan? Ajatteletko – kuten Debord aina elämänsä loppuun saakka – että sinun teoriasi oli ja on edelleen täsmällinen ilmaisu maailmasta?

Monet toisen polven situationistit ovat esittäneet kritiikkiä Debordin ja sinun teorioita kohtaan ja pyrkineet muovaamaan niitä. Haluaisin kuulla mitä sinä ajattelet aiheesta tänään, vuonna 2013?

Situationistit kamppailivat aina situationismin puolesta, jonka voisi sanoa olevan koko liikkeen eräänlainen ideologia. Tänä päivänä ilmenevä situationismi on vain virheellinen tulkinta varsinaisesta situationistismista, jonka teorian kaikkein radikaalein osa jatkaa edelleen määrätietoista etenemistään maailmassa.

Tällä hetkellä tärkeitä ovat kaikki ne kokemukset itseorganisoitumisesta, joita erilaiset itseorganisoituneet kollektiivit Kreikassa ja muualla maailmassa edustavat. Tämä ei ole optimismia vaan havainto, että kumouksellinen liike on kykeneväinen toteuttamaan päämääränsä pyrkiessään autonomiaan sekä valtion ja muiden valtajärjestelmien totaaliseen romuttamiseen.

Ranskan kansalliskirjasto osti Guy Debordin arkistot, hänen kaikki käsikirjoituksensa, muistiinpanot ja kirjeet. Kirjasto toteutti materiaalista laajan näyttelyn entisen presidentin François-Mitterrandin mukaan nimetyssä näyttelysalissa kevätkesällä 2013. Kävittekö te jäljellä olevat situationistit vierailemassa näyttelyssä Pariisissa?

Näyttelyn järjestäjät pyysivät minua toimittamaan heille jotain dokumentteja situationisteista. Vastasin heille näin: ”Kieltäydyn osallistumasta spektaakkelinomaiseen rekuperaatioon, joka koskee Spektaakkelin yhteiskunta -kirjan kirjoittajaa.”