Esa Leskisen ohjaama Jäniksen vuosi -näytelmä kertoo miehestä ja hänen suhteestaan jänikseen, vähän samalla tapaa kuin alkuperäinen Arto Paasilinnan romaani tai siitä tehty Risto Jarvan erinomainen elokuva. Mutta vain vähän.

Kirjan ja elokuvan humoristisuudessa, elämänfilosofisuudessa ja mystisyydessä on jotakin kerrassaan vastaansanomatonta.

Sen sijaan Leskisen näytelmän varsinainen aihe ei ole mies ja jänis, eikä edes Vatanen ja jänis, vaan keski-ikäinen mies ja hänen suhteensa naiseen. Tämä on Leskisen uusi tulkinta.

Ei ole mitenkään poikkeuksellista, että nainen nähdään luontona tai luonto naisellisena. Asetelmaan kuuluu myös se, että nainen voi olla myös tie johonkin toisenlaiseen ajatteluun, toisenlaiseen totuuteen, joka on kokonaisvaltaisempaa kuin miehinen järkeily.

Usein seurauksena on se, että naiseutta voidaan ylistää ja alistaa yhtä hyvillä perusteilla. Jos tästä perusasetelmasta päästään yli, voivat seuraukset olla kiinnostavia.

Leskisen näytelmän alussa jänis on luonnonkappale, naislapsi, josta alkaa nousta esille pikku hiljaa vietteleviä eleitä ja katseita. Lopulta jänis-nainen kipuaa karaokelavalle, bilettää ja vetää viinaa. Tässä vaiheessa näytelmästä on kehkeytynyt keski-ikäisen miehen vapautustarina.

Vaikka lopulta bilettäjä-bunny osoittautuu myös kylmää pelkääväksi tavikseksi, on näytelmän kehityskertomuksen lopputulos se, että jänistytöstä tulee juuri se, minkä näköinen hän on lavalla jo alusta alkaen ollut: vihreään takkiin ja varsikenkiin pukeutunut aktivistityttö.

Jäniksen vuoden idea kirjana ja elokuvana oli siinä, että sinänsä realistiseen arkipäivään sisältyy pientä magiikkaa, maagista realismia. Sen sijaan Leskinen on kirjoittanut kollegojensa kanssa kaksijakoisen esityksen, jossa on esitystä kommentoivat ja selittävät osuudet, ja sitten esitys ilman selitystä. Näytelmä pitää alkuperäisiä tekstejä kuitenkin lähellä, eikä siis irtaannu niistä kokonaan.

Näytelmässä Vatasen suhde luontoon on korvaantunut keski-ikäisen miehen suhteella naiseen. Kokemuksellisesta luontosuhteesta on tullut maksiimeja, joilla vaaditaan kulutuksen vähentämistä ja muita ilmastoeettisiä tekoja.

Paasilinnamainen seikkailu pienien asioiden kautta on korvautunut pelkillä suurilla asioilla.

Taustalla soivissa radiolähetyksissä puhutaan talouskriisistä ja ilmastonmuutoksesta samalla osoittelevuudella, mikä parhaimmillaan toimi myös Leskisen näytelmässä Neljäs tie.

Nyt Ryhmäteatterissa esitettävä Jäniksen vuosi on pohjimmiltaan oodi aktivistitytölle, joka välillä on yhtä tyhmä kuin pupu, mutta silti lukee välillä Nietzscheä. Onko Leskisen pupu siis eräänlaista tytöttelyä, jota on muutenkin ollut viime aikoina ilmassa?

Ensin on todettava, että kaikki ilmiselväkään tytöttely ei ole välttämättä tytöttelyä, mutta tyttöjä suojeleva asenne muuttuu helposti paternalismiksi.

Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Risto Uimonen väitti kolumnissaan, pari viikkoa sitten, että ”Ajankohtaisia asioita seuraavat suomalaiset tietävät tänään, kuka on Sini Saarela. Vielä kaksi viikkoa sitten tämä 31-vuotias sinisilmäinen blondi oli tuntematon suuruus oman elämänpiirinsä ulkopuolella. Nyt Saarelan nimi komeilee uutisissa, ja hän esiintyy tunteita kuohuttavissa kuvissa.”

Nousi valtava kohu. Vaikka Uimonen kutsuukin Saarela ”sinisilmäiseksi blondiksi”, hän antaa kirjoituksessaan Saarelalle ja Greenpeacelle kuitenkin täyden vastuun teoistaan.

”Voi kai sanoa, että Saarela tulee näin toteuttaneeksi Greenpeacen tarkoitusperiä viimeisen päälle”, Uimonen lopettaa kirjoituksensa. Sen sijaan demareiden Mikael Jungner sortui pelkkään tytöttelyyn sanoessaan Saarelasta, että ”nuori tyttö höynäytettiin mannekiiniksi”.

Uimonen taas kuvasi realistisesti – vaikka kyynisesti – sitä, miten Greenpeace toimii, mutta itse kuvauksessa ei ole suurempia virheitä. Siksi Uimosen tytöttely ei ole mielestäni ongelma, koska hän käsittelee Saarelaa täysivaltaisena subjektina.

Kyllä sitä kirjoituksissa ihmisiä ja tyttöjäkin saa nimitellä, kuka ihan tosissaan sitä kieltäisi?

Tytöttelyyn puuttui kuitenkin Helsingin Sanomien toimittaja Heikki Aittokoski, joka yhdisti sen kaikkiin maailman tyttöihin. Näin hän yritti osoittaa, että Sini Saarelan tytöttelyssä on kyse samasta kuin ”satojen miljoonien tai miljardien” naisten riistossa.

”Yritän vain sanoa, että kun puhutaan tytöistä tai tytöttelystä, puhutaan maailman vakavimmista asioista. Ja jos joku nyt sanoo, että sinisilmäinen keski-ikäinen kaljupää mies tässä ärisee, niin olkoon niin”, Aittokoski kirjoitti koumnissaan.

Kaikki poliittisesti valveutuneet ihmiset tietävät, että taistelu tyttöjen sortoa vastaan on tärkeää. Kuitenkin tyttöydestä on tullut myös länsimaisen liberalismin ikoni, jota puolustetaan sotilaallisesti barbaarisia itämaisia arvoja vastaan.

Sinisilmäiset hyväntekijät ja auttajat ovat kiinteästi samassa järjestelmässä kuin maailman hallinnasta vastaava sotilaallinen koneisto, eikä siinä enää mietitä, minkä puolesta oikeasti ollaan. Väitetään, että tyttöjen oikeuksien takia olemme mukana Afganistanin sodassa, vaikka ei kukaan siihen usko. Talous ja sotilaallinen hallinta ovat tärkeämpiä kuin tyttöjen asiat.

Sen sijaan että Sini Saarelaa arvioitaisiin hänen tekojensa perusteella, kuten Uimonen tekee, Aittokoski liitti Greenpeace-keskusteluun universaalin tyttöyden, jonka myyttistä hahmoa on loukattu ja jota keski-ikäisen miehen pitää puolustaa.

Se on vähän tekopyhää, mutta kuuluu perinteeseen, jossa naisellista toimintaa täytyy miehen järjellä perustella.

Leskisen Jäniksen vuosi muistuttaa paradoksista, joka liittyy kaikkeen muutoshakuisuuteen. Vaikka yrittäisikin pelkästään kadota yhteiskunnasta ja muuttaa maailmaa vähemmän saasteiseksi, passiiviset ihmiset ärsyyntyvät ja telkeävät vaikka mielisairaalaan, kuten Vataselle käy.

Ja vaikkei uskoisikaan, että kaikki ongelmat ratkeaisivat aktivismilla, vie aktiivisen kansalaisen roolin sisäistäminen toisilta ihmisiltä yllättävän paljon aikaa. Omapäinen aktivistinainen kuuluu kategoriaan, joka on täysin vastakkaista Kekkosen ajan suurelle johtajalle, mestarille, joka kertoo miten asiat ovat, ja jota on hyvä totella.

Siksi onkin oireellista, kuinka Sini Saarelan tapaus on koonnut yhteen aktivismia inhoavat ihmiset. He suorastaan nauttivat tilanteesta, kun aktivisteille on Venäjällä näytetty rajat.

Yhtäkkiä Venäjästä onkin tullut hyvä kurin maa. Samalla yhä useammat ovat valmiita hyväksymään mieluummin Putinin, Arktiksen tuhoamisen ja ydinvoiman kuin omaa järkeä ja omatuntoaan käyttävät aktivistit.

Putin vihaa homoja ja aktivisteja, Putin rakastaa ydinvoimaa – siksi me tavalliset suomalaiset rakastamme Putinia. Esimerkiksi Nurmijärvellä perussuomalaiset ja demarit vaativat jopa omistusosuuden lisäämistä ydinvoimayhtiö Fennovoimassa lähes pelkästään siksi, että se on Greenpeacen ja aktivisti-arvojen vastustamista.

Mikä saisi ihmiset oikeasti käyttämään järkeään, oli se sitten miehellistä, naisellista tai jotakin muuta?

Jäniksen vuodessa Esa Leskinen ei puolustele naiseutta, mutta ylistää ja idealisoi. Keski-ikäinen mies sattuu rakastumaan ja oppii kuuntelemaan luontoa ja jänistä.

Jäniksen naiseksi tulemista ei näytelmässä juurikaan käsitellä, eikä se haittaisi, jos tarinaa ei väistämättä vertaisi alkuperäiseen. Jos pystyy unohtamaan tämän puutteen, näytelmässä on paljon hyvää.

Tulos on viihdettä, joka on sitä hauskempaa, mitä vähemmän miettii näytelmän käsikirjoituksellisia puutteita. Pelkästään näyttelijöiden työtä on ilo seurata ja kohtaukset ovat erittäin sujuvia.

Se on sopivaa hauskuutta pikkujouluaikaan.

Esa Leskisen ohjaama Jäniksen vuosi – Inhimillinen komedia Helsingin Ryhmäteatterissa 19.12. asti.