Stanley Kubrick sanoi ranskalaisen elokuvakriitikko Michel Cimentin kirjoittamassa kirjassa Kubrick vuonna 1980, ettei hän usko kenenkään ihailevan Kellopeliappelsiinin (1971) ultraväkivaltaista päähenkilöä Alexia.

Katsoin 14-vuotiaana skinheadina elokuvan usein joko yksin tai ystävieni kanssa, ennen kuin lähdimme kaupungille vetämään jengiä turpaan. Hieman ennen meidän aikaamme 1980-luvun Tampereella liikkui jengi, joka Kellopeliappelsiinista lainatut knallit ja kävelykepit mukanaan kävi hakkaamassa spurguja puistoissa ja Näsinkalliolla.

Elokuva ei voi koskaan paeta vastuutaan väkivallasta, jos se sitä esittää. Mutta ei sen toisaalta voi väittää olevan väkivallan syy. Niin yksinkertainen maailma ei ole.

Nämä muistot palasivat mieleeni, kun katsoin Dome Karukosken uuden elokuvan Leijonasydän. Elokuva kertoo uusnatsin ja yksinhuoltajan rakkaudesta ja heittää ristivalotukseen uusnatsin kamppailun skinijengin johtajana ja tummaihoisen lapsen isäpuolena.

En katso tätä elokuvaa elokuvana. En pysty siihen. Sen kuvasto on liian henkilökohtaista. En voi kirjoittaa elokuvan leikkauksesta, rytmityksestä tai näyttelijäntyön tekniikasta. En kerro teille, onko elokuva hyvä vai huono.

Vertaan elokuvaa kokemuksiini uusnatsina.

Vaikka Karukoski mainitsee elokuvan lehdistömateriaalissa, että he eivät käsikirjoittaja Aleksi Bardyn kanssa lähteneet tekemään elokuvaa äärioikeistosta, sellaisen he ovat tehneet. Pintataso rekisteröidään ensimmäisenä, ja monille se jää viimeiseksi. Monet skinit tulevat katsomaan tämän elokuvan.

Ajatus kirjoittaa Leijonasydämestä omien kokemuksieni läpi nousi, kun katsoin englantilaisen elokuvan – sittemmin myös tv-sarjan – This is England (2006), joka kertoo brittiskineistä.

Lähdettyäni pois skinikuvioista teini-iän jälkeen olen katsonut skineistä kertovia elokuvia hyvin valikoidusti. This is England toi kipeän hienosti mieleen, miksi halusin olla skinhead ja miksi halusin lähteä kuvioista pois. Se on hienon elokuvataiteen merkki: kyky näyttää samanaikaisesti sekä hyvä että paha ja osua katsojan kauneimpaan vihaan ja rumimpaan rakkauteen.

This is England tuo rehellisesti esille skinien kämäisyyden. Elokuva näyttää, miten älyttömän ylevistä aatteista puhutaan ja miten tavallisia, heikkoja ja ristiriitaisia ollaan. Ja kuinka kaikki paska peittää alleen suuren määrän toivoa.

Leijonasydämessä kämäisyyden mahdollisuus jää roolituksen alle. Suomen tunnetuimmat näyttelijät tekevät pääosissa hyvää työtä, mutta näyttävät liian hyvältä. Komeus ja kauneus näyttää elokuvalta, eikä se vertaudu omaan elämääni. Tarina – ja sen mukana vastuu teoista – siirtyy minun ulkopuolelleni.

This is England ja skiniaikojeni ehdoton suosikkielokuva Made in Britain (1983) luottivat tuntemattomiin näyttelijöihin. Made in Britainin pääosassa teki raivoisan debyytin Tim Roth, josta kasvoi yksi sukupolvensa tinkimättömimpiä elokuvanäyttelijöitä.

Tunnen itseni vanhan maailman moraalia kaipaavaksi kurttuiseksi setämieheksi, kun kysyn, miksi Leijonasydämessä ei näytetä väkivallan jälkiä. Ne näkyvät elokuvan tarinassa, mutta eivät kuvissa. Väkivalta ei satu. Elokuvan esittämässä skinien väkivallassa tulee kyllä hyvin esiin tuttu tunne siitä, kuinka yhteinen väkivalta luo yhteisöllisen orgasmin.

Väkivalta on hinta, joka yhteisöllisyydestä maksetaan. Ja juuri siksi väkivallan pitää sattua.

Lopuksi filosofiaa. Ihmisellä voi olla ennakkoluuloja ulkomaalaisia kohtaan. Ennakkoluuloja voi toisaalta olla myös toisia ennakkoluuloisia kohtaan.

Ennakkoluulojen kehän purkaminen on tarpeellista, mutta liiallinen sympatia ennakkoluuloa kohtaan voi olla ongelma itsessään. Voiko sympatia olla perusedellytys ennakkoluuloiselle näkemykselle maailmasta? Voiko suvaitsevaisuus luoda hedelmällisen maaperän suvaitsemattomuudelle?

Onko parempi tuomita vai katsoa valoon? Voiko valoon katsominen olla silmien ummistamista pimeydeltä?

Kirjoittaja on näyttelijä, tanssija & dj.

Dome Karukoski: Leijonasydän. Ensi-ilta 18.10.

Artikkeli on julkaistu myös Voimassa 8/2013.