Tummahiuksinen nainen seisoo kuin patsas keskellä kuvaa, jähmettyneenä selin kameraan. Hän näyttää homssuiselta ympäristön sileitä pintoja vasten. Hoitajat auttavat hänet ammeeseen peseytymään. Naisella on Juliette Binochen herkät kasvot. Hän on Camille Claudel, kuvanveistäjä, joka ei veistä enää koskaan.

Bruno Dumontin askeettinen, valon ja varjon rajapintoja tutkiva ohjaustyyli kohtaa Camille Claudelissa täydellisen aihelman, perustuuhan veistotaide valon taittumiseen eri pinnanmuodoista. Camille Claudel 1915 kuului helmikuisen Berliinin elokuvafestivaalin tapauksiin.

Dumontin oma, Claudelin sisarusten väliseen kirjeenvaihtoon perustama käsikirjoitus paneutuu yhteen hetkeen eristetyn taiteilijan elämässä. Staattinen kamera seuraa Camille Claudelin elämää laitoksessa, jonka muut potilaat ovat kehitysvammaisia naisia. Camille ei ole kehitysvammainen. Siksi hän on vain puoliksi asukki ja puoliksi osa henkilökuntaa, omituinen pala, joka ei sovi mihinkään koloon.

Samalta ehkä tuntui olla taiteilija tavisten joukossa Pariisissa.

Ranskalainen Dumont on Cannesin Grand Prix’llä palkittu elokuvantekijä, jonka edellinen teos Hors Satan (2011) esitettiin Espoo Cinéssä vuonna 2011. Se kertoi hyväksikäytetyn nuoren naisen ja muukalaisen kohtaamisesta aamuyön epätodellisina hetkinä. Camille Claudel 1915 taas elokuva ihmisten kohtaamattomuudesta. Uskonnollisen heräämisen kokenut diplomaatti ja runoilija Paul Claudel (Jean-Luc Vincent) saapuu katsomaan sisartaan Camillea parantolaan vuonna 1915. Hän on jo etukäteen päättänyt, ettei Camillea voi auttaa.

Camille Claudelin tarina muistuttaa, miten 1900-luvun vaihteessa länsimaissa nainen oli aina ensisijassa jonkun miehen tytär, sisar tai vaimo. Varhain taiteellisen lahjakkuuttensa osoittanut Claudel pääsi ensin veistäjä Alfred Boucherin oppilaaksi. Boucher testamenttasi Claudelin Auguste Rodinin haltuun. Näin Claudelista tuli Rodinin, Ranskan historian kuuluisimman kuvanveistäjän oppilas, malli, kollega ja lopulta elämänkumppani.

Sitten tapahtui jotain. Kilpailun henkinen paine, ei-toivottu abortti tai Rodin-suhteen loppuminen aiheuttivat Claudelille hermoromahduksen. Veli Paul siirsi sisarensa ”huoltajuuden” lääketieteellisen auktoriteetin käsiin. Camille Claudel toimitettiin pakkohoitoon, jossa hän pysyi seuraavat 30 vuotta, tiettävästi äitinsä ja veljensä toiveesta. Claudel kuoli eristyksissä Montdeverguesin mielisairaalassa lähellä Avignonia vuonna 1943.

Dumontin elokuva jatkaa siitä, mihin edellinen Camille Claudel -filmatisointi päättyi. Vuonna 1988 valmistuneessa epookissa Camille Claudel Isabella Adjani ja Gérard Depardieu näyttelivät Claudelia ja Rodinia. Tuottajana toiminut Adjani sai pääroolistaan Oscar-ehdokkuuden ja Berliinin Hopeisen karhun.

Kuvaajana ansioituneen Bruno Nuyttenin (mm. Possession, Jean de Florette) ohjaama Camille Claudel on nuori ja villi; avauskohtauksessa hän varastaa savea auki jätetystä työmaamontusta ja vie sitä työhuoneelleen työstettäväksi ennen aamukuutta. Kamera kieppuu perässä ja nousee komeasti katujen ylle. Kuvakerronta on barokkisen runsasta. Tässä tarinassa Claudel on klassinen, omapäinen sankaritar, joka putoaa korkealta.

Camille Claudel 1915 on puhdasta asketismia Nuyttenin versioon nähden. Se on meditaatio naisena ja taiteilijana olosta, ristiriidan synnyttämästä henkisestä blokista jota symboloivat toistuvat otokset puutarhan siisteistä kaalirivistöistä. Claudel teki abortin voidakseen jatkaa uraansa. Aivan kuin Kiarostamin Copie Conformessa (2011), elokuvakerronta ankkuroituu Binochen eläväisiin ja liikuttavan heleisiin kasvoihin, joita kuvataan valtavasti.

Kuvanveistäjä on uskonnollisessa maailmankatsannossa radikaali, aktiivinen ja maskuliininen maailman muovaaja. Dumontin mestarillinen Camille Claudel 1915 näyttää, miten järisyttävä ja raskas rooli se oli ajan naiselle kuten Camille Claudelille.

Jumalan tahtoon alistuvan ja passiivisen Paul-veljen selitys sisarensa käytökselle (”Hänen tietoinen elämänsä päättyi”) on kuin lohdutusta antava riepu. Sen turvin on helpompaa sulkea vankilan ovi.

______________

Elokuvantekijä = kuvanveistäjä?

Kun puhumme taidehistorian kaanonista, puhumme miehistä. Caravaggiosta Courbet’hen jälkipolville säilötyt taiteilijat ovat olleet miehiä. Vaikka naistaiteilijoita on ollut maailman sivu, heidän taidettaan ei pidetty tarpeeksi merkittävänä lisättäväksi taidehistorian narratiiviin.

Siksi ei ole ihme, että kahden yliopiston taidehistorian opinnoissanikaan en ollut kuullut koskaan Camille Claudelista, naisesta, jonka ammatti oli taiteilija. Törmäsin häneen ensi kertaa elokuvissa. Se ei ole sattumaa.

Sillä Camille Claudel oli kuvanveistäjä. Hän muovaili patsaita raskaista raaka-aineista. Claudelia pidettiin ”naisnerona”, jonkinasteisena aikansa luonnonoikkuna.

Saven tai marmorin työstäminen on prosessi. Materiaalin muoto muuttuu kun veistäjä työstää sitä ajassa. Puhutaan päivistä, viikoista, kuukausista, vuosista. Michelangelon mukaan veistoksen idea on herättää henkiin marmorissa uinuva muoto pysymällä uskollisena materiaalille. Miten sellaista prosessia voisi parhaiten kuvata?

Elokuvan keinoin. Kun elokuvantekijä kuvaa kohdettaan, esimerkiksi patsaan veistämistä, hän tallentaa kameraan aikaa. Sen jälkeen hän leikkaa kuvaamaansa materiaalia eli aikaa ja asettaa siitä esille vain valikoidut osat.

Aivan kuin kuvanveistäjä, joka sulkeutuu työhuoneeseen kuralöntin kanssa ja tulee ulos ihmettä kantaen. Elokuvassa tällainen suuri muutos on helppo esittää: silmänräpäyksessä muodoton on muuttunut tarkkaan harkituksi muodoksi.

Elokuvantekijä muovaa aikaa niin kuin kuvanveistäjä materiaa ja asettaa siitä esille parhaat palat.

______________

Camille Claudel 1915 Helsingissä Rakkautta & anarkiaa -elokuvafestivaalilla 19.–29.9.