Teksti Iida Simes
Amerikkalaiset tarvitsevat vihollista, runoilija Anne Waldman uskoo.
Artikkeli on aiemmin julkaistu Voimassa 5/2013.
Runous on voima, joka ravisuttaa. Sanat syöpyvät mieleen tai joskus ne vain kulkevat kuulijan läpi.
Yhtä kaikki, lopputuloksena on oivallus, ihastus tai joskus inhon tunne. Runous tuntuu koko kehossa, siksi se on parhaimmillaan lausuttuna tai kuunneltuna. Vuoroin kovaan ääneen huudettuna, vuoroin kuiskattuna. Eläytyen ja kiivaasti hehkuttaen.
Ihan parhaimpia runojuttuja saa aikaiseksi, jos lisää esiintymiseen taustamusiikkia ja tanssia. Kun oikein halutaan hetkuttaa, otetaan taustalle vielä vähintään kymmenhenkinen tanssiryhmä.
Runosta voi tehdä myös mainion popvideon, varsinkin jos runon nimi on Uh-oh plutonium!
Ja juuri tätä kaikkea Anne Waldman on tehnyt.
Pian Suomessa vieraileva Anne Waldman (s. 1945) on beat-sukupolven supertähti, yksi maailman kuuluisimmista tarinaniskijöistä. Hän on kirjoittanut nelisenkymmentä kirjaa ja kiertänyt maailmaa, tehnyt taideprojekteja kuvataiteilijoiden, tanssijoiden ja muusikoiden kanssa, opiskellut buddhalaisuutta ja perustanut yliopiston. 1960-luvulla Waldman opiskeli ja asui New Yorkissa.
Greenwich Villagen taiteilijoiden keskuudessa hypnoottiset runoillat olivat hyvin muodikkaita. Waldman tutustui taiteilijaintellektuelleihin ja osoitti mieltään. Feminismi, ekologia ja rauhanaate, siinä tärkeimmät syyt lähteä kaduille marssimaan.
Yksi tärkeimmistä edelleen olemassa olevista New Yorkin taideorganisaatioista oli St Marksin kirkon tiloihin kahviloista siirtynyt Poetry Project. Waldman oli sen johtaja 1970-luvulla. Poetry Projectin runoillat keräsivät satapäisiä yleisöjä. Ja millaisia esiintyjiä!
Esimerkiksi tammikuussa 1974 pidetyssä perinteisessä uuden vuoden runomaratonissa lausuivat tai lauloivat muun muassa William S. Burroughs, John Cage, Allen Ginsberg, Joel Oppenheimer, Patti Smith ja tietenkin Anne Waldman.
Kirjallisten hippien johtohahmo, buddhalainen rauhanaktivisti Ginsberg (1926–1997) oli Waldmanin läheisimpiä ystäviä, ja se näkyy Waldmanin tuotannossa ja elämässä.
Waldman ei ole antanut aatteidensa hiipua. Edelleenkin hän tekee poliittista, aikaansa seuraavaa ja kantaaottavaa runoutta. Soitan Waldmanille kysyäkseni, miksi hän kokee poliittisen osallistumisen niin tärkeäksi.
”Olen aina vastustanut sotaa, ja maailma se vaan sotii edelleen. Sodat tuntuvat loputtomilta, mutta niitä täytyy vastustaa. Ei niissä ole mitään järkeä.”
Miten jaksat taistella?
”Kyse on prioriteeteista. On osattava asettaa asioita tärkeysjärjestykseen. Minä haluan taistella ihmisyyden puolesta, aseita ja isoja rahoja vastaan.”
No jos sodissa ei ole järkeä, niin miksi maailma sotii edelleen, penään.
”Me amerikkalaiset taidamme tarvita vihollisia”, Waldman vastaa. ”Aina jostain on saatava isojen joukkojen syntipukki. 1950-luvulla se oli kommunismi, nyt se näyttää olevan islamismi. Ainakin jos kuuntelee mitä ihmiset puhuvat Palestiinasta, Irakista ja Iranista, ja kun katsoo, mitä näissä maissa tapahtuu.”
Keskustelemme Palestiinan kriisistä ja mietimme, miten surullista on, että entinen sorrettu kansa onkin nyt sortaja. Että väkivalta on jatkuvaa ja kierteistä. Eikö mitään ole opittu, ihmettelemme.
Mutta oliko elämä kukkaiskansan aikoihin jotenkin helpompaa ja kivempaa? Waldman käy mietteliääksi.
”Totta kai maailmassa, ainakin Amerikassa, on tapahtunut paljon edistystä. Minä olen aina ollut feministi, ja minusta on hienoa, että naisten oikeuksissakin on tapahtunut muutoksia hyvään suuntaan. Homojen oikeudet ovat menneet eteenpäin”, Waldman listaa.
”Yhdysvallat oli 1960-luvulla paljon rasistisempi maa. Asenteet ovat muuttuneet paljon ja usein paremmaksi, mutta silti paljon on vielä parannettavaa.” Waldman on huolissaan koulutusasioista.
”Ihmettelenkin usein, miksi aseisiin on niin tärkeää syytää rahaa, kun meillä on paljon alueita, joissa lapset eivät käy kunnollista koulua.”
Waldman iloitsee tulostaan Suomeen, erityisesti koska hän pääsee käymään kaipaamansa suomalaisen ystävän kotimaassa. Runoilija ja kääntäjä Anselm Hollo (1934–2013) ja Waldman esiintyivät paljon yhdessä ja innostivat toinen toistaan.
”Anne Waldman on tärkeällä tavalla populistinen runoilija, sanan mitä parhaimmassa merkityksessä”, sanoi Hollo Waldmanista pari vuosikymmentä sitten.
”Hän voittaa MTV-kanavaa ja Dallasia katsovan yleisön takaisin runouden äärelle.”
Kantaaottava ja poliittinen runous on tulossa taas muotiin. Haluan Waldmanin vielä kertovan, mikä on runouden päätehtävä. Maailman muuttaminen? Vai taide-elämyksen tarjoaminen?
”Kerron mielelläni, mikä on taiteen päätehtävä. Siis ei vain runouden vaan taiteen: sen pitää herättää! Ihmisten pitää herätä, muuten ymmärrys ei laajene!” Hyvin buddhalaisesti vastattu. Ja erittäin lupaavasti. Odotettavissa on varmasti hurja show.
__________
Buddhan yliopisto
Anne Waldman perusti Allen Ginsbergin kanssa yliopiston vuonna 1974 Boulderiin, Coloradoon. Nimi on pitkä ja komea: Jack Kerouac School of Disembodied Poetics at Naropa University (Jack Kerouackin ja aineettoman runouden Naropa-yliopisto). Siellä voi valmistua maisteriksi ja jopa tohtoriksi monista humanistisista ja valtio-opillisista aineista.
Yliopiston tekee erityiseksi koulutus buddhalaiseen tyyliin, sen oppien mukaan. Buddhalaiset toki uskovat luonnontieteisiin, mutta suuri ero on hierarkian riisuminen perusopetuksen arjesta, eikä Naropa hae esimerkkejään länsimaisesta akateemisesta perinteestä.
Buddhalaisen periaatteen mukaan oppilaan ja opettajan suhde on kuin oppipojan ja mestarin. Oppilaan on myös itse osattava etsiä vastauksia.
Opetuksen tarjoamisen lisäksi Naropan tärkeimpiin tehtäviin kuuluu nuorten kouluttamisen ohella runouden varastoiminen. 1970-luvulta lähtien yliopiston audioarkistoon on kerätty yli 5000 tuntia lausumista, esityksiä, seminaareja ja paneelikeskusteluja.
Monet esiintyjistä ovat Yhdysvaltain tunnetuimpia ja tärkeimpiä avantgardekirjailijoita, ja näistä nauhoista onkin tullut arvokkaita.
_______________
Kirjoittaja on kirjoja rakastava ihmisoikeusaktivisti.
Tampereen Annikin Runofestivaali 8.6. kello 11–22. Anne Waldman esiintyy kello 20. www.annewaldman.org
