Jaume Plensan näyttely In the midst of dreams – Unelmien ympäröimänä avautuu katsojalle heti isoon näyttelysaliin astuttaessa nimikkoteoksellaan. Se on vaikuttava kolmen hohtavan pään kohtaaminen.

Keskelle salia on kasattu kasa pieniä marmorikiviä, joiden joukkoon kolme päätä on sijoiteltu naamat vastakkain. Nimikkoteos itsessään on koukuttava. Se riisuu katsojan meditatiiviseen rauhan kokemukseen, rauhallisten kasvojen avulla mutta kasvoihin painetut sanat kuten ”Hunger”, ”Disease”, ”Insomnia”, ”Anxiety”, ”Panic” ja ”Hysteria” herättelevät unesta muistelemaan ihmisyyden kääntöpuolia mutta vain välähdyksenomaisesti.

Meditatiivisessa tilassa ihmisen maanpäällisen elämän kuorella koetuista tunteista voi olla helppo ainakin kirjoitettuna irroittautua. Tunteita voi käsitellä sisäisen valon loistaessa ja antaessa voimaa. Paniikista ja ahdistuksesta kärsineelle Plensan utopia voi tuntua jopa vittuilulta, ikään kuin taiteilija sanoisi: ”Kaikkihan on helppoa, koska kaikki negatiiviset tunteet ovat pinnallisia, sisällä on sielu ja ihmisyys.”

Näyttelyä katsoessa täytyy muistaa, että kyse on unelmoinnista, romantiikasta ja toivon luonnista aikana, jolloin kyynisyys ja realismi hallitsee.

Plensa käyttää teoksissaan kaikkia aisteja, ääntä, väriä, kuvasveiston fyysisyyttä ja kosketusta. Videohuoneessa esitettävässä tunnin mittaisessa dokumentissa Plensa kertoo olevansa fyysinen taiteilija, jonka taiteellinen työskentely perustuu lapsuudessa koettuun voimakkaaseen keholliseen kokemukseen, jonka hän muistaa vielä tänäkin päivänä. Isän soittaessa pianoa pieni Plensa tapasi istua pianon sisällä ja tuntea musiikin värähtelyn.

Töissään Plensa käyttää myös ääntä. Näyttelyn avajaisissa soitettiinkin kongia, joka äänellisesti aiheuttaa voimakkaan värähtelyn. Plensa kertoo, että häntä nimenomaan kiinnostaa hiljaisuus voimakkaan äänen jälkeen. Näyttelyä kierrettyäni voin todeta, että näyttely on tämä hiljaisuus mutta oleellinen, voimakas ääni, räjähdys ja elämän kaoottisuus itsessään jää uupumaan mikä olisi samaistumisen ja kokonaisuuden kannalta olennaista.

Esimerkiksi Yorkshiren veistospuistossa esillä ollut Jerusalem-teoksen voimakas äänimaailma puuttuu. Emmassa Plensan kongi on suomalaisittain asetettu kokoelmanäyttelyn lomaan varustettuna tekstillä, jossa kielletään soittamasta soitinta. Yorkshiressa yleisö sai soittaa kongia ja näin luoda voimakkaan myräkän hiljaisuuden keskelle.

Tuntuu, että jotain olennaista puuttuu Emman näyttelystä – jokin ihmisyyden räjähtävä voima, kokonaisuus ja hallitsemattomuus. Ehkä se olikin kokoelmatilaan asetettu kongi, johon ei saanut koskea. Ehkä museossa pelättiin ”liikaa melua”. Mietin, kertooko tämä myös jotain suomalaisesta yhteiskunnasta? Youtubesta löytyvissä pätkissä Britanniasta lapset hakkaavat estottomasti kongeja ja melu on päätä huimaava. Voin vain kuvitella miten upean täyttävä kokonaisuus olisi tämä hallitsematon repivä elementti (kuten elämäkin on), rauhallisen ja seesteisen, universaalin ihmisyyden kokemuksen kanssa.

Näyttely itsessään tuo hieman mieleen kokoomuksen vaalimainoksen. Vasemmalla tilassa on aseteltu raudasta leikattuja ihmishahmoja, joiden päästä lähtee kuten ajatuskuplana tekstejä kuten ”The day you decide to do it is your lucky day” (Päivä, jona päätit tehdä sen, on sinun onnen päiväsi) ja ”Exuberance is beauty” (Elämäniloisuus on kauneutta).

Ihmisistä kasvaa varjoja, ja sanat venyvät ja lentävät heidän päästään, yksi hahmo sanoo ”Imagination is more important than knowledge” (Mielikuvitus on tärkeämpää kuin tieto). Muka-akateemisesti kovetetut aivoni yrittävät rimpuilla irti opetetusta kyynisyydestään ja ällötysreaktiosta liialliseen ”You can do it”- mentaliteettiin ja yksilölle kaiken vastuun sysäämiseen.

Toisaalta Plensa on hyvin oikeassa, sisäinen valo ja energia on jotain, mistä jokainen on itse vastuussa ja sen jakamisesta ympärilleen. Yksikin ystävällinen sana, ele ja muiden huomioon ottaminen voi tehdä elämämme tässä maailmassa helpommaksi, jossa jokainen joutuu tavalla tai toisella aina kärsimään.

Työ Istuva tatuoitu XL 2008 edustaa samaa sarjaa kuin ulos sijoitettu Päivä, yö 2012. Hahmon iholle on kirjoitettu sanoja ja sen sisältä hohkaa valoa. Tällä kertaa valo vaihtaa väriä punaisesta vihreään, sinisestä violettiin.

Työn Istuva tatuoitu viereen seinälle on sijoitettu Glückauf? Se on teos, joka koostuu riippuvista rautakirjaimista. Kirjaimet pitävät liikahdellessaan pientä kilinää. Koska näyttelytilassa ei ole muita vierailijoita, jään pitkäksikin aikaan kuuntelemaan kilinää ja tuijottamaan Istuvan tatuoidun vaihtuvia värejä.

Värit hahmon sisällä ovat kuin tunteet, jotka lipuvat ja vaihtuvat kuoren pysyessä stabiilina ja paikallaan. Punainen muistuttaa tunteiden voimakkuudesta, mutta zen-tilassa olevat veistokset eivät moiseen reagoi.

Veistokset edustavat nykyajan reagoimattoman ihmisen ihannetta, jossa kaaos, suru ja viha on suljettu pois sisimmästä ulkopuolelle vaikka lääkkeidenkin avulla. Tuleeko meistä silloin Plensan patsaita? Onko ihmisyys viety, jos ihminen ei enää ole heikko, hengittävä, hajoava, liikkuva, ryöpsähtelevä ja tunteva olio? Zen-mestaritkin myöntävät, ettei täydellistä valaistumisen tilaa ole kuin kuolemassa. On vain matka, jossa ihminen tekee monia virheitä ja oppii niistä.

Onko Plensan utopiassa tilaa virheille? Vai puuttuuko näyttelystä jotain oleellista voimakkaan äänen, kongin, ollessa koskemattomana toisessa tilassa? Kertooko meille se jotain yhteiskunnastamme missä elämme, missä lapsen itku bussissa häiritsee ja ihmiset eivät uskalla kuin kännipäissään avata suutaan ja luikauttaa ilmoille Elämän valttikortit lähipubin karaokessa?

In the Midst of Dreams/Unelmien ympäröimänä, Jaume Plensan teoksia 27.1. asti Espoon modernin taiteen museo Emmassa.

Kirjoittaja opiskelee Aalto-yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa kuvataiteiden maisteriohjelmassa.