”Etsimme tarinoita, joihin liittyy jotakin valheellista tai tosielämän jäljittelyä. Meitä kiinnostivat erilaiset korvaavat asiat, joita ihmiset käyttävät aitojen sijaan”, ohjaaja Alexander Kelly brittiläisestä Third Angel -ryhmästä kertoo.

Tarinat vievät paikkoihin, joissa voi tunnustaa syntinsä puhelinvastaajaan, ostaa CD-levyllisen kotielämän ääniä lievittämään yksinäisyyttä sekä vuokrata tuntemattomia mielenosoituksiin tai itkemään hautajaisiin. Jossakin radio lähettää hiljaisuutta ja toisaalta löytyy vain viisi virallista hiusmallia miehille.

Näytelmän idea syntyi lukemalla sanomalehtiä ja ensimmäinen tarina löytyi, yllätys yllätys, Yhdysvalloista. Irakin sotaan lähteneiden sotilaiden perheille valmistettiin suosittuja Flat Daddy -pahvihahmoja, joissa pällisteli aidonkokoinen isä pitämässä seuraa perheelleen.

Lisää materiaalia saatiin, kun kaverit ja tuntemattomat eri puolilta maailmaa alkoivat lähettää outoja tarinoitaan teatteriryhmän blogin, Facebookin, Twitterin ja sähköpostilistan kautta. Tarinoita kerätään edelleen.

”Ihmiset myös kertovat meille juttuja baarissa esitysten jälkeen”, Kelly vinkkaa.

Mutta eikö maailma ala olla jo niin absurdi, että turrumme hullutuksiin? Oliko vaikeaa tunnistaa, mikä on aidosti outoa ja kiinnostavaa?

”Meidän pitää luottaa vaistoomme”, Kelly pohtii. ”On tärkeää, ettei esitys toista itseään, joten karsimme samantyyppisiä tarinoita.”

Tarinat ovat myös jatkaneet elämäänsä ja levinneet.

”Moni meille kerrottu tarina on myöhemmin tullut vastaan uutisissa”, Kelly ihmettelee.

Näytelmä vie 70 minuutin pikakierrokselle maapallon eri kolkkiin ja pohtii samalla koko maailman edustamisen mahdottomuutta. Niinhän se menee. Kun kuulemme jonkin seikan aiemmin tuntemattomasta maasta, muodostuu se helposti koko mielikuvaksemme paikasta.

”Tietyt tarinat valitaan ja niitä toistetaan jotakin tarkoitusta varten. Se on epärehellistä. Esimerkiksi kun ihmettelemme sitä, kuinka Koreassa syödään koiria. Miksi pidämme sitä pahempana asiana kuin lehmän syömistä?” Kelly hymähtää.

”Moni ajattelee, että maailma kutistuu globalisaation myötä, mutta meidän mielestämme siitä tulee suurempi. Mitä enemmän tiedämme, sitä enemmän tajuamme tiedossamme olevan aukkoja.”

Näytelmässä ei siis vain kerrota, kuinka jossakin maassa tehdään sitä tai tätä vaan vallataan tarinoita takaisin ja pohditaan, miltä kokemus tuntuu itse elettynä. Samalla ryhmä myöntää, että on itsekin valinnut tietyt tarinat ja maat esitelläkseen omaa agendaansa.

”Alun alkaen ideana oli kertoa jotakin maailman jokaisesta maasta. Kesti hetki ennen kuin saimme selville, montako valtiota on olemassa. Maantieteilijöiden mukaan maat ovat kuin ihmisen luut, niitä on noin 200”, Kelly nauraa.

Koko paketista syntyi toinen, pidempi esitys, joka kestää 12 tuntia. Helsingin version 70 minuuttiin mahtuu noin 25 tarinaa. Tarkkaa lukua Kelly ei itsekään muista, koska osa kertomuksista on ”uskomattoman lyhyitä”.

Lavalla on kolme näyttelijää, TV-setti ja ”aika paljon” huonekaluja. Kellyn mukaan tunnelma on olohuonemainen, muttei liian kodikas. Näyttelijät puhuvat suoraan yleisölle ja improvisoivat, sillä tarinat voivat vaihdella illasta toiseen.

Kelly muistuttaa kerta toisensa jälkeen, että näytelmä on oikeasti hauska. Hyvä niin, sillä muutoin kuolemaa, sotaa, suvaitsemattomuutta, ihmiskauppaa ja ilmastonmuutosta käsittelevää teosta voisi pitää jopa rankkana.

”Koska teemat ovat raskaita, meidän täytyy viihdyttää yleisöä, jotta he jaksavat kuunnella.”

Osa tarinoista onkin aidosti huvittavia. Matkan varrella tekijät myös oppivat, että joskus jäljennös voi olla parempi kuin alkuperäinen.

”Aluksi ajattelimme, että on lähtökohtaisesti huono juttu, jolleivät ihmiset käytä aitoja asioita kuten pikkukauppojen palveluja monikansallisten ketjujen sijaan. Näytelmä piti olla moraalinen ristiretki”, Kelly muistelee.

”Tärkeä hetki oli, kun eräs ystäväni meilasi minulle yhden sanan: adoptiovanhemmat.”

”Monessa tarinassamme ihmiset pyrkivät parantamaan asioita, he vain käyttävät epätavallisia välineitä. Näytelmä päättyy uskomattomaan kertomukseen naisesta, joka pelastaa henkensä leikkaamalla itsensä Skypen kautta saamiensa ohjeiden avulla. Siinäpä todellista optimismia.”

Stage-teatterifestivaali 15.–26.8. Helsingissä. Mitä kuulin maailmalta esitetään 24.–26.8. kello 18 Korjaamon vintillä. www.korjaamo.fi/fi/stage