Saavun Muu-galleriaan juuri sopivalla hetkellä. Milja Viidan 3-kanavainen videoteos Coriolis on alkamassa. En joudu aloittamaan katseluani kesken teosta, vaan odottelen viimeisten lopputekstien rullausta. Teoksen nimi coriolis tarkoittaa ilmavirtausilmiötä, joka ”pakottaa” matalapaineen pyörimään pohjoisella pallonpuoliskolla vastapäivään.

Teoksen alku on hektinen, lämmin ja mukaansatempaava, kuvaus nykyajasta kahdella eri mantereella. Keskimmäisessä kanavassa afrikkalainen nainen ajaa skootterilla kylälle, kylä levittäytyy myös vasempaan ja oikeaan kanavaan. Seuraavaksi keskikuvassa esitetään afrikkalainen nainen talvivaatteissa pohjoiseurooppalaisessa talvimaisemassa. Afrikkalaisen kylän maisemat levittäytyvät hänenkin oikealle ja vasemmalle puolelle kuvastaen esiintyvän henkilön mielentilaa. Hän tuntee oman kotimaansa sisällään, vaikka asuukin pohjoisessa.

Seuraavaksi vanhempi tumma nainen kertoo kahden lapsensa syntymästä. Tässä vaiheessa ymmärrän, että aikaisemmin esitetyt naiset ovat sisaruksia. Äiti ei puhu niinkään tyttäristään, vaan kuvaa tunteitaan lasten syntymähetkestä runollisesti kertoen ilmastosta, tuulista ja taivaan väreistä. Samalla näytetään sisätiloja, joihin tunkeutuvat tuulet saavat ohuet kankaat lepattamaan. Pehmeä mustavalkoinen kuvamateriaali tukee lämminhenkistä kohtausta.

Pohjoisessa asuva nainen pitelee kirjettä kädessään ja kuulen paperille kirjoitetut sanat: ”Muistatko kuinka lapsina kaadoimme kaivoveden maahan, jolloin se katosi hiekkaan.” Naisen kirje kuulostaa yhtä runolliselta kuin hänen äitinsä puhe. Hetkellisesti koen olevani heidän maailmassaan mukana. Unohdan arkiset kiireet ja uppoudun tarinaan.

Nainen kuvailee pohjoista ilmastoa ja löytää tuulista myös jotain pieniä samankaltaisia ohuita juovia, joita hän lapsena koki siskonsa luona omassa kotimaassaan. Kirjeensä lopussa sisar kuvaa tuulta, joka jatkaa kiertoaan lännestä itään. Hän lopettaa kirjeensä Afrikassa asuvalle siskolleen kertoen tunteistaan tuulten tavoin: ”Niin minäkin yhä uudelleen ja uudelleen palaan luoksesi.” Äidin puhe ja tyttären kirje on teoksessa ikään kuin oma runollinen osansa.

Kirjeen lukemista seuraa suosikkikohtaukseni, jonka voisin katsoa useamman kerran uudestaan. Näen pohjoista rantamaisemaa ylhäältä päin. Kuva on hidasta ja vellovaa. Näen korkeat tikkaat lähes siinä kohdassa rantaa, jossa vesi kohtaa. Joku istuu tikkailla katse kohti merta. Kamera kääntyy hitaasti. Rannalla näkyy tikkaat, joiden päällä kirjettä lukenut nainen istuu. Oikeassa ja vasemmassa kanavassa näen hänet kirjoittamassa kirjettä eri kuvakulmissa. Keskimmäisessä kuvassa näytetään Afrikassa asuvaa siskoa rannalla ompelemassa vaatetta. Kamera liikkuu ja lähikuvassa näytetään vanhan ompelukoneen ”pyörivää osaa” kuin tuulia ja kaipuun tunteita, joita teos tunnelmallaan ja puheellaan välittää. Hienointa tässä kohtauksessa on kahden mantereen välisen rajan hämärtyminen, uskaliaan hidas kuvaus ja abstraktien äänien sekoittuminen. Katsoessani ylhäältä päin kuvattua maisemaa tuntuu kuin ilma olisi vettä, maisemat ikään kuin velloivat hypnoottisesti eteeni.

Teoksen viimeisessä osiossa näytetään jokaisessa kanavassa lähikuvaa jäänkiteisestä oksasta. Oikeanpuoleisessa kuvassa pohjoisen sisko puhaltaa lämmintä ilmaa kiteiseen oksaan, joka vähitellen sulaa ruskeaksi. Näen lähikuvassa osan naisen kasvoista. Kuulen rauhallista afrikkalaista laulua ja jokaisessa kolmessa kuvassa näytetään laajaa kuvaa lämpimästä maisemasta, jossa lapset leikkivät leijan kanssa. Kuvat ovat lähes samanlaisia, ottojen ajoitukset vain hieman vaihtelevat. Kohtaus on rauhallinen, laulu ottaa oman tilansa. Lopuksi palataan afrikkalaiseen rantamaisemaan. Toinen siskoista seisoo rannalla. Hän on pukenut päälleen mekon, jonka ompelemista rannalla on näytetty teoksessa useampaan otteeseen, ikään kuin kulttuuri olisi puettu hänen ylleen.

Milja Viidan Coriolis on valloittava. Eri kuvaformaatteja on käytetty taitavasti: esimerkkinä muun muassa teoksen alussa nykyisyyttä kuvastava digitaalinen osuus sekä värillisen, mustavalkoisen filmimateriaalin ja äänien yhdistely poeettisessa kerronnassa. Samojen kuvien käyttö eri kanavissa toimi useimmiten tunnelmaa luovana vahvuutena. Välillä tosin mietitytti, olisiko teos voinut yhtälailla toimia kaksikanavaisena. Videoteoksen takana oleva sisarten välimatkaa kuvaava veistos oli mielestäni tarpeeton lisäosa, sillä se ei rikastuttanut sisältöä kokonaisuudessa.

Teoksessa oli myös joitain kuvallisia valintoja, jotka tuntuivat hämmentäviltä. Muun muassa kirjeen lukemisen aikana pohjoisessa asuva sisko mainitsee tuulten tuntuvan vierailta, vaikka hän tiedostaakin maan ja taivaan olevan samaa. Samanaikaisesti näytetään kuvaa nuoresta tytöstä, jonka kasvot ovat kuultavan valkeat. Tytön pitkät valkoiset hiukset lepattavat tuulessa ja suuret siniset silmät katsovat minua kohti. Jään käsitykseen, että tytön olemus kuvastaa pohjoista ilmastoa. Mikäli tulkitsin tytön merkityksen kuvassa oikein, valinta tuntuu hieman kliseiseltä. Ihmettelen, miksi kuvassa esitellään juuri tyypillinen, kaunis Elovena-kasvo. Jään miettimään, millä muilla keinoilla pohjoista tunnelmaa olisikaan voinut esitellä.

Lisäksi ihmetyttää, miksi Afrikassa asuvan ompelijattaren ammattia painotetaan niin paljon. Läpi teoksen näytetään usein kuvaa naisesta, joka ompelee vaatetta rannalla. Pöytä, tuoli ja ompelukone on tuotu veden äärelle.

Coriolis-installaation teostekstissä mainitaan työn kertovan maailman toisistaan erottamista identtisistä kaksosista: Togossa asuvasta ompelijatar Marthesta sekä helsinkiläisestä vanhusten hoitajasta Martinesta. Ihmetyttää, miksei teoksessa esitelty lainkaan helsinkiläisen siskon työntekoa, kun se synopsiksessa kuitenkin mainitaan. Ymmärrän toki, että installaatio on enemmän poeettinen kokonaisuus eikä kauttaaltaan edes pyri informatiiviseen dokumentaatioon. Tässä kohdin runollisuus kääntyy kuitenkin mielestäni alleviivaavan imeläksi.

Kokonaisuudessaan installaatio oli tunteita herättävä ja taitavasti tehty. Teokseen liittyvät kritiikit ovat pikemminkin yksittäisiä makuasioita. Kunnianhimoiselta tekijältä kun odottaa aina enemmän ja enemmän.

Coriolis, Milja Viidan teos 4.3. asti Helsingin Muu-galleriassa, ti–pe 12–17 la–su 12–16.

Kirjoittaja opiskelee Aalto-yliopiston Taideteollisessa korkeakoulussa kuvataiteiden maisteriohjelmassa.