Berliinin elokuvajuhlilla ensi-iltansa saanut Dreileben edustaa tämän hetken puhutuinta saksalaiselokuvaa. Massiivinen kokonaisuus pitää sisällään kolme leffaa, ja sitä on verrattu Rainer Werner Fassbinderin Berlin Alexanderplatz -klassikkoon sekä Edgar Reitzin Kotiseutuun.

Dreilebenin takana on uutta saksalaista elokuvaa luotsaava niin sanottu Berliinin koulukunta. Ohjaaja-käsikirjoittajat Christian Petzold, Dominik Graf ja Christoph Hochhäusler saivat kipinän yhteiseen projektiin pohdittuaan nykyelokuvan mahdollisuuksia ja esteettisiä ideaaleja.

Fassbinderin tai Reitzin järkäleiden sijasta triptyykki vertautuu selvimmin yhdysvaltalaisen David Lynchin hittisarja Twin Peaksiin.

Lynchin tavoin saksalaisohjaajat ovat sijoittaneet trilogiansa fiktiiviselle Dreilebenin (kirjaimelliseti ”kolme elämää”) seudulle jonnekin metsäisille Saksan takamaille. Pieni, unelias paikkakunta on päällisin puolin normaali yhteisö, mutta pinnan alla kytee jotakin pahaa.

Tuo paha henkilöityy ainakin näennäisesti seudulla pakoilevaan murhaajaan, joka onnistuu livistämään poliisilta vieraillessaan paikallisessa sairaalassa. Stefan Kurt tekee hienon roolityön henkisesti tasapainottomana Frank Moleschina, joka on keskeinen hahmo kaikissa kolmessa osassa.

Todellinen pahuus lymyää kuitenkin yhteisön sisällä. Pittoreskista ympäristöstä paljastuu korruptiota, syrjintää, väkivaltaa, padottuja tunteita ja syvää ahdistusta.

Dreilebenin kolme elokuvaa sijoittuvat samaan aikaan ja paikkaan, mutta ne perustuvat itsenäisiin tarinoihin. Mukaan mahtuu useita leikkauspisteitä, jotka sitovat eri osat isoksi moniulotteiseksi kokonaisuudeksi.

Elokuvat voi siis katsoa yksittäinkin, mutta siinä tuskin on mitään järkeä, jos haluaa ymmärtää mitä ohjaajakolmikko on ajanut takaa.

Sarjan ensimmäinen elokuva Etwas Besseres Als Den Tod (Beats Being Dead) on mutkikas rakkaustarina. Paikkakunnan sairaalassa työskentelevä nuori mies Johannes kohtaa bosnialaissyntyisen Anan, jonka kanssa hän aloittaa lyhyen ja mutkikkaan suhteen. Ryppyjä parin orastavaan rakkauteen tuovat luokkaerot, Johanneksen urasuunnitelmat sekä kummankin osapuolen vanhat parisuhteet.

Christian Bezoldin ohjaama ja käsikirjoittama elokuva toimii eräänlaisena introna Dreilebenin maailmaan. Paikallaan vatvova juoni antaa viitteitä siitä, että jotakin muuta on vielä tulossa. Yksinään katsottuna elokuva ei tee suurta vaikutusta, mutta erityisesti sarjan viimeinen osa auttaa ymmärtämään sitä paremmin.

Kakkososassa Komm mir nicht nachtissa (Don’t Follow Me Around) maailmaa katsotaan Dreilebeniin saapuvan rikospsykologi Johannan (Jeanette Hain) silmin. Paikallisen hotellin ollessa täynnä hän majoittuu vanhan ystävättärensä Veran ja tämän miehen luokse, ja seurauksena on monisäikeinen kolmiodraama.

Viininhuuruisten istuntojen päätteeksi Johanna ja Vera päätyvät tekemään tiliä menneisyytensä kanssa ja rikkomaan samalla ystävyyssuhteensa. Karkuteillä olevan rikollisen jahtaaminen jää Dominik Grafin ohjaamassa elokuvassa sivujuoneksi.

Komm mir nicht nach nousee visuaalisesti esiin kolmen elokuvan sarjasta. Tämä johtuu jo siitä teknisestä seikasta, että se on ainoa filmille kuvattu Dreilebenin osa. Rakeinen ja lämmin kuva tuntuu veitsenterävän digitaalisuuden jälkeen harppaukselta unenomaiseen menneisyyteen. Ohjaaja Grafin tekemä valinta ei voi olla sattumaa.

Trilogian täydentävä psykologinen trilleri Eine Minute Dunkel (One Minute of Darkness) kiinnittyy metsissä pakoilevan vankikarkuri Moleschin ja häntä jahtaavan paikallispoliisi Marcus Kreilin tarinoihin. Nurkkaan ajettu murhamies joutuu taistelemaan luonnonvoimia ja päänsä sisällä kummittelevia demoneja vastaan, kun taas komisarion oma elämä rapistuu työn ohessa käsiin.

Ylirasittunut poliisimies ajautuu tutkimaan jahtaamansa rikollisen taustaa. Mörkömäisen Moleschin syyllisyys asettuu vaakalaudalle tutkimusten edetessä, mutta lopullinen totuus jää katsojan oman tulkinnan varaan. Sumuiset, valvontakameran kuvaamat jaksot liikkuvat kuvitelman rajamailla.

Eine Minute Dunkel on pakko katsoa, jos haluaa päästä käsiksi Dreilebeniin kokonaisuutena. Se tuo lisävaloa karkuri Moleschin tapaukseen, joka on keskeinen osa tätä tarinaa.

Kolmikon viimeinen osa paitsi avaa kokonaisuutta, myös asettaa katsojan haasteen eteen: miten eri suuntiin pyristelevää kokonaisuutta tulisi tulkita? Yhtä oikeata tapaa ei ole, sen verran massiivisesta teoksesta on kyse.

Dreilebenin jokaisessa elokuvassa tulee ilmi pakonomainen paluu menneisyyteen. Eri ikäpolviin kuuluvat hahmot yrittävät elää elämäänsä sinnikkäästi eteenpäin, mutta seinä tulee aina vastaan. He joutuvat kääntymään taaksepäin ja kohtaamaan kipeitä asioita.

Oman historian kriittinen tarkastelu on kestoaihe saksalaisessa yhteiskunnassa. Menneisyyden kanssa on tehty tiliä pitkään, ja Dreileben jatkaa tuota traditiota omalla kiinnostavalla tavallaan.

Dreilebenin kolme elokuvaa on mahdollista nähdä Espoo Cinéssä erillään tai omana kokonaisuutenaan neljän ja puolen tunnin mittaisessa erikoisnäytöksessä lauantaina 25.8. www.espoocine.fi